Kävellen Suomen halki 41: Kemi-Keminmaa

Heinäkuun 2020 loppupuolella junailin Jyväskylästä Kemiin, jatkamaan heinäkuussa tauolle jättämääni kävelyretkiketjua kohti pohjoista. Aurinko paistoi ja lämmin sää toivotti minut tervetulleeksi kaupunkiin. Jätin repun muutamaksi tunniksi säilytykseen, nautin kahvetta ja kakkupalan viime retkellä tutuksi tulleessa kivassa Café Hertassa. Sitten lähdin käppäilemään kaupungille; teki mieli katsella Kemiä enemmän ennen kuin jatkaisin matkaa Keminmaalle.

Tolpassa takanani luki Suuri pieni kaupunki. Mikä on suurta, mikä pientä? Se jää kunkin mietittäväksi. Olin ollut toiveikas, että olisin päässyt tällä kertaa katsomaan kaupungin suuruutta kaupungintalon näköalaterassilta, mutta terassi kahviloineen oli edelleen suljettu.

Kävelin korttelista toiseen. Kaunis vanha Junneliuksen talo (1901) toi mieleeni yhden Jyväskylän kauneimmista vanhoista puutaloista eli Nikolainkulman. Junneliuksen talon rakennutti asuinkäyttöönsä kukas muukaan kuin Frans Junnelius. Nykyään rakennus on yksityisomistuksessa ja siinä on useita asuntoja.

Suuntasin keskustasta vielä satamaan, ohi viehättävän näköisen Puistopaviljongin. Mietin, olisinko fiksu ja menisin syömään ihan oikean lounaan, mutta tuumasin, että nyt oleilen mieluummin ulkosalla.

Kohta edessäni oli Meripuiston jatulintarha. Kemissä on toinenkin jatulintarha Ajoskrunnissa ja tämä on itse asiassa sen kopio. Kuka lie keksinyt ensimmäisen kivilabyrintin pykätä? Jatkoin matkaa sotalasten muistomerkkipatsaan vieritse satamaan.

Olisi ollut taivaallisen hieno saa lähteä vesille vaikkapa vesibussiristeilylle, mutta sellaisia ei ollut sopivasti tarjolla. Sellutehdas tuprutti siellä jossain niemessä, Perämeri oli liki tyyni.

Joo, se lounas… Niin siinä kävi, että haksahdin sataman rantakahvilassa tilaamaan makean herkun eli pannarin hillon kera. Erinomaiseltahan se tässä auringonpaisteessa maistui.

Heimo Vesa, Fingerpori.

Seuraavaksi siirryin sataman kävelybulevardilta sisätiloihin, Tullikamarin Sarjakuvanäyttelyyn. Sarjakuvanäyttelyssä oli kiva tutkailla alkuperäisiä sarjakuvapiirroksia sekä niiden kopioita lukuisilta sarjakuvataitelijoilta. Olihan siellä myös mm. Fingerpori-nurkka ja Aku Ankka-hahmoja, kuten Roope Ankka kera Milla Magian. Samasta paikasta löytyvän Jalokivigallerian kipitin rivakammin läpi, koska en ole niin korukivi-ihmisiä, mutta ehdin bongata vitriinistä Suomen kuninkaalle suunnitellun kruunun.

Sarjakuvanäyttelyn puolella vastaan tullut Kemi 130 vuotta -sarjakuva vaikutti tosi kiinnostavalta. Kunnalliskertomus oli tehty Kemissä sarjakuvan muotoon vuonna 1986. Kyllä tällaista mieluummin lukee kuin kuivakkaa tekstilistaa merkittävistä päivämääristä.

Kulttuuripläjäyksen jälkeen astuin vielä ulos nauttimaan Perämeri-maisemasta, ennen kuin tuli aika lähteä aloittelemaan päivän varsinaista taivalta. Matkalla Kemin keskustan halki piti vielä vaihdattaa kellosepällä rannekelloon uusi kellonhihna (hajosipa sopivasti, kun apu oli lähellä!). Sitten pääsin matkaan eli edessä oli vain leppoisa, noin 13 kilometrin kävely Kemi-Keminmaa.

Alkumatkan astelin Lapintietä, jolta erkanin Koivuharjunkadulle, joka muuttui jossain vaiheessa Tornionkaduksi. Oli tosi kiva, kun ei tarvinnut kävellä pientareella, vaan sain kulkea kevyen liikenteen väylää pitkin.

Tornionkatu ylitti Tornioon menevän moottoritien ja vähän ennen kuin saavuin Kemijoen varteen oli tien vieressä kivi, jonka kyljen laatassa lukee seuraavasti: Torstaina 18.8.1949 poliisi avasi tulen kohden työläisten järjestäytynyttä rauhallista mielenosoitusta. Tulituksessa sai surmansa kaksi kemiläistä työläistä, Felix Pietilä ja Anni Kontiokangas. Uhreista huolimatta joukkovoimaa ei voitu eikä voida aseinkaan murtaa.

Muistokiven laatta viittaa siis myös Kemin veritorstaina tunnettuun surulliseen päivään, jolloin Pajusaaren tehtaan palkkariidasta alkaneen lakon seurauksena lähti mielenosoituskulkue kävelemään kohti Lautionsaarta, missä poliisit olivat vastassa. Mielenosoitus vaati siis kahden ihmisen hengen ja useita loukkaantui kahakassa. Surullista.

