Kalajankierrosta kulkemassa, Rautalampi

Päiväretki Keski-Suomen uusimpaan kansallispuistoon? Ehdottomasti! Varhainen aamuherätys sen tähden? Totta kai! Sääennuste? Ikkunasta katsottuna näytti lupaavalta. Ja olisihan mahtavaa nähdä, miltä Etelä-Konneveden kansallispuiston Vuori-Kalajalla näyttäisi sulan maan aikaan, koska olin aiemmin käynyt täällä vain talviretkellä.

Törmälän kurssikeskuksen parkkipaikalla oli runsaasti väkeä aamutuimaan, sillä retkelle oli lähdössä samaan aikaan niin Suomen Ladun porukkaa (esimerkiksi Konneveden Kolureista) kuin Kapua-projektin immeisiä, joita kokoontui hyväntekeväisyysretkelle keräyslippaan kera. Taisipa seassa olla myös itsenäisiä perheretkikuntia. Etelä-Konneveden kansallispuiston suosio on heti näin alkuun ollut huimasti kovempi kuin mitä uskallettiin odottaa :)

Tallustelimme aamupäiväauringon lämmössä uudehkoa metsäautotietä Kalajan P-paikalle, mihin mahtuu vain rajallisesti autoja. Ja jos Kalajan kierrokseen (4,6 km) haluaa vähän lisää mittaa, saa sitäkin näppärästi lähtemällä liikkeelle omin jaloin jo Törmälästä. Opasteiden rakentaminen on tässä tuoreessa kansallispuistossa vasta vaiheessa, mutta sitten talviretken oli kuitenkin tullut muutama plakaatti lisää.

Keltaiset maalimerkit ohjasivat polulle, joka laskeutui ensin puusillalle ja kapusi sitten metsittyvälle niitylle. Vanhan tuvan piipun jäänteet olivat edelleen paikallaan. Tähän pitää ehdottomasti saada kyltti, jossa kerrotaan paikan historiasta!

Paskolampi näytti edelleen reippahasti nimeään kauniimmalta. Kostean kohdan jälkeen metsä muuttui kuivemmaksi ja kuusivaltaiseksi.

Ah, avara ja sammaleinen kuusikko! Siinä on aina oma tunnelmansa. Leppoisa puheensorina säesti kulkua, kun astelimme lukuisien kulkijoiden jonossa kohti Vuori-Kalajan laavua.

Savukiehkura leijui jo nuotiosta, kun saavuimme laavulle. Emme suinkaan olleet ensimmäisiä retkeläisiä! Vertasin tätä suht' lämpimän päivän tunnelmaa siihen, kun olimme tuhertaneet viime retkellä tulta ihan kunnon pakkasessa ja saaneet vaivoin liekit lehahtamaan makkaranpaistoa varrten... Ja sitä, että silloin ei riittänyt kylliksi päivänvaloa kiertää Kalajanvuoren lenkkiä. Tällä kertaa ei ollut sitä ongelmaa!

Siispä lähdimme Kalajanvuoren lenkille eli käännyimme ensin takaisin tulosuuntaan ja lähdimme kiertämään Vuori-Kalajaa. Huiman hienot kalliot näyttäytyivät upeasti vastarannalta. Pysähdyin välillä nappaamaan yksittäisiä puolukoita suuhuni polun pielestä. 

Kalajanvuoren polku on paikoin hyvinkin juurakkoinen ja epätasainen ja kuten nimestä voi päätellä, vuorelle on aina kavuttava. Tältä puolelta Vuori-Kalajalle nousu on helpompi, sillä ylös pääsee tassuttelemaan loivempaa reittiä. Huonojalkaisen kannattaa kuitenkin miettiä, josko riittäisi laavupaikan maisemista nauttiminen.

Taukoja voi kuitenkin pitää kivasti vaikka pysähtelemällä katsomaan luonnon ihmeitä - komeita tuhteja haapoja (sekä pystypäisiä että maahan kaatuneita), nuorta kuusta joka valitsi kasvupaikan sammaleisen kannon nokasta, kaatuneen puunrungon sieniesiintymää, jota porukan sieniasiantuntija epäili aarnihelokaksi.

Kalajan kierrokselta on mahdollista kääntyä myös 14 kilometrin mittaiselle Kolmen kukkulan vaellukselle. Sille reitille kannattaa lähteä vain kunnon kartan ja muutenkin suunnistusvarusteiden kera, sillä reitti ei erotu vielä selkeästi maastosta. Kalajan kierros lähti kaartamaan rinnettä ylemmäs.

Terävän nokan reikäiseksi nakuttelema kelo, haljennut kivenlohkare, kauempaa pilkottava järvimaisema. Vähä vähältä nousimme kallioisen kukkulan huipulle ja mäntyjen lomasta alkoi näkyä yhä komeampaa maisemaa.

Wau! Edessämme oli jyrkkä kallioseinämä, alla tiukka pudotus Vuori-Kalajalle, jonka kirkas vesi kimmelsi tummanpuhuvana pintana .

Ei tehnyt mieli astua liian lähelle kallion reunaa.

Jatkoimme matkaa toiselle näköalapaikalle, jolta avautui hulppea metsäinen järvimaisema Konnevedelle. Ajattelin, että tämä taitaa olla paras vuodenaika nauttia näistä maisemista! Ainakin värikkäin. Alkukesästä näköalapaikalta saa toki ihailla lehtipuiden herkkiä vihreän sävyjä, mutta syksy tarjoaa kaikenlaisia sävyjä vielä enemmän. Talvella on toki vielä vähemmän näköesteitä lehtipuissa, mutta silloin ei näe järven sineä.

Polku Kalajanvuorelta alas takaisin laavulle ei suinkaan ollut loiva, vaan jyrkähkö ja siitä syystä se joutui hieman mutkittelemaan. Oli syytä katsoa tarkasti jalkoihin, eihän polku-urakaan ole järin leveä. Vastaamme tullut Kapua-projektin porukka oli pitänyt ensin taukoa laavupaikalla ja niinpä kohtasimme heidät, kun ryhmä nousi polkua ylöspäin.

Savun tuoksu leijaili jälleen vastaan, kun palasimme nuotiopaikalle. Porukkamme istahti alas laavulle ja sen läheisille kallioille nautiskelemaan suloisesta päivästä, lämpimistä auringonsäteistä ja kukin kaivoi repustaan esille evästä. Pannu höyrysi, makkarat paistuivat, jutustelu jatkui ja välillä vaimeni, kun vain tuntui niin hyvältä olla juuri Vuori-Kalajalla juuri nyt. Mitä muuta mahtavaan syyspäivään kaipaa? Eipä ihme, että kävellessäni takaisin autolle tuli lisää iloisen näköistä retkiväkeä vastaan.