Keski-Suomen maakuntaura: Ladun maja - Ylä-Sallaajärvi

Ladun majalla on valot ja piipusta nousee savua, kun saavun Kolmisoppisen rantaan. Ovi ei kuitenkaan ole auki, kenties siksi että ei ole hiihtokausi tai viikonloppu. Pihalla on kutsuvia viittoja helpomman oloiselle reitille esimerkiksi Muurameen, mutta käännyn silti Hangasjärven suuntaan, jotta pääsen ainakin pätkän Keski-Suomen maakuntauran sitä reittiä eteenpäin. Maakuntauran reittihaara Muuramen suuntaan odottakoon toiseen kertaan.
Kolmisoppisen uimarannalla ei ole tänä tammikuisena aamupäivänä tungosta. Hiekkarannalla olisi hyvinkin tilaa.
Palaan tutuille jäljille, tällä kertaa vain valoisammassa kuin viimeksi - suuntana Hangasjärvi. Näillä main muuten on myös matalia, sinipäisiksi maalattuja reittitolppia, jotka eivät ole (siniväristään huolimatta) maakuntauran opasteita, vaan niillä on merkitty Kolmisoppisen metsäpolun ympyräreitti. Siihen liittyy läheinen opastetaulu, jossa kerrotaan että viereinen koivikko on istutettu vuonna 1968, osana Tulevaisuuden puu -kampanjaa. Seuraavassa tienhaarassa käännyn vasempaan, pois valaistulta kuntopolku/latu-uralta.
Palaan paikkaan, jossa kävin toissapäivänä hämärissä turhautumassa. Kun katsoo taaksepäin, näkee kuinka maakuntauran polku-urasta ei voi erehtyä, vaikka maalimerkkejä ei näy...
...mutta kun suuntaa katseen eteenpäin, pääsee huokaus. Hakkuut! Voi kunpa hakkuutyömailla palautettaisiin retkeilyreitin paikka urakan päätteeksi (tai edes muutama reittimerkki suunnannäyttäjäksi). Entistä polkua on tästä lievästi sanottuna hankala erottaa. Muutaman askeleen verran kyllä, mutta sitten on otettava tarkka katse sekä karttaan että maastoon ja valittava mäeltä piste, jota kohti kulkea. Ilman karttaa oikeaan osuminen olisi tällaisissa maisemissa toivotonta, jos seutu polkuineen ei ole vanhastaan tuttua.
Selvitän tieni hakkuuaukean ylitse melko kohtisuoraan mäen päälle ja tarkkuus palkitaan: vain pienen hakemisen jälkeen erottuu metsän reunasta hieman vasemmalle kaartava polku - ja vahvistuksena välillä pari sinistä muovinauhan pätkää. Kiitos! Seuraan polkua istutuskuusikon vieritse lopulta aukean keskellä olevalle kääntöpaikalle, josta maakuntaura jatkuu tietä pitkin.
Siis kartan mukaan... Joten ilahdun, kuten aina, kun erotan tien varresta maakuntauran nauhan, jonka joku ystävällinen sielu on pelastanut näkösälle. Oikealla reitillä ollaan edelleen.
Helppohan tätä on tallata, sillä nyt ei ole edes liukasta.
Kun vastaan alkaa tulla asutusta (vasemmalla punainen puutalo pihapiireineen),  olen jo lähellä Sallaajärven aarnialuetta, minne johtava polku kääntyy hiekkatieltä oikealle. Jämsään on tästä matkaa 70 kilometriä. Ennen kuusikon alkua polkua reunustavat koivut ja lehtikuuset.

Sallaajärven luonnonsuojelualueella olen käynyt aiemmin luontopolulla, jonka keltatäpläiset merkinnät tulevat pian vastaan. Maakuntauran reitti jatkuu suoraan eteenpäin, alarinteeseen, joten luontopolulle kääntyviä Polku-viittoja ei tarvitse nyt seurata. Polun varrella on uneliasta tuuhean sammalpeitteen peittämää metsää, mutta alempana näkyy myös muutaman vuoden takaisia myrskynkaatoja.
Pian olenkin Sallaajärven aarnialueen luontopolun aloituspisteessä, mistä Keski-Suomen maakuntauran viitta osoittaa oikealle, tutulle polunpätkälle - luontopolku kun palaa lähtöpisteeseen samaa polkua pitkin.
Kuusikko on ihanan hiljainen. Maisema ei ikivihreiden havupuiden alla kauheasti eroa siitä, mitä se olisi keskikesällä. Olen edelleen hämmentynyt siitä, että on tammikuu.
Hetken perästä saavun kaistaleelle, missä taannoin myrsky innostui kaatamaan kosolti puuparkoja. Rungot on jätetty paikalleen, luonnonsuojelualueen hengessä, mikä on tietenkin johtanut siihen että uusi polun pohja alkaa syntyä kiertämään nämä kaatuneet puut.
Siellä täällä pilkottaa tuoreehkoja reittiopasteina toimivia sinivalkoisia nauhoja. Mutta kun saavun polkujen risteykseen, vilkaisen taas karttaa varmistaakseni oikean suunnan - siis tuonne vasempaan, pois luontopolun uralta.

Kun olen ylittänyt hiekkatien, solisee metsäpolun vieressä iloisesti puro, ikään kuin kevättä jo laulaen. Vaan eipä vielä olla niin pitkällä! Puron mukanaan tuoma vesi kosteuttaa hieman myös alarinteeseen johtavaa polkua.
Hakkuuaukean jälkeen ylitän jälleen hiekkatien; olen Ylä-Sallaajärven pohjoispäässä. Maakuntauran opastekyltit on revitty tolpasta irti, mutta sininauha lepattaa merkkinä kulkijalle. Sujahdan punaisen veneen ohi rantapolulle, joka on ensi alkuun mukavan kuiva...
...mutta sitten edessä on vesieste. Ei tosin mahdoton, sillä tämän liki kokonaan veden vallassa olevan puusillan onnistuu hyvin ylittämään kuivin jaloin, kaiteeseen tukeutuen ja riukua pitkin.
Tuossa tuokiossa olen Ylä-Sallaajärven virallisella tulipaikalla, missä voi istuskella järvimaisemissa sekä nuotiopaikan ääressä että oivallisen, penkeillä ja pöydällä varustetun katoksen suojassa. Polttopuuvarastoa täältä ei kuitenkaan löydy. Hämmästyn hivenen, kun äkkään katoksen vierestä pienen kupoliteltan. No, mikäs tammikuussa on telttaillessa! Asukkeja ei kuitenkaan näy missään.
Astelen huoletonna polkua pitkin eteenpäin. Mikäs tässä on kulkiessa, kun edessä on ihan merkitty reitti; sinistä pilkahtaa siellä täällä, oli ura tätä leveämpää mallia tai kapeampaa metsäpolkua.
Juu. Kaikki menee ihan mukavasti, kunnes saavun tähän kannaltani kohtalokkaaseen risteykseen. Kaivan vanhan mustavalkoisen karttakopioni (1986) esille ja katson sitä turkasen huolimattomasti, luullen olevani jo pätkän kauempana. Niinpä tässä ystävällinen neuvo: kun tulet Ylä-Sallaajärven metsäpoluilta tähän paikkaan, käänny OIKEALLE. Ainakin jos mielit jatkaa maakuntauraa pitkin etkä päätyä etsimään jatkopolkua ihan väärästä paikasta, kuten minä...

Ennusmerkkejä, kuten sitä että humauttaa peräjälkeen sekä oikean että vasemman jalkansa polvea myöten uppeluksiin (väärän) puron varressa, pitäisi uskoa ja palata kiltisti edelliselle reittiopasteelle lukemaan karttaa huolellisesti, jos on epävarma. Olen autuaasti unohtanut sen sininauhan, joka (mielestäni hassusti) lepatti hiekkatielle tullessa oikealla. Niinpä jatkan hakkuuaukean reunaa vielä vähän matkaa - kunnes tajuan, missä minun täytyy olla. Huokaus. Viimein päätän luovuttaa maakuntaurailun tältä päivältä ja talsia lähellä näkyvän, Ylä-Sallaajärven rannalla olevan tilan tykö ja sieltä suorinta reittiä Isolahteen. Pääsinpä sentään Jyväskylän metsistä naapurikunnan eli Muuramen puolelle tänään.
Saavun Jaakontietä Ronsuntaipaleentielle ja sovin noutopaikaksi reilun kilometrin päässä olevan Isolahden. Olin ajatellut että ehdin kävellä tänään Rummakkomäen taitse tänne Isolahteen, jonne maakuntauralta on yhdysreitti, mutta karttatoilailuni ansiosta toisin kävi. Rummakko jää toiseen kertaan, mutta pääsinpä sentään omin jaloin Isolahden hienon koulun luo, vaikka reitti olikin eri. Saapa nähdä, minne asti pääsen seuraavalla yrityksellä maakuntauraa pitkin! Tämä päivä taitaa kuulua sarjaan opettavaisia kokemuksia...

Kävelypäivä: 6.1.2014

Kommentit

Suositut tekstit