Salmivaaran maisemapala, Kilpisjärvi

Kun saavuin Kilpisjärvelle aurinkoisen ajomatkan jälkeen, huilasin hetken, mutta sitten tuntui, että edes vähän happea pitää haukata ennen iltaa. Tutkailin Kilpisjärven luontokeskukselta parilla eurolla ostamaani kesäreittikarttaa ja siitä löytyi juuri sopiva vasta-alkajan pienkävelykohde, Salmivaara. Reitin pituus lähtöpaikalta tien varresta on 1,2 km yhteen suuntaan ja majapaikastani matkaa oli alle kilometri lisää. Ihan sopivasti siis. Vaikka Saana oli somasti tien toisella puolen, tiesin että se polku veisi reippaasti enemmän aikaa.

Tunnustan tietämättömyyteni: en ollut ennen kuullut Salmivaarasta (585 m). Olen yleisesti ottaen aika nolla Lapin-tietämykseni osalta, sillä en ole täällä juurikaan rampannut suksilla, saati vaeltamassa. Niinpä käsivarren maisemissa kaikki on minulle uutta. 

Kesäreittikartassa ei ole korkeuskäyriä, vaan korkeuseroista valaistaan lähinnä harmaan sävyillä. Salmivaara oli siinä kartassa merkattu näköalapaikaksi, mutta en tietenkään pöpperöisenä ajatellut, että se tarkoittaa pientä kapuamista ja poluistahan ei koskaan tiedä... Kun löysin Salmivaaran polulle ohjaavan opastetaulun, ajattelin siinäkin vain mukavan lyhyttä matkaa.

Vaellussauvat (malli luomu) -lappukaan ei soittanut kelloja, vaikka luomusauvoja ei näkynyt. Eihän niitä tietty tarvitsekaan palauttaa, jos sattuu unohtumaan. Tyytyväisenä jatkoin kävelyäni P-paikalta nuolen osoittamaan suuntaan ja aluksi alla oli pehmoinen, leveä pururata, joka antoi ymmärtää että siinä sivakoidaan vauhdikkaasti lumiseen aikaan.

Valaistulta kuntopolku-latupohjareitiltä reitti Salmivaaralle erkani kohta kapeana polkuna. Maaruskan värit ihastuttivat meikäläistä; ihmettelin vain, miten ihmeessä polun varressa oli jäljellä niin älyttömästi mustikoita. Olisi luullut vaaralle kapuajien syöksyvän marjojen kimppuun!

Käännyin katsomaan taakseni. Maisemaa hallitseva Saana erottui jykevänä, lehtensä tiputtaneiden koivujen takaa. Ylöspäin kiemurteleva polku oli paikoin levinnyt useammaksi vierekkäiseksi haaraksi, kun kulkijat olivat hakeneet mielestään helpompaa tai kuivempaa väylää, mutta hyvin siitä pääsi kulkemaan.

Minulla oli jalassa kävelylenkkarit eikä vaelluskenkiä, mutta se ei haitannut, koska pahempaa liejua ei tullut vastaan; polku oli pääosin kuiva. Olin lähtenyt vähän puolihuolimattomasti liikkeelle (kevyessä untuvatakissa enkä reippailuvaatteissa), joten sain toisenkin syyn pienten taukojen pitämiseen ylämäessä: yritin välttää hikoilemista, ettei takkiraukka läkähtyisi lämpöön ja minä sen mukana. Kun olin alkumatkasta katsonut ylöspäin, oli nousu näyttänyt reippahalta, mutta ei siinä kuitenkaan kauaa nokka tuhissut. Nousua kertyi kuitenkin vain 120 metriä.

Salmivaaran laella oli jalallista hätäpuhelinlootaa muistuttava metallipömpeli, jonka kuluneessa sini-vihreä-valkoisessa tarrassa ei kuitenkaan mainosteta telefoonia. Teksti kehoitti: VEDÄ. No minähän vedin. Kuluneessa muovikassissa pömpelin sisältä löytyi vieraskirja ja kynä. Nimi alle siis.

Kun siirryin vieraskirjalootan luota sivuun, aukeni edessäni eteläinen Kilpisjärven osa eli Ala-Kilpisjärvi, jonka vastaranta on jo Ruotsin puolella. Salmivaaran kohdalla järvi kapenee kartalla rajusti, jokseenkin joen levyiseksi.

Oli hiljaista. Kevyttä tuulen suhinaa, Kilpisjärven vieritse kulkevalta maantieltä harvakseltaan pientä, nopsaan ohilipuvaa moottorin ääntä. Muita kulkijoitakaan ei sattunut paikalle.

Entäpä Salmivaaran pohjoispuolella? Se varsinainen Kilpisjärvi tietenkin. Monen monta kilometriä ja useita tunteja autossa oli ollut kuljettava, ennen kuin tämä reissun määränpää oli edessäni. Olin päättänyt lähteä käymään Kilpisjärvellä, koska en ollut täällä aiemmin käynyt, enkä alkanut edes tutkia tarkkaan etukäteen, mitä täällä kenties tekisin. Mukava tehdä ensivisiitti alueelle aika lailla ummikkona!

Saana. Siitä tulee aina mieleen Taiskan jossain muinaisessa Syksyn Sävel-kisassa laulama, vanhaan tarinaan pohjautuva Haltin häät, sen Malla-neito ja nuori uljas Saana. Näinköhän kapuaisin tuonne huomenna? Tai ylihuomenna? Se jää nähtäväksi.

Alamäessä fiilistelin vielä maaruskan värejä, joista varpukasvit huolehtivat parhaansa mukaan, sademäärien sallimissa rajoissa. Ei saisi sataa liikaa, kuten tänä kesänä taisi käydä.

Ihastelin polun varren marjojen joukosta löytyviä punaisia kaunottaria, joita luulin riekonmarjoiksi. Vaan eivätpä olleet niitä, kyseessä onkin ruohokanukka (*kiitos Jonna korjauksesta!).  En ollut niihin ikinä aiemmin törmännyt. Simsalabim, muuttakaapa vielä lehtenne punaisiksi, kiitos!

Eikä päivää ilman poroja. Tien varressa ei tänään sattunut olemaan näitä vikkeläkinttuja laisinkaan, mutta sielläpä niitä muutama sarvipää rauhassa kuljeskeli, mökkien välissä, murkinaa mutustelemassa. Että mitä siinä toljotat.

On täällä niin erilaista kuin etelässä.