Nousin Kemijoen ylittävälle sillalle. Vallitunsaaren kalatie oli aikamoinen näky; sillä on nousukorkeutta peräti 12 metriä! Kävelin rappusia alas katsomaan ihmetystä. Kemijoki on ollut aikanaan Euroopan tuottoisin lohijoki, josta saatiin peräti 100,000-160,000 lohen saalis vuodessa. Isohaaran voimalaitos patoineen valmistui vuonna 1949 ja se tietenkin muutti tilannetta. Isohaaraan valmistui viimein ensimmäinen kalatie vuonna 1993.

Keminmaa

Isohaaran voimalaitos sijaitsee Kemijoen pohjoisrannalla, niukin naukin Keminmaan puolella. Keminmaan vaakunassa lohikala pitelee suussaan riippulukkoa. Tornioon olisi ollu tästä enää 19 kilometriä, mutta en lähtenyt kiertämään sitä kautta.

Käännyin risteyksestä oikealle, seuraamaan Kemijokea, joskin näkymä vesistöön katosi hyvin pian. Pääsin täydentämään eväsvarastojani kaupassa ennen kuin saavuin kirkkojen maille.

Kyllä, Keminmaan kirkot: – siis peräti kaksi kappaletta. Ensin kohdalle tuli vanha komea kivikirkko. 1500-luvulta peräisin oleva Pyhän Mikaelin kirkko oli näin koronakesänä avoinna vain sopimuksen mukaan, enkä tietenkään ollut älynnyt sopia käyntiä etukäteen. Harmi, sillä olisi ollut kiva nähdä pyhättö sisältä, eikä pelkästään siksi, että kirkossa on muun muassa vuonna 1629 kuolleen pappi Nikolaus Rungiuksen ”lahoamaton ruumis”, kuten Keminmaan seurakunnan verkkosivulla todetaan.

Rungius oli todennut ”Jos minun sanani eivät ole tosia, niin ruumiini mätänee, mutta jos ne ovat tosia, niin se ei mätäne.”

Ennen kuin poistuin kirkon pihamaalta, ihastelin hetken aikaa hienoja vanhoja hautakiviä ja ristejä.

Näköetäisyydellä Pyhän Mikaelin kirkosta oli tämä Keminmaan uudempi kirkko. Sen ovea en lähtenyt edes kolkuttelemaan.

Siirryin kävelemään Kemijoen rantatöyräälle, jotta pääsin nauttimaan avarista vesistömaisemista.

Hyvin hoidettujen omakotitalojen lomassa oli myös yksi soma, mutta ainakin pihan perusteella vähän heikommalle hoidolle jäänyt talo. Toivottavasti tämäkin talo pihapiireineen pääsee vielä kukoistamaan.

Keminsuuntien varressa kohtasin mystiset olympiarenkaat navetan päädyssä. Mikä on näiden tarina?

Joen partaalla koristivat maisemaa myös viehättävät rantamakasiinit. Tie kaartoi kohta aavistuksen kauemmas Kemijoesta.

Keminsuun nuorisoseuran talo (1920) näytti olevan tosi hienossa kunnossa.

Näin kartasta, että määränpääni eli Pohjanranta oli jo hyvin lähellä. Marjapensaiden rivistöt vahvistivat sen, sillä muistin, että Pohjanrannassa oli myös marjaviinituotantoa.

Kylpylähotellin Pohjanrannan rakennus näytti kivalta. Vastaanotossa oli myynnissä herukka- ja karviaismarjaviinejä, Paavo ja Vuokko -mukeja (vaatimattomat 30 euroa/kpl) sekä melkoinen valikoima Paavo Väyrysen kirjoittamia kirjoja vuosien varrelta.

Huoneeni oli siisti ja mukava ja käytävän päässä yhteiskeittiössä pystyi lämmittämään Keminmaan kaupasta ostamani iltaruuan; majapaikassa oli muutoin tarjolla vain aamiaista. Majoituksen hintaan kuului myös sauna, mikä olikin kiva juttu, vaikka päivä olikin ollut kävelyn osalta varsin kevyt.

Yhteiskuvaan Pohjanrannan isännän kanssa en päässyt, mutta muotokuvan seuraan sentään.

Pohjanrannan piha-alueella on todella viehättävä paanukirkko, joka on luterilaisen piispan siunaama ekumeeninen tila.

Paanukirkko on Pohjanrannan ohjelmapalvelutila, ei siis varsinainen kirkko, vaikka siltä näyttää ja rakennusta kirkoksi kutsutaan. Jännä ratkaisu! Kappelin seinille on ripustettu Juhani Palmun taideteoksia.

Päivän pääteeksi nautin vielä saunan löylyistä ylhäisessä yksinäisyydessä. Seuraavana päivänä edessä olisi vähän pidempi taival.

Parasta / mielenkiintoisinta

• Sarjakuvanäyttely Kemissä
• Herkkuhetket Kemin kahviloissa
• Pyhän Mikaelin kirkko, Keminmaa
• Pohjanrannan paanukirkko

Kävelypäivä

• 27.7. 2020