Tuomio- ja Palokkajärven ympäri, Jyväskylä

Joutsenten kirkunaa on jatkunut jo useita viikkoja Eerolanlahdella, Viitaniemen ja Kortesuon välissä. Parhaimmillaan kymmenet pitkäkaulat kerrallaan pitävät taukoa rantakaislikossa ja keräävät voimia matkansa jatkamiseen. Tänään laskin yli lepotauolta yli kolmekymmentä joutsenta.

Viikko sitten huimaavan kaunis aurinkoinen päivä houkutti kävelemään järven ympäri. Valinta osui Tuomiojärveen, joten matka alkoi tietenkin Eerolanlahden rantaa pitkin Tuomiojärven eteläisestä päästä. Soutuveneet saivat edelleen nauttia pötköttelystä nurin käännettyinä. Paitsi se yksilö, jota ei ollut käännetty talveksi.

Kortepohjaa reunustava Rautpohjanlahti näytti olevan vahvassa jääpeitteessä, mutta lintutornilta näki myös, että purosta virtaava vesi heikensi eteläpään jäätä vinhaa vauhtia.

Kortepohjasta jatkoimme kävelyä Laajavuoren rinteiden ja hotellin alapuolelle. Kapusin hankea pitkin kallioseinämän juurelle ja poikkesin Pirunluolalla, missä olin viimeksi pistäytynyt parisen viikkoa sitten. Kapeasta aukosta mahtuu pujouttautumaan luolaan ihan hyvin, mutta kannattaa varautua, että vaatteet saattavat likaantua hieman luolaan mennessä tai sieltä tullessa.

Jalassa minulla oli tällä kertaa lenkkarit, mutta eipä niilläkään tarvinnut pelätä lumeen uppoamista, sillä aurinko ei ollut onnistunut vielä pehmentämään napakkaa hankea. Saatoin kävellä lumista rinnettä pitkin takaisin alas Haukkalantielle ihan mistä kohdasta hyvänsä. Lumen pinta kertoi muuten karua kieltään siitä, että kevät on vauhdissa: neulaset olivat vallanneet hangen.

Alhaalla Haukkalantien varressa pysähdyimme hetkeksi lähteen haukkahanalle. Eipä vain sattunut olemaan vesiastiaa mukana. Onneksi haukka on pysynyt entisellään kaikki nämä vuodet! Lähteen viereinen infotaulu puolestaan oli töhritty. Voi teitä, tussitöhrijät, jättäisittepä kyltit, opasteet ja liikennemerkit rauhaan!

Haukkalantieltä jatkoimme kävelytielle, joka ohjasi meidät Haukansiiven ja Haukkarannan kautta uimarannalle, joka luonnollisesti odottaa vielä uimakauden alkamista. Tämä uudehko uimaranta sai kaupungilta armon, muutaman muun "syrjemmällä" olevan jouduttua lakkautuslistalle.

Haukkarannasta pääsi kivaa kävelytietä edelleen Laajavuorentien varteen; uusimmat omakotitalot ovat töyräällä ylempänä niin, että rantakaistale on jätetty kävelijöiden ja pyöräilijöiden kuljettavaksi. Hyvä, että koko Haukkalan rannasta ei tullut omarantaisten tonttien aluetta, vaikka moni sellaista kotia itselleen kaihoaakin. Laajavuorentielle tultaessa vastassa oli iloisesti soliseva puro, jonka yli menevä kävelysilta on erinomaisesti korjattu.

Mietimme hetken, mitä kautta jatkaa matkaa. Virallinen kävelyreitti olisi vienyt meidät Palokkaan kuljettavan asvalttitien varteen, mutta päätimme kääntyä oikealle Mutkapohjantielle ja siirtyä sieltä Tuomiojärven rantaan - tällä kelillähän pystyisi lumellakin kävelemään vailla hankeen uppoamisen pelkoa. Mutkapohjantien päästä löytyi suoraan rantaan johtava polku ja pääsimme rantajäältä tarkkailemaan taas paria joutsenta. Hetkonen, onkos tuo telkkä?

Matka jatkui hetken verran rantajäätä pitkin, mistä saimme todeta parin puuveneen unohtuneen kuivalle maalle lahoamaan jo hyvin pitkän aikaa sitten. Siirryimme kuitenkin pian puiden suojiin ja astelimme vapain askelin hangella, joka kantoi edelleen erinomaisesti; paikoin oli jalkojen alla myös sulaa, kovaa maata. Lumella oli menty myös ratsukolla. Puiden lomasta erottui Tuomiojärven pohjoispäästä Ranta-Niemelän tila, jossa kävin lapsena visiitillä silloin, kun tilalla eivät laiduntaneet nykyiseen tapaan hevoset, vaan sähköaitojen takana röhkivät siat.

Ranta-Niemelän jälkeen palasimme asvalttiteiden maailmaan, jatkaen matkaa Palokkaan. Aurinko lämmitti mukavasti selkää, kun saavuimme Palokankeskuksen yläpuolelle. Punamultaseinäinen vanha, pieni sauna sitkittelee vielä töyräällä, vaikka pihapiirin vanha päärakennus on jo purettu, uuden ja ehomman tultua tilalle.

