Kevättunnelmia

Kevät. Se on tuulta, joka kantaa lupausta lämmöstä. Ojanpientareiden tuijotusta: viimeinkin leskenlehtiä. Pajunkissojen ihmettelyä: vieläkö tekin siellä puissa, eikös jo kohta soisi näyttää vähän vihreää. Pihatuijien suojausta kevätauringolta säkkivirityksillä... Mutta minä näen rivitalon pihassa vain neljä burkhaan verhoutunutta hahmoa, jotka seisovat itsepintaisesti paikallaan, enkä tiedä, mihin suuntaan he katsovat.

Pölypilvet pöllähtävät ilmaan autojen ajaessa ohi, vaikka osa väylistä on jo onneksi puhdistettu hiekasta ja irtosorasta. Yritän päätellä, että ehkä Nisulankadulta Viitaniementielle laskeutuvan Kisakadun jalkakäytävillä pidetään tarkoituksella sorakerrosta, jotta fillaristit eivät pystyisi ajamaan liian lujaa, koska jarruttaminenkin olisi vaarallista.

Lumikasat pienenevät päivä päivältä. Maisema on vähävärinen vielä tovin. Niin Tuomiojärven kuin Jyväsjärven jäältä näkee, missä kulkuväylät ovat jääkaudella 2010 olleet, mutta kulkijoita ei enää näy. Onneksi. Kierrän Jyväsjärveä tällä kertaa seurassa ja tajuan, että en juuri huomaa, missä kuljen, mitä ohitan. Ikään kuin ei kävelyn paikalla ei olisi merkitystä, vain sillä, että olen ja jaan askelten suunnan. Kun kuuntelee ja puhuu keskittyneesti, ei juuri tajua ympäristöään. Jalat...kuljettavat. Sillä hetkellä havaintokyky keskittyy ihmiseen.

Eilisessä Hesarissa Virpi Hämeen-Anttila päätti kolumninsa kauniisti: "Tyytyväisin matkailija lieneekin paradoksaalisesti se, joka löytää elämyksiä myös kotikadulla kävellessään." Laajentaisin tätä: myös kotikaupungissaan (tai kotinurkilla) kävellessään.