Susitaival: Suomunjoki-Patvinsuo

Herään Suomunjoen laavulla erinomaisesti nukutun yön jälkeen. Metsäpalovaroituksen vuoksi myös aamiainen on valmistettava retkikeittimellä, joten polttopuuvarasto jää jäljiltäni koskemattomaksi. Astelen Jokikankaalla vasta ensimmäisiä askeliani reittiä eteenpäin, kun saan tervehtiä ihan oikeita vastaantulijoita. Tämä Susitaipaleen pätkä ei siis ala yhtä hiljaisena kuin eilinen... P-paikan jälkeen ylitän pikkutien, jolta astun Patvinsuon kansallispuistoon, tuttuja oransseja maalitäpliä seuraten.

Jo sana Patvinsuo lupaa suomaisemia. Muutama askel metsäpolkua tuo minut ensimmäisen kansallispuistosuon laitaan, eivätkä ensiaskeleet viheriöivän turpeen halki tuota pettymystä. Ympärilläni on tupasvillojen lempeänä keinahteleva meri.

Kapeat lankut muuttuvat leveiksi, niin leveiksi, että harmaalla puulla mahtuisi maata rotkottamaan. En kuitenkaan voi heittäytyä sileäksi kävellylle puulle, koska takaa kuuluu askelia. Hetkeä aiemmin kohtaamani kävelijät ovat vaihtaneet suuntaa ja tassuttelevat takanani, järeän kamerakalustonsa kanssa, kunnes parkkeeraavat pitkospuiden tuntumaan. Oma kantamukseni sisältää vain kevyen pokkarin, joten tuumin, että valokuvia tärkeämpää nyt on painaa muistikuvia mieleen. Jään siis toviksi katselemaan ja kuuntelemaan valkoisten pörröpäiden huojuntaa ja vaimeata suhahtelua kepeässä tuulenvireessä.

Suotaipaleen jälkeen saavun auringon kultaamalle mäntykankaalle, jonka halki on rattoisaa taivaltaa. Mikä marjastajan paratiisi, jos vain joku jaksaa täältä saalisämpäreitä kantaa? Ainakin retkeilijä saa oikeana vuodenaikana nauttia runsaista luonnon antimista.

Kohtaan siivun metsää, jossa myrsky on myllertänyt ja nujertanut useita puita juurineen. Kansallispuiston alueella puut saavat sekä kasvaa että kaatua rauhassa eikä edes polulle rojahtaneita poloisia välttämättä raivata pois. Voihan puunraadon aina kiertää. Saavun seuraavaksi polkujen risteykseen, mistä voisin jatkaa suorinta tietä kohti Suomunjärveä, mutta päätän tehdä pienen poikkeaman ja käännyn vasemmalle, Majaniemeen. En suunnittele yöpymistä Majaniemen leirintäpaikalla, vaan houkutin on tismalleen Koitere. Olen tätä ennen vain kuullut järven kauneudesta, joten en yksinkertaisesti voi olla kokematta sitä itse.

Ja siinä se on, itse kaunis, kirkasvetinen Koitere! Laskeudun rantapenkereeltä luonnonhiekkarannalle, jolla lekottelee kirkkaassa valossa haalistuneita ajopuita, yksi niistä kuin rantaan hetkeksi vetäytynyt merenneito. Mikä oiva paikka evästauolle. Onnistun ajoittamaan lepohetkeni täydellisesti, sillä heti sen jälkeen vetäydyn muutamaksi minuutiksi polttopuukatokseen odottamaan lyhyen sadekuuron loppumista.

Sadealue on vain ohimenevä eikä siitä jää muuta pidempikestoista jälkeä kuin polun varren märkä varvikko, joka kastelee housunlahkeet. Jotka nekin kuivuvat kohtalaisen nopeasti. Kun talsin avarassa maisemassa pitkospuita pitkin, mietin että en ole ikinä nähnyt niin paljoa hillan raakileita kuin tänään. Jospa tästä vuodesta tulisi hyvä lakkavuosi.

Huokaisen kerran toisensa jälkeen ihastuksesta. Tämä on todellinen tupasvillataivas! Menetän suolle sydämeni; näky melkein pökerryttää.

Tasamaaston keskeltä tulee eteen kapea kaistale suopursujen täplittämää kangasta ja sen keskellä on Teretin pärekattoinen laavu sekä tulipaikka hirsipöytineen. Paarma pahalainen yrittää täälläkin häiritä ajatuksia, mutta onneksi sillä ei ole isompaa seuruetta mukanaan. Pidän pienen juomatauon, mutta missäs täällä olikaan se kartaan merkitty lintutorni?

Mäntyjen keskeltä lintutorni sitten löytyy, Teretinniemen pohjoisosasta. Karttaan merkitty Teretinniemi tuntuu hassulta, sillä "niemeä" ei ympäröi vapaana lainehtiva vesialue vaan kostea suomaisema, mutta onhan siinä toki myös vesilämpäreitä. Lintutornia edeltävät meikäläistä epäornitologia kovasti avittavat linnuista kertovat opastaulut, joiden avulla voi antaa helpommin nimiä mahdollisille lintuhavainnoilleen. Kaivan kiikarin rinkasta ennen kuin kapuan ylös lintutorniin.

Olisi kiva bongata edes jokin siivekäs, jonka voisi vieläpä nimetä. Opastaulut antavat ymmärtää, että alueella voi havaita kahlaajia, vikloja, lokkeja, kuoveja, kurkia, metsähanhia. Mietin, että ehkä täältä voisi havaita myös karhun? Alan panoroida maisemaa kiikarin linssien läpi ja toivon, että edes jokin itikkaa isompi eläinkunnan edustaja osuisi näkökenttääni. Riemuni on suuri, kun huomaan liikettä ja lasken heinien seasta seitsemän metsähanhea! Siihen havaintosaaliini sitten jääkin, sillä en tunnista lähintä männynoksilla lurittelevaa siivekästä.

Maiseman monipuolisuutta pienine lampineen ei olisi millään erottanut maasta käsin, joten on tosi mahtavaa päästä katsomaan Patvinsuon avaruutta yläilmoista. Lintutornin vieraskirjasta paljastuu, että Teretistä on kuin onkin tehty vain muutamaa päivää aiemmin myös karhuhavainto.

Teretistä matkaa voisi jatkaa myös Olkkosen suuntaan, mutta pidän edelleen kurssini kohti Suomunjärveä. Edessä on vielä jokunen kilometri tasaista taivalta, osin silmiä hivelevien valkohapsien täplittämää. Tätä tulee vielä ikävä...

Kuin varkain saavun hiekkatien laitaan ja tunnen, että matkaa ei ole enää paljoa jäljellä. Reittiviitoissa lukee paitsi Susitaival, myös Karhunpolku - siispä olen perillä Susitaipaleen päätepisteessä, Kurkilahdessa! Kurkilahti on Pohjois-Karjalan kahden hienon pitkän polun risteysasema, sillä tästä voisi jatkaa Karhunpolkua pitkin vaikka saman tien kohti Ruunaan maisemia ja edelleen Teljoon saakka. Huokaus; ollapa muutama päivä lisää reppuretkeilyaikaa.

Suomunjärvi on hienon hiekan ympäröimä. Tällaisia luonnonhiekkarantoja ei kotiseudultani juuri tapaa, joten maisema on suorastaan ylellisen oloinen. Lähempänä kaupunkiolosuhteita tämä olisi hyvin kansoitettu ranta, mutta täältä on matkaa noin 40 kilometriä jopa lähimpään kauppaan Uimaharjulle. Siispä rantarauha on täydellinen. Tilaa on niin sinisille kuin muunvärisille ajatuksille.

Susitaival kahdessa erässä (2012, 2013) on nyt onnellisesti takana. Marssin päivän lopuksi järven rantaa kiertävää polkua vielä Suomun opastuskeskukseen, jonka punaisen tuvan yläkerrasta olen varannut itselleni petipaikan. Telttapaikkoja olisi myös tarjolla, mutta /kuten tavallista) liikun ilman telttaa, joten aion majoittua ruhtinaallisesti sisätiloihin.

Kohtaan kuitenkin yhden kiinnostavan opasteviitan vähän ennen kuin polku kaartaa Suomun opastuskeskukseen. Hannunvaakunalla varustettu Karsikkopuu-kyltti ohjaa vasemmalle ja heitän rinkkani tuokioksi tantereeseen tämän sivupolun tutkimisen ajaksi. Mäntykankaan männyt vaikuttavat niin tasakokoisilta, että kun havaitsen kauempaa yhden kookkaamman puun, tiedän karsikkopuun olevan juuri siinä.

Tuntuu yllättävältä kohdata täällä luonnon keskellä myös tällaisia ihmiskäden jälkiä. Kuhmurainen mänty on nähnyt jo monta kuunkiertoa. Puun kylkeen on raapustettu vuosilukuja ja päivämääriä, vainajain historiaa: ei nimiä, vain nimikirjaimia ja numeroita. Onkohan tuo viitonen, kolmonen vai kuutonen? 1876? 1895, 1906. Kaivertajat ovat kunnioittaneet kuolleiden muistoa, onneksi heidän jälkeensä eläneet ovat kunnioittaneet tätä puuta ja jättäneet sen kaatamatta.

Palaan takaisin Suomua kiertävälle polulle ja astun lopulta Suomun opastuskeskuksen hoidettuun pihapiiriin. Emäntä toivottaa minut ystävällisesti tervetulleeksi. Rantasauna olisi vapaana seitsemältä...