Polku Monacoon

 Gorbion kylän aukion keskellä ylvästelee keväänvihreässä lehtiasussaan jo osin ontto jalava, joka on istutettu vuonna 1713. Käännyn ylös kohti Col de la Madonea mutkittelevalle reitille ja olen kiitollinen vaelluskengistäni polun muuttuessa kiviseksi. Tältä siis tuntuu vaihtaa kotoinen tasamaa oikeaksi ylämäeksi. Jonkin aikaa noustuani alan epäillä, että juomaveteni ei välttämättä riitä koko päivän kulkemiseen tällä syrjempään & reilusti ylös suuntaavalla reitillä näin aurinkoisessa kelissä, enkä kiittele myöskään sitä, että kyydissä ei ole ohutta fleeceä kevyempää pitkähihaista. Käännyn katsomaan taakseni. Alhaalla välkehtii Välimeri. Hyvä on, ei kannata olla typerä, jos varusteet ovat puutteelliset! Siispä takaisin Gorbioon ja sieltä alempana kulkevalle GR51-polulle, jota kulkiessani voin ihailla koko ajan merimaisemaa tarpoessani keväisiä rinteitä.

Rantaviiva on täyteen rakennettu. Lintuperspektiivistä näkyvät nauhana yhteen kasvaneet Menton, Cap Martin ja Roquebrune. GR (Grande Randonnée) 51 seuraa välillä asvaltoitua tietä, kivistä kinttupolkua tai mitä vain siltä väliltä. Muutama pieni seurue on lisäkseni liikkeellä ja vaihdamme kohdatessamme kohteliaasti bonjourit.

Kun polku kohoaa 686 metrin korkuiselle Mont Gros'lle, ei reittimerkkiä aina näy, mutta on sama mitä polku-uraa seuraan, sillä kaikki vievät huipulle. Sieltä aukeaakin huima näkymä - liitovarjojen lähtöpaikkaa peittää vihreä matto, joka näyttää laskeutuvan tyhjyyteen. Siitä vain ilmaan liitovarjon kanssa ja liitelemään Monacon ylle...Yhä uusia liitelijöitä kapuaa raskaan reppunsa kanssa ylös. Popsin evästauolla patonkia ja katselen, kun värikkäät leijailijat lipuvat ohitseni.

Mont Gros on aikanaan kärsinyt metsäpaloista. Alueelle on kyltin mukaan istutettu peräti 23 000 puuta (seetrejä, oliivipuita, pinjoja ym.) tuhoja korvaamaan!

Polku vie jälleen asvaltille. Ylärinteellä laiduntaa pari ruskea-valkoista lehmää, joiden kellot kalkattavat iloisesti. Aasit hamuavat ruohoa toisaalla aidan takana. Pian tie johdattaa minut Monte Carlon golfklubin viheriön halki; yksi lippureikä on siis meren puoleisen rinteen päällä. Ihastelen polun varressa violetteja villiorkideoja, joiden luulin kukkivan vasta toukokuussa. Ennen La Turbien kylää on edessä vielä nousu hienoihin maisemiin Mont de la Bataillelle (620 m).

Kysäisen kukkulalla koirankävelyttäjältä, mitä polkua mennä Monacoon. Saan ystävällisen neuvon parhaasta reitistä rautatieasemalle. Siis tuosta vasemmalle... Laskeudun Via Alpina -reittiin kuuluvaa melko jyrkkää polkua alas kohti kallisneliöistä tornitalokeskittymää. Irtokivet takaavat sen, että jalkoihin on katsottava joka askeleella. Maiseman ihailua varten kannattaa turvallisesti pysähtyä. On hupaisaa, että asutuksen alkaessa polun varrella näkyy jokunen ihan tavallinen talo, vieläpä korjauksen tarpeessa oleva. Kaikki lilliputtivaltion asukit eivät ole miljonäärejä. Porrastettu kävelytiereitti tuo minut mukavasti alas rautatieaseman lähelle. Tulinko tosiaan äsken tuolta ylhäältä?

kävely 10.4.2010