Citymarketin ja muiden kauppojen valtaaman alueen takana on parturoitu rinnettä uusien asuintalojen tieltä. Palokkaan Ruokkeelta johtavan tien ja Mannisenmäen välissä on alavalla maalla Tuomiojärven pohjoispäässä viehättävä suo, jolle ei sattuneesta syystä tulla rakentamaan, mutta nämä muut, kuivemmat alueet saavat suuren joukon uusia asukkaita lähivuosina. Maisema muuttuu Palokassa yhä edelleen.

Kävelimme reippaasti liikekeskusten ja tuulisen Nelostien maisemien ohi, mutta saavuimme onneksi pian Pappilanjoen rauhoittaviin maisemiin. Parasta oli hiljaisuus ja jään sekä veden rajan kaunis valoleikki. Kunhan kevät etenee, saa alue viheriän hunnun piristyksekseen.

Palokkajärven rannassa ilahdutti Tuomiojärven-Alvajärven melontareitin kartta - tai siis se, että siellä sellainen oli. Mutta jo toisen kerran tällä kävelyllä harmitti se, että jotkut katsovat asiakseen sotkea näitä kalliita tauluja, jotka on ihan aidosti tarkoitettu liikunta- ja muiksi opasteiksi. Uusia opasteita ei tilalle tule helpolla, joten siksikin tämä sotkemisvimma on tosi kurja juttu. Pidän taidolla tehdyistä graffiteista, kun ne on tehty paikkoihin, joissa ne eivät sotke esimerkiksi informaatiota vaan parantavat miljöötä - kuten masentavien betonisiltojen alla - mutta tämä tökkii joka kerta.

Kävelimme Palokkajärven rantaa pitkin aina koululle saakka, missä käväisimme nopeasti hienolla kirjastolla. Ulos tultuamme pysähdyin katsomaan kiveä, jossa kiilteli jotain jännää. Kultaisia mitä? Koskela, Eerola, Ollila... Nehän ovat vanhojen palokkalaisten tilojen nimiä! Mahtava idea! Historiaa kivellä!

Ja lisäosviittana siitä, että -la-päätteiset nimet todella ovat maatilojen nimiä, olivat pari kivitaloa kivellä. Tosi viehko veistos! Olin toki kulkenut tästä aiemminkin, mutta en ollut tätä teosta silloin huomannut. Hyvä kun nyt tuli pysähdytty! Mutta missä on tekijän nimi?

Niin, tästä ei siis tullut vain Tuomiojärven kierrosta, vaan siihen liittyi myös Palokkajärvi. Palokkajärven itärannalta pystyi myös näkemään Mannisenmäen asuinalueen rakentumista sekä puista "vapautettua" rinnettä. Tämä maisema muuttuu nyt oikein kunnolla, kun Palokka alkaa kasvaa tuoltakin kaupunkiin kiinni. Noilta nurkilta on alle kilometri siihen, mistä Jyväskylän maalaiskunnan ja kaupungin raja aiemmin kulki. Hakatalot saavat lisää kerrostaloseuraa ympärilleen.

Kävelimme takaisin kohti kaupunkia puikkelehtien Ritoniemen maisemissa niin lähellä rantaa kuin mahdollista. Kiersimme omarantaisen omakotialueen nousemalla Hilkantietä ylös ja laskeuduimme taasen rantaan Ritoniementien alapäästä, kunnes oli palattava jälleen omakotikaduille. Vielä kerran pääsimme käymään rannassa Ritoniemen uimarannalla, mutta sielläpä tuli vastaan Heikinkuja umpikujana, joten jouduimme palaamaan takaisin päin ja siirtymään jälleen isomman tien varteen. Onneksi Lohikoskella kävelytie johti taas hyväksi toviksi rannan tuntumaan. Koivikkotiellä pysähdyimme katsomaan omakotitalon pihan karhuveistoksia. Liekö joku tuonut fanikyltin karhuille vai olikohan tämäkin kadun varren plakaatti osa karhutaideteosta?

Lohikoskelta palasimme jo lähemmäs kotimaisemia. Viitaniemen rantaa on aina ihana kiertää, etenkin tällaisena aurinkoisena päivänä. Viitaniemi juhlii asuinalueena peräti 50-vuotisjuhliaan. Ei uskoisi!

Jos Jyväsjärven kiertäminen kyllästyttää, kannattaa kokeilla näitä kaupungin toisen puolen järviä, vaikka koko matkaa ei pystykään taittamaan aivan rantaa pitkin tai asvalttipinnalla. Tuomiojärven, Palokkajärven tai molempien kiertäminen jalkaisin sujuu ihan huomaamatta!  Ainoa mitä matkan varrelle kaipaisi, olisi viihtyisä kahvila, mutta sitä varten pitäisi näemmä liittää kierrokseen poikkeaminen Jyväskylän keskustassa tai lisätä kierrokseen kolmanneksi Jyväsjärvi ja ottaa kunnon tauko vaikka Kuokkalan kartanolla...