Nikaraisten kirkkotie, Multia

Nikaraisten kirkkotie ei ole asvaltin ja suojateiden saattelema väylä puiston poikki, vaan vie kulkijan taivaltamaan keskisuomalaisessa korvessa. Multian metsien ja peltojen halki kulkeva reitti on kokonaispituudeltaan noin 34 kilometriä, joten ihan hetkessä ei ole kirkonmenoihin aikanaan Nikaranperän suunnalta kipaistu.

Nikaraisten kirkkotie ehti painua liki unohduksiin, mutta kiitos Multia-Seuran, Nikaran kyläyhdistyksen, Pienimäen suvun ja Ympäristökeskuksen aktiivisuuden, vuonna 2005 reitti päätettiin raivata jälleen kulkukelpoiseksi. Vuonna 2009 ensimmäiset 20 kilometriä olivat jo helpommin taivallettavissa. Tämän vuoden elokuun lopussa Nikarasta vaelletaan porukalla Multian kirkolle jo kymmenettä kertaa, juhlavaelluksen merkeissä.

Elokuiselle kimppavaellukselle ilmoittautuneet voivat hyödyntää linja-autokyytiä Multialta polun lähtöpaikalle, mutta lähdin itse patikointiretkelleni kesäkuisena aamuna yksin. Vaati hieman pähkimistä selvittää, miten pääsisin polun alkuun ilman autoa, mutta lopulta matkasin linja-autolla Jyväskylästä Uuraisten kirkonkylälle, mistä menin taksin kyydillä polun lähtöpaikkaan Nikaranperälle.


Nikaraisten kirkkotielle löytyi opastus Nikaran tilan pihasta. Harmaantunut viitta ohjasi punamullalla maalatun päärakennuksen ja humalaseinäisen riihen editse rantaan johtavalle pikkutielle. Lähtöpaikan ilmoitustaululta löytyi A4-koossa reitin kartta (samanlainen, jonka olin etukäteen tulostanut mukaan, reitin maastokarttojen ohella) ja postilaatikko, jonka vieraskirjaan toivotaan kulkijoiden raapustavan nimensä.

Sahrajärvi kimmelsi edessäni. Koska huomasin, että polulla pitkäksi venähtänyt heinikko uhkasi kastella housunlahkeeni, piti vaihtaa vedenkestävää kangasta jalkaan. Polun pohja erottui vaivoin ensimmäisten kymmenien metrien ajan, mutta sitten pääsin kangasmetsän puolelle, missä polku-ura oli selkeänä edessä. Pienen soratiepätkän jälkeen käväisin vielä Poikelmus-järven rannassa, ennen kuin kävelin läpi Penttilän tilan hiljentyneen pihapiirin. Muistan sieltä vieläkin juhannusruusujen tuoksun.

Sitten tuli pienoinen harha-askel, sillä en huomannut, mistä kohdasta polku olisi kurvannut oikealle pihan jälkeen (plus maisema oli hakkuun jäljiltä), joten oikaisin suoraan tietä pitkin Mahluntielle ja palasin entisen kaupan jälkeen taas viralliselle polkureitille.


Edessä oli jälleen muun muassa hakkuuaukeaa, missä olin kiitollinen niistä muutamista keltaisista reittimerkkikolmioista, jotka erottuivat jäljelle jätettyjen mäntyjen kyljistä. Tarkalla katsomisella onnistuin pysymään polku-uralla, vaikka metsäkoneiden urat eivät teekään polunmetsästäjän hommaa hakkuuaukeilla helpoksi. Hetkeksi piti tosin aukiolla pysähtyä, kun huomasin kauempana liikettä: peura loikki lipettiin.

Reitin ainokainen laavu tuli vastaan metsäautotien laidassa. Paikka ei ehkä ole mitä idyllisin, mutta laavu oli siisti ja eheä, sopiva pienelle evästauolle. Laavulta matkani jatkui polun ja hiekkatien kautta kohti Lampuodinsuota. Kirkkotieltä erkanee myös polun haara, joka johtaa Multian Kiiskilänmäen näkötornille.

Lampuodinsuo pitkospuineen sijaitsee peräti 234 metrin korkeudella merenpinnasta. Keidassuolla voi hyvällä onnella nähdä monenlaisia lintuja, mutta eipä sattunut kurkia tai joutsenia kohdalle. Ne olisin tunnistanut paremmin kuin opastaulussa mainitun liron tai kapustarinnan.

Tupasvillat, vanamot ja hilla kukkivat. Polku haarautui metsän laidassa, mutta harmaa viitta opasti oikealle reitille.

 Kangasjärven rantamaisemissa vastaan tuli epävirallinen taukopaikka penkkeineen, missä oli jälleen mukava ottaa reppu hetkeksi selästä – tuppasi tulemaan jo lämmin – ja käväisin myös Kangasjärven pitkospuita muistuttavalla laiturintapaisella nauttimassa auringosta.

 Vasemman vaelluskenkäni varpaat olivat vähemmän riemuissaan, sillä astuttuani suolätäkköön oli kulunut kenkäraukkani viimein antanut periksi ja nahka oli murtunut rikki lopullisesti. Se tiesi toiselle jalalle märkiä varpaita koko loppupäiväksi.


Kangasjärveltä lähdettyä maasto oli jonkin aikaa ihastuttavan kuivaa ja vaikutti erinomaiselta marjastusalueelta. Sitten kosteus lisääntyi, ja ojien yli sai astua enemmän tai vähemmän kunnoltaan heikkenevien riukujen yli, mutta mikään ei risahtanut poikki jalkojen alla.

Matka jatkui hyvin tasaisessa maastossa, vain pienten nyppylöiden kautta. Kartta kertoi, että jossain tuolla pohjoispuolellani, Hiukkajoen takana, oli surullisesti nimetty Miina-vainaan suo. Ehkä ihan hyvä, että reitti kulki täältä etelämpää.

Tupasvillan valkoiset tupsut ovat olleet suosikkejani siitä lähtien, kun sain muutama vuosi sitten kulkea Patvinsuolla Pohjois-Karjalassa mitä kauneimpaan tupasvilla-aikaan. Niinpä olin aivan onnessani, kun ihastuttavasti kukkiva valkopäinen tupasvillaniitty tupsahti eteeni!

Tupasvillaparatiisin jälkeen vasemmalla puolella polkua riitti Lapsukansuota. Rankoja ja välillä paksumpaakin puuta oli aseteltu edelleen ojien sekä virtaavan veden yli helpottamaan kulkua, mutta märät mättäät takasivat sen, että vasen kenkäni siemaisi aina välillä hörpyn murtuneesta taitekohdasta.  Niinpä olin kiitollinen siitä, kun jalkojen alle tuli välillä kuivempaa seutua.

Ei voi sanoa, että metsässä ei liikahtanut lehtikään, mutta huikean hiljaista oli! Ihmisen tuottamia ääniä ei kuulunut kuin jalkojeni alta. Polkua ei täällä järin usein tallata, mutta kyllä se ihan kohtalaisesti erottui.  Kun saavuin päätehakkuualueelle, aprikoin jälleen, että näinköhän polku erottuu, mutta erottuihan se kohtalaisesti.

Hiekkatien laidassa kohtasin taas Kirkkotie-viitan, tarvoin kosteaa soista polkua seuraavalle hiekkatielle ja sitten kuulin hämmästyksekseni auton äänen. No jopas! Jaoin ajoneuvon kanssa reitin turvesuolle saakka, mistä reitti kääntyi jälleen oikealle metsään. Päätin seurata sinisiä nauhoja, kun polkua ei aluksi näkynyt kaatuneen puun alta.

Pengerjoki virtasi hiljalleen ja muistelin, että ainakin kevättulvien aikaan joella liikkuu melojia. Joen yli johtava lankkusilta oli tosi hyvässä kunnossa. Sitä mieltä vaikuttivat olevan muurahaisetkin, joiden jatkuva kolonna marssi siltaa pitkin epämääräisessä jonossa.

Kangasmaasto jatkui, ja ennen Pienimäkeä edessä oli vähitellen nousu Honkamäelle ja seuraavalle hakkuualueelle. Kyllä täältä on kaadettu tukki poikineen. Jaoin jälleen polun metsäkoneurien kanssa, mutta ilokseni reitti oli edelleen pysynyt näkyvissä.

Pienimäen pihassa oli jälleen hyvä hetki pitää tauko. Alkuun arvelin vain, että reitti kulkee sovitusti pihapiirin poikki, mutta piharakennuksen kuistilla oli peräti reitistä kertova opastaulu karttoineen ja tarinoineen. Kaadoin kuksaan teetä termarista ja luin lisää reitin historiasta.

Multian perukoille Nikaranperälle asettui asukkaita jo 1550-luvulla. Kulkuyhteydet olivat vesistöjen varassa, mutta yhtenäisten reittien puutteessa kirkonkyliin olivat polut tarpeen. Alkuun Nikaranperältä käytiin kirkossa aina 100 kilometrin päässä Ruovedellä saakka, 1600-luvun puolivälin jälkeen Keuruulla ja lopulta kirkko valmistui jo lähemmäs Multialle vuonna 1796. Kirkkomatka lyheni merkittävästi, mutta jalkapatikkamatkaa riitti silti salojen halki.

Täällä Pienimäessä yövyttiin kirkkomatkoilla, ja aiemmin kohtaamistani Kangasjärven petäjistä oli aikanaan löydetty kulkijoiden tekemiä puumerkkejä ja kaiverruksia. Ne puut eivät ole säilyneet.

Linnanmäentietä oli sujuvaa askeltaa, sitten astuin jälleen kapealle metsäpolulle, jota ei moni vuoden mittaan tallaa.  Ehdin jo luulla, että pehmeänkostean kangasmetsän polku oli reitin pahiten metsittynyt, mutta ei suinkaan…  Tämä horsmaryteikkö tuli vastaan vasta seuraavien hiekkatienylitysten jälkeen.

Hakkuun myötä oli jäänyt rytöä entisen metsän laitaan ja ”polku” oli unohtunut sinne alle. Pidin kuitenkin kartan mukaisen suunnan, ja kohta polun pohja merkkeineen tuli vastaan. Huh! Kirkkotie kulki jotakuinkin piikkisuoraa reittiä jonkin matkaa, kunnes ylitti juuri Tiihalaa ennen Saarisuon ja nousi saniaisten valtaaman koivikon halki tielle ja sen yli Tiihalaan.


Tiihalan tilan komea puinen päärakennus erottui puiden välistä.  Alkueen varsinainen yllätys olivat metsässä asustavat taideteokset! Tiihalassa on ollut kesällä 2016 tuoreempiakin taideteoksia, mutta koska olin liikkeellä alkukesästä, tapasin vain näitä vanhempia luomuksia.

Hitaiden portista oli pakko astua, se oli kohtuullisen kuvaava näin kävelijän vinkkelistä… Unohdin Kirkkotien hetkeksi ja kiersin tovin Tiihalan taidepolkua. Siellä oli monenlaista ihmeteltävää ja olen varma, että kaikkia taideteoksia en edes huomannut pysähtyä katsomaan. Eläköön elämä-kivi tuntui hyvin osuvalta hautakiven korvikkeelta, ilmassa roikkuvat polkupyörät kertoivat omaa tarinaansa. Paperitimantteja oli ripustettu kuusen oksille.

Entä koivujen väliin ripustetut valokuvateokset? Ei muoviruusuja omenapuissa, vaan muovituoli pellon laidassa, samalla koivulehdon sylissä. Taidekierroksen jälkeen etsin taas Kirkkotien reitin, selvitin itseni seuraavan hakkuuaukean poikki ja sitten olikin edessä useita kilometrejä hiekkatietaivalta.

Kirkkotien vanha reitti kulki Tiihalasta alun perin suoraan Uitamonjärvelle, jonka poikki reitin kulkijat astelivat alkuun kahlaamon kautta, myöhemmin siltaa pitkin. Kirkkotien uusi reitti linjattiin kulkemaan Uitamonjärven pohjoispään kautta, joten minunkin tieni vei sinne hiekkatietä pitkin.

Uitamonjärveen laskevaan joenuomaan oli kaatunut ainakin yksi kuusi. Tuosta ei niin vain melottaisi ohi! Ihailin puusillalta jokimaisemia hetkisen ja siemaisin vettä, mutta tunsin jo, että jaloissa painoi päivän aikana kuljettu matka. Minkähän verran sitä on vielä jäljellä?

Vastaus löytyi piantien varresta: Kirkkotie /  Multia 5 km. Enää niin vähän… Joo, eihän sitä aina jaksa noin ajatella, mutta kun olen tullut kävelleeksi pidempiä päivämatkoja, olen opetellut ajattelemaan, että matkaa voi ajatella myös aikana. Eli enää jäljellä oli omasta vauhdistani riippuen ehkä tunnin verran tai vähän yli.

Silmäni hakivat edelleen keltaisia maalimerkkejä (kesällä 2016 melko kuluneita), jotka vähensivät kartan lukemisen tarvetta. Kun uusi hakkuualue tuli vastaan, ajattelin taas toiveikkaana, että tokihan tästäkin on selvä reitti yli, mutta saavuttuani valtatie 18:n luo totesin, että reittimerkkien määrä hupeni. Kunhan nyt tästä enää yli, niin olisi enää toista kilometriä maaliin.

Kartan avulla selvitin itseni jotakuinkin oikeasta kohdasta valtatien n:o 18 ylitse (alikulkutunneli oli niin tukkoisen näköinen, että en innostunut) ja rämmin metsäkoneiden pehmittämiä mutaisia uria pitkin suunnilleen oikeaa kautta kohti reitin päätepistettä. Vasen kenkä hörppäsi lisää kostuketta sisälleen, mutta en jaksanut välittää. Olihan se mukavaa, että edes oikean jalan sukka oli kuiva!

Viimein perillä! Multian kirkko oli tervetullut näky, olihan takana noin 34 kilometrin taivallus. Multian kaunispiirteinen Loviisa Charlotta -kirkko rakennettiin vuonna 1796. Kirkko sai naisellisen nimensä Ruotsi-Suomen silloisen kruununprinssin Kustaa Aadolfin kihlatun mukaan. Valitettavasti oma kirkkotievaellukseni joutui tyytymään rakennuksen näkemiseen vain ulkoa, mutta ehkä vielä joskus pääsen kurkistamaan pyhättöön sisällekin.

Multian kirkonkylältä löytyy kauppa, joten ennen kuin annoin kirkolle vastaan tulleen noutajani lähteä huristelemaan meitä takaisin Jyväskylään, syöksyin väsyneenä mutta onnellisena ostamaan ansaitun jäätelön.

Nikaraisten kirkkotien reitillä selviää aika hyvin opasteiden avulla, mutta esimerkiksi hakkuuaukeiden kohdalla ainakin minua arveluttaa aina sen verran, että suosittelen ottamaan reittikarttatulosteen lisäksi myös maastokartan matkaan. Koska taival on sen verran pitkä, on mukava nähdä, missä kohtaa on menossa ja minkä verran matkaa on jäljellä.

Sijainti: Nikaranperälle ei ole julkista liikenneyhteyttä. Lähimmäksi polun lähtöpaikkaa pääsee linja-autolla Uuraisille, mistä paikallinen taksi voi kuljettaa polun alkuun (Nikarantie). Omalla autolla liikkuvat: lähtöpaikassa ei ole erillistä pysäköintialuetta. Niinpä yksinkertaisinta on vaivata lähimmäisiä viemään polun alkuun ja noutamaan polun päätepisteestä. Multian kautta ei tätä nykyä juuri ole bussiyhteyksiä lähipaikkakunnille.

Kartta  (Nikara, Kirkkotien lähtöpaikka)

Julkaistu myös Retkipaikka.fi-sivustolla 25.8.2016.