Lumikenkäilyä: Iso-Syöte - Teerivaara

Eteläisessä Suomessa on tähän aikaan maaliskuuta paikoin jo lumetonta, mutta Pudasjärven maisemissa lunta riittää vielä mahtavasti! Oli todella ilo saapua puhtaanvalkoisiin maisemiin, pakata reppuun evästä ja laittaa lumikengät jalkaan. Aurinko tosin ujosteli ja piiloutui pilvien taa, mutta eipä tuo menoa haitannut. Lämpötila oli niukin naukin pakkasen puolella, kun lähdimme matkaan Iso-Syötteen huipulta. Aina vähän väliä oli pysähdyttävä ihastelemaan näitä luonnon lumiveistoksia, vaikka raskas tykkylumi onkin taakka puupoloisille.

Näissä maisemissa kelpaa! Jonnekin tuonne alas olimme mekin aikeissa matkata. Iso-Syötteen laskettelurinteillä riemuittiin vauhdin hurmasta sillä aikaa, kun me tutkailimme laskijoiden käyttämien väylien vieressä olevaa metsää, jota pitkin laskeutua hitaasti alemmas. Hetken aikaa olimme seuranneet alas luontokeskukselle meneviä opasteita, mutta pian päätimme valita ihan oman reittimme.

Välillä puiden lomitse suhahti muutama lautailija tai suksiveikkokin, mutta kaikille riitti täällä puiden katveessa tilaa. Askel askeleelta Iso-Syötteen huippu jäi yhä kauemmas ja tasamaa alkoi lähestyä. Sitä mukaa kun saavuimme alemmas, alkoi puiden oksia verhoavan lumen määrä vajentua. Tykkylunta riitti vain ylempään osaan rinteitä.

Lumikenkien riemu on siinä, että niillä voi kulkea lähes mistä tahansa. Lumilaudalla ja suksilla näitä rinteitä alas suihkineet kaverit saivat olla vähän tarkempana siitä, missä tekivät käännöksiä puita väistääkseen; me taasen menimme tasan siitä, mistä huvitti. On hulppeata kulkea maastossa, jossa lunta riittää näin mainiosti.

Laskettelurinteiden alapuolelle päästyämme seurasimme jonkin aikaa niin tietä kuin latu-uraa, kunnes keltaiset maalimerkit johdattivat meidät Syötteen luontokeskukselle, jonka hirsiportti oli saanut päälleen kaksi jättimäistä, etunojan ottanutta lumihahmoa. Lettutauon ja karttojen tutkiskelun jälkeen oli aika päättää, minne jatkaa matkaa.  Syötteen kansallispuiston talvireittien karttaan (1 e) on merkitty luontokeskukselta alkavia lumikenkäilyreittejä pari kappaletta - helppo Annintuvalle suuntaava reitti ja hieman vaativampi Teerivaaran lenkki. Teerivaaraan siis!

Alkumatkasta tosin oli edessä niin tallattu reitti, että lumikenkiä ei polulla kulkemiseen edes tarvinnut. Näinhän se usein on "lumikenkäreiteillä", jos kulkijoita riittää. Lumi tallautuu hyvin nopeasti poluksi, jolla pärjää varsin hyvin ilman lisävarusteita ilman että tulisi humpsahdettua hankeen. Niin kauan kuin polku oli tukeva, kannoimme lumikenkiä ja sauvoja kädessä ja sonnustauduimme lumikenkäilyyn vasta saavuttuamme lähelle Teerivaaran ensimmäisen nyppylän puolella olevaa kotaa.

Metsän laitaa reunusti viivasuora, hakattu linja: kansallispuiston raja. Koska rajalinja näkyi menevän sopivasti kohti Iso-Syötettä, painoin tämän mieleeni mahdollisena paluureittinä takaisin lähtöpaikkaamme kohti.

Itse Teerivaaran kota oli enää muutaman askeleen päässä, hienolla maisemapaikalla. Kodan piipusta nousi lupaavasti hentoinen savu, joten emme olleet ainoat kulkijat näillä main. Kodalta saattoi katsella niin Pikku-Syötteen kuin Iso-Syötteen rinteitä turvallisen matkan päästä. Ainoa moottorin ääni, joka tänne kantautui, oli kodalle kääntymään tulossa ollut moottorikelkka.

Metsäsuksilla liikkeellä ollut kaksikko lopetteli evästaukoaan, kun astuimme kotaan sisälle. Mikä hieno kahdeksankulmainen kota! Katosta roikkui niin himmeliä, vanhoja suksia kuin muuta hauskaa. Istahdimme siistin taukopaikan penkille, mukavasti porontaljan päälle. Kyllä kelpasi ottaa termospullo esille ja kääriä eväsleivät paperista. Olisipa vielä älytty ottaa makkaraa mukaan.

Vaan ei tänne tultu vain taukoja pitämään... Matka jatkui edelleen, Teerivaaran jälkimmäiselle ja jyrkemmälle nyppylälle. Lyhyemmän kiekan (3.2 km) valitsija olisi voinut kääntyä pian kodan jälkeen jo takaisin, mutta me laskeuduimme ensin alas suolle ja kapusimme siitä mukavan jyrkkää kalliorinnettä ylös. Kyllä, siinä tuli lämmin, ja kieltämättä oli pakko ottaa hengähdystaukoja välillä. Teerivaaran kierros käytti meidät ensin korkeimmalla kohdalla ja sitten saavuimme taas maisemakalliolle, josta näki puiden yli kaukaisuuteen. Kyllä täällä tilaa riittää.

Sitten koitti paluumatkan aika. Aivan, tuollahan vastapäätä se lähtöpaikkakin näkyy eli Iso-Syötteen huippu... Välissä enää Teerivaaran toinen nyppylä, jonka kautta tulimme tänne, sitten alamäki kansallispuiston rajalinjaa pitkin tasamaalle ja sen jälkeen tuo kiva pikku nousu nousu takaisin yläilmoihin. Ei muuta kuin menoksi!