Jalkaisin

Hylkään Helsingin ydinkeskustan ja lähden askeltamaan ilta-aurinkoa kohti, veden ääreen. Kadut hiljenevät, vastaan tulee vielä aidattu alue, vielä hiljaisempia kulkuväyliä: Hietaniemen hautausmaa. Ja lopulta tyyni meri, Hietsun hiekkaranta, ilta-auringon säteistä nauttijoiden pienet ryhmät, lapsista tyhjät keinut. Seuraan rantareittiä ja kierrän Taivallahden, jonka pohjoisrannalla tulee vastaan Toivo Kuulan puisto . Vesillä on lukuisia kajakkeja, selvästi muutaman ohjaajan kanssa; melontakurssi siis. Ohitan samoin musikaalisessa osoitteessa eli Merikannontiellä sijaitsevan ravintola Mestaritallin, sitten vasemmalle puolelleni rantaan jää lukittujen porttien takana oleva Soutustadion. Sitä ei pääse ihailemaan ihan kosketusetäisyydeltä. Merimelojien majalle vievä kävelysilta ei sen sijaan ole lukossa, mutta alue on kuitenkin yksityisaluetta - rauha seuran jäsenille ja heidän hienolle majalleen. Merimelojien majalle johtavan kävelysillan vasemmalla puolella on ankkurissa hyl...

Valkoiset jalohortensiat ( The Bride ) kukkivat pirteästi asemalaiturilla. Mitä, kasvaako Helsingin päärautatieasemalla raparperia? Mansikoita? Mansikkasatoa saanee odotella vielä jonkin aikaa, mutta raparpereista saisi jo pyöräytettyä alkukesän herkkuja... Ihmepuutarha on vallannut asemalaiturin nyt toista kertaa. Viimevuotinen Ihmepuutarha oli onneksi sellainen menestys, että junalla matkustavaisten arkea päätettiin piristää uudelleen. Asemalaituri tuntuu heti moninkertaisesti kesäisemmältä, kun sitä piristää tämä viheriä kasvimaailma, viime vuodesta tuttuine "kivimies"-toteemeineen. Koska kukat eivät ole vielä täydessä loistossaan, huomioni kiintyy nyt erityisesti syötäviin herkkuihin. Kuten tähän reippaasti rehottavaan ruohosipuliin. Vuoden takaisesta puutarhamaailmasta jäivät erityisesti mieleen virtaavan veden ihmeet, Ihmekannut , mutta yksi tämän puutarhan jipoista taitaa olla hyötykasvien ohella tämä kristallikruunu. Alppiruusut ovat komeimmillaan vasta v...

Jyväskylän yliopiston kampuksen koristeomenapuut eivät vielä kuki, mutta ei siihen mene enää kauaa. Sen sijaan Villa Ranan uusitun puutarhan nurmikko kukoistaa ja täydellä terällä kukkivat tuomet koristavat Seminaarinmäen maisemaa senkin edestä. Villa Ranan vehreydessä istuskelee ja rupattelee iloinen joukko ihmisiä. Jos kohta kaipaankin villiintynyttä puutarhaa, on uusi nurmipiha kieltämättä käytännöllisempi oleskelupaikka. Joukko muovipuluja on kokoontunut vähän heikommassa hapessa olevalle nurmikolle lyhtypylvään ja puiden väliin Villa Ranan toisessa päässä. Omat bileet heilläkin, joskin hiljaisemmat. Äkkigalleria antoi vastikään Katustipendi II:n tälle taidekohteelle, saajana Jukka Silokunnas . Äkkigalleria 19 "avautui" sopivasti viime viikonloppuna vietettyyn Yläkaupungin Yöhön, jolloin lyhtypylväässä vielä killui myös ihmishahmo. Ikävä kyllä en osunut paikalle, kun teos oli vielä kokonainen. Joku lienee napannut parkour-pyörähtäjän mukaansa (tai sitten se on i...

Ruokolahden kirkko näkyy kauniisti Pappilanlahden yli Puumalantielle. Pidän aina huolta siitä, että katson kirkonmäen maisemaa auton ikkunasta, kun matka kulkee tätä reittiä. Niin lähellä, mutta niin kaukana? Autolla pääsee periaatteessa helposti lähelle, mutta sillä on myös liian helppo huristaa ohi vaikka mistä kiinnostavasta, koska "ei ehdi" kääntyä tai pysähtyä; meni jo. Kävelijälle pysähtyminen on helppoa. Siispä on hylättävä moottoriajoneuvo ja jalkauduttava, jotta pääsee lähelle. Sunnuntaiset kirkonmenot ovat jo päättyneet, kun astelen Ruokolahden kirkonmäelle, mutta sattumoisin kirkon ovet ovat edelleen avoinna. Kristallikruunut loistavat autioituneessa pyhätössä, jossa patinoitunut, maalaamaton puu saa ympärilleen väriä sinisen ja valkoisen sävyistä. Kaunista. Vaaleanvihreäksi ulkoa maalattu puukirkko (1854, suunnittelija Ernst Lohrmann) on järjestyksessä jo neljäs kirkko Ruokolahden kirkonmäellä. Ei ihme, sillä Ruokolahti on vanha pitäjä - sekä kunta että s...

Imatran taivas on harmaahko, mutta päivä ei ole ankea. Kun saavun Imatrankoskelle, kuulen yllättäen kosken pauhun, vaikka ei olekaan koskinäytöspäivä. Kävelen kosken uoman vartta alajuoksun huvimajalle, jonka ohi osittain täyttynyt uoma kohisee keväisessä riemussaan. Kun kapuan kaiteen viereisillä kallioilla, mietin kuinka 1800-luvun lopulla matkailijat ovat ylpeydellä hakkauttaneet nimiään kallioihin. Ja me ihastelemme vanhoja merkintöjä kuin luolamaalauksia ikään. Sen sijaan emme enää hyväksy uusien kaiverrusten tai maalausten tekemistä luonnonvaraisiin kallioihin, vaan sekä taiteelliset että epätaiteelliset "jäljet" on jätettävä vain ihmisen tekemiin rakennelmiin ja ainoastaan luvan kanssa. Kun palaan Valtionhotellin ohitse kohti Imatran kosken ylittävää siltaa, huomaan että tuiki tavallisen näköisessä kivenmurikassa on muistolaatta. Laatta kertoo, että muistomerkin (26.5.1985) pystyttivät Imatran kaupunki ja Imatran Voima, viereisen Imatran kosken kunniaksi. Suo...