Urpolan luontopolku, Mikkeli

Urpolan luonnonsuojelualue Mikkelissä on mahtavasti todella lähellä keskustaa, vain noin puolentoista kilometrin kävelymatkan päässä torilta. Mikkelin keskustasta pääsee hyvin suoraa ja helppoa reittiä suoraan Urpolan luontokeskukselle, esimerkiksi kävelemällä torilta korttelin verran etelään Maaherrankatua, sitten oikealle Vilhonkatua urheilupuiston jalkapallokenttien luo, minkä jälkeen käännytään montun aitaamattoman futiskentän jälkeen vasemmalle Brahenkadulle. Siitä voi seurata suoraa väylää luontokeskukselle. Matkan varrella jää oikealle kasarmialue jalkaväkimuseoineen (ja kivan kuuloinen museokahvila Vanha Kassu, auki ma-pe 9-15). Viitostien kävelysillan jälkeen ollaankin jo Urpolassa ja luontokeskus opasteineen tulee vastaan vajaan puolen kilometrin päässä oikealla.

Urpolan luontokeskus on viehkossa pinkissä mökissä, Urpolan kartanon pihapiirissä. Luontokeskus on avoinna kesä-elokuussa joka päivä, toukokuussa vain arkisin. Olin itse liikkeellä sunnuntai-iltana, joten sisäänpääsy ei tietenkään onnistunut. Ikkunasta tiirailemalla selvisi, että luontokeskuksesta olisi voinut mm. lainata luontopolun kartan.

Luontokeskuksen pihassa oli hämmentävän tarkka, yksinkertainen ajannäyttäjä. Kivinen aurinkokello ei ollut mennyt sekaisin edes kesäajasta.

Koska polkukarttaa ei ollut saatavilla, selvitin luontopolun sijainnin ulko-opasteista. Varsinainen luontopolku ei ala heti luontokeskukselta, vaan sille pääsee seuraamalla Selännekatua edelleen eteenpäin. Olisin siis voinut jatkaa keskustasta tullessani matkaa samaa katua suoraan eteenpäin polun lähtöpaikkaan. Itse Urpolanjokilaakson luonnonsuojelualue kattaa kuitenkin myös jo viereiseltä Urpolanlammelta alkavan alueen.

Poikkesin ennen luontopolulle lähtöä vielä viereisen Urpolan kartanon (peräisin arviolta 1800-luvun puolivälistä, nyt tilauskäytössä mm. perhejuhliin) "takapihan" puolella eli Urpolanlammen rannalla.

Lampea kiertää ulkoilureitti, jonka huomasi heti olevan lenkkeilijöiden suosiossa. Viitan mukaan pidempiäkin reittivaihtoehtoja oli tarjolla ja mietin hetken, kiertäisinkö pidempää kautta luontopolun aloituspisteeseen, mutta koska seutu ei ollut tuttua ja karttana oli vain kännykkäkuva opastetaulusta, oli parasta astella yksinkertaisinta väylää lähtöpaikkaan.

Urpolan jokimaisema näytti jo heti alkuun viehättävän maalaukselliselta, vaikka vehreydestä olikin keväisessä lehtomaisemassa vasta aavistus. Vaan ehkä juuri siksi.

Palasin siis lähtöruutuihin eli Selännekadun erikoiselle, laatoin päällystetylle jalkakäytävälle ja jatkoin matkaa vielä muutaman sata metriä etelään päin, missä odotti samanlainen opastetaulu kuin luontokeskuksella. Vihdoin polulle.

Urpolan luontopolku ei ole hurjan pitkä; punaisella viivalla karttaan merkitty reitti on yhteen suuntaan kuljettuna arviolta alle kilometrin pituinen. Polulta pääsee siirtymään lyhyen tieosuuden kautta helposti myös Mikkelipuiston järvimaisemiin.

Kauniisti kuvitetuissa opastetauluissa kerrotaan polun varren luonnosta. Kuvissa olevien kukkasten tunnistuksen aika ei tosin ole vielä, vaan vasta kesän puolella. Lähikadun talot piiloutunevat keskikesällä puiden lehvästöjen taakse.

Etenkin alkumatkasta sitä tulee katsottua opasteviittoja, etenkin kun edessä on selvästi polun risteys. Luontopolun oikealle ohjaava viitta oli nyysitty, mutta tolppa oli sentään vielä jäljellä.

Minua lyhyempien kulkijain silmänkorkeudella rappusten kaiteessa oli selkeä opaste: saukkoja! Tai ainakin yksi. Olisi kyllä kiva onnistua näkemään saukko edes kerran elämässä, mutta näinköhän...

Polun oikealla puolella kohosivat kalliot, jotka on helppo ohittaa huomaamatta, kun katse kiintyy enemmän polun vasemmalla puolella hiljalleen virtaavaan veteen. Tyynessä illassa kuului satