Cotswold Way: Painswick - Dursley


Painswick oli minulle mukava paussipaikka, josta lähdin jatkamaan matkaa vasta kahden yön jälkeen. Huilipäivänä otin rennosti, kävin ystäväpariskunnan kanssa läheisessä Prinknash Bird and Deer Parkissa (jossa oli myös poroja, vaikka luulin ensin, että näin väärin!), kuljeskelin Painswickin kapeilla kaduilla ja istahdin teekuppilaan nauttimaan kannullisen teetä. Moneskohan se jo oli tällä reissulla?


Siispä palasin Cotswold Waylle hyvin levänneenä. Reitti kulkee aivan Painswickin keskustan kautta, mistä oli siis helppo jatkaa matkaa. Piti vain valita oikea ilmansuunta eli etelään!


Heti kylän kujilta sivuun asteltuani tuli vastaan paitsi kukkiva omenapuu, myös Cotswold Wayn merkkihenkilöön liittyvä  muistomerkki. Tony Drake, MBE (1923-2012) oli saanut oman muistotolpan sen kunniaksi, että hän uurasti 60 vuotta Ramblers' Associationin ja kävelypolkujen hyväksi. Drakella oli päärooli Cotswold Way -reitin luomisessa. Ilman Tony Drakea en siis olisi tässä!


Maatilan niittyjen poikki kulkiessani kohtasin Bibin ja Elizabethin, jotka olivat niinikään kävelemässä koko reittiä yhdellä reissulla. Bibi oli patikoimassa ensimmäistä kertaa, mutta Elizabeth luetteli hurjan määrän pitkiä reittejä, jotka oli jo ehtinyt taivaltaa. Ja uusia oli jo mielessä. Hatunnosto!


Maitland Woodissa polun varressa oli selvästi käyty rankaretkellä. Ei tosin näyttänyt siltä, että olisi kerätty polttopuuta (jollei tämä ole paikallinen tapa siivota maasto ja kuivattaa rangat polttopuuksi!); ennemminkin tuli mieleen majanrakennustalkoot.

Kohta kuulin kuivien lehtien kahinaa puiden takaa. Kauriita, taas! Osoitin vasemmalle ja Bibi sekä Elizabeth ehtivät juuri ja juuri nähdä sirot olennot, ennen kuin ne katosivat mäennyppylän taa. Ohitimme maatilan, jonka pihapiirissä ankkaparvi piti mekkalaa.

Kuljimme yhtä matkaa jonkin aikaa, mutta kuten näillä reiteillä on tapana, jokainen saa kävellä tismalleen omaan tahtiinsa.  Haresfield Beaconin kukkulalla oli laatta, joka kertoi paikkaa käytetyn kolmiomittaukseen, mutta myös kumpuja, jotka kertoivat siellä olleen aikanaan linnoituksen. Kaukaisuudesta erottui Severn Bridge! Katselimme avaria maisemia vielä yhdessä, mutta sitten tiemme erkanivat, kun pidin maisemapaikalla lyhyemmän tauon.


Standish Woodissa tuli jälleen vastaan ihania sinikellolehtoja, kun matka taittui pitkin varkaiden väylää, Thieves Lanea. Näinköhän siellä oli oikeasti kulkenut rosvoja? Kun saavuin lähemmäs Randwickia, julisti National Trustin puinen opastaulu polun varressa, että olenkin Randwick Woodissa, jota kartassa ei mainittu lainkaan. Asutusta alueella oli ollut vaatimattomat 5000 vuotta ja Randwickin metsän alueella kuljin aivan vanhojen hautakumpujen vieritse. Metsästä löytyy sekä suuri pitkulainen hautakumpu että pari pronssikautista, pientä ja pyöreää.


Kun laskeuduin talojen vierestä niityille ja alas laaksoon, olisi reitin kummankin puolen ollut houkutuksia tarjolla. Lännessä Stonehouse, idässä Stroud, vaan reitti kulki ystävällisesti todella niiden välimaastosta. Päätin jo ylempänä rinteessä, että en poikkea kumpaankaan. Oli paljon kivempaa kävellä pitkin hiljaisia väyliä. Ja törmätä vaikkapa vanhaan tammeen, joka oli yhä pystyssä, vaikka sen läpi kulki iso tunneli. Jätin kuitenkin mönkimättä tammen uumeniin.

Stroudwater Canalille saavuttuani piti valita, kumpaa Cotswold Wayn haaraa seuraisin. Kartalle oli nimittäin merkitty kaksi reittiviivaa, joista kumpikin oli osa virallista reittiä. Pysähdyin vähävetisen kanavan ylittävälle sillalle ja tuumin hetken. Oikea vai vasen? Valitsin oikean - sen, joka meni suoraan, ja sattui olemaan myös pikkuisen lyhyempi. Kas kun valintani osui siihen... Maisemat olisivat ehkä olleet paremmat pidempää kautta kulkiessa, mutta hienoja kukkulamaisemia riitti muutenkin.

Kävelin taas huoletonna eteenpäin ja se kostautui sen verran, että en huomannut niityn laitaan johtavaa polkua ja unohduin asvaltille. Ehkä kaihosin liikaa teekupillista... Jota ei herunut, sillä King's Stanleyn pubi oli kiinni. Korvasin epäonnen ostamalla sandwichin kylän kaupasta ja nauttimalla evääni penkillä niityn laidalla.


Palasin eväsistunnon jälkeen suorinta tietä takaisin viralliselle reitille kapeita polkuja pitkin. Middleyardin jälkeen täytyi odottaa pieni hetki, että hommissa ollut traktori ajoi toiseen päähän niittyä, jotta en häirinnyt - reitti kun kulki tismalleen niityn halki. En ollut moisen kokoluokan masiinaa ennen nähnytkään. Rehua kai siinä oli syntymässä...

Nousu Middleyardista Penn Hillille oli lyhyt, mutta jyrkkä. En saanut yhtään myötätuntoa aidan takana laiduntavalta hevoselta.


Cotswold Way kulki Stanley Woodin kautta, välillä metsän uumenissa, toisinaan niityn laitaan poiketen. Läheisen maatilan possut vilkaisivat minua uteliaina, mutta jatkoivat sitten kaikessa rauhassa oman tonttinsa tonkimista. Lehmät eivät kiinnostuneet minusta yhtään sen enempää.


Metsikössä oli hiljaista ja rauhallista; vain muutamia kävelijöitä oli lisäkseni liikkeellä. Sain rauhassa nauttia isoina mättäinä kukkivista valkovuokoista ja sinikelloista sekä bongata paikoin myös kevätesikoita. Mikä ihana kevät!


Taivaalla liiteli jotain. Liitovarjo. Ai niitä on kaksi, kolme! Saavuin Coaley Peakin laella sijaitsevalle seuraavalle pitkälle hautakummulle, Nymphsfield Long Barrow'lle, johon myös oli erittäin kauan sitten haudattu useita vainajia. Hautakummusta on löydetty ainakin seitsemäntoista vainajan jäänteet.


Coaley Peakin kukkulalla kuljeskeli ja istuskeli liitovarjoilijoiden lisäksi muutakin väkeä. Koiranulkoiluttajia, lapsiperheitä, eväidensä syöjiä. Kyllä näitä maisemia kelpasikin katsella! Mikä taianomainen vihreä valo! Mahtoi noita peltotilkkuja olla hauskaa katsella myös ilmasta leijuen!


Frocester Hilliltä laskeuduttuani tuli polulla vastaan yksinkertainen puutolppa, jonka metallilaatan tekstin pysähdyin lukemaan. Tällaisia muistolaattoja näkee useammin penkeissä, joita omaiset ovat lahjoittaneet paikassa viihtyneen muistoksi ja kulkijain levoksi. Kenneth Smith jätti jälkeensä rakkautta. Ja arvatenkin maalahjoituksen.



Teekupponen olisi irronnut kävelemällä alle kilometrin päähän Uleyn kylään, mutta päätin tarpoa teetauoitta suoraan kohti määränpäätäni Dursleyta. Välissämme oli enää muutama maili ja nyppylä. Sekä nopea laskeutuminen Hodgecombe Farmin viereeen yli kahdestasadasta metristä että välitön nousu Cam Long Downin huipulle (220 m) tuntuivat hieman rankoilta, mutta onneksi Cam Long Down palkitsi esikkomerellä. Ja sen jälkeen oli edessä enää kevyttä tallaamista avarissa maisemissa.


Cam Long Down on nimensä mukaisesti pitkä kukkula, jonka polveilevalla huipulla polku kulkee loivassa kaaressa kohti lounasta. Rinteiltä näkee erittäin kauas Severn Estuarylle ja sen yli. Minä himoitsin sitä teekupillista, jota en ollut päivällä saanut, ja jatkoin maisemarinteeltä matkaa ripeästi alamäkeen. Dursley näkyi jo!


Matka alas kukkulalta oli viheriä ja kevyt; polku laskeutui lempeästi niityille ja suuntasi suoraan Dursleyn kaupunkiin, jossa pikkukaupat olivat juuri sulkeneet ovensa, olihan kello jo yli viisi iltapäivällä. Ei siis ollut mahdollisuutta hakea leimaa Cotswold Wayn passiin turisti-infosta.

Vaan ihastuttavaa kyllä, oma yösijani oli niin hyvin reitin varrella, että minun tarvitsi poiketa Cotswold Wayltä vain muutama kymmenen metriä. Underhill House B&B:n emäntä toivotti minut lämpimästi tervetulleeksi ja ohjasi minut aivan upeaan huoneeseen talon yläkertaan. Vedenkeitin! Teetä! Keksejä! Kirjahylly! Suloinen kylpyhuone! Äh, vain yksi yö täällä...

Kommentit

  1. Onpa taas kiva seurata kulkuasi britteinmaalla. Tein joskus päiväreissun Walesin puolella Wye Valley Walkia pitkin ja siltä reissulta jäi mieleen utuisesta ilmasta aavemaisena ilmestyvä Severn Bridge. Toki silta oli siellä paljon lähempänä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla, Nellu! Severn Bridgelle on tosiaan vielä Cotswold Waylta jonkin verran matkaa, mutta onneksi sen erotti kukkuloilta paljain silmin.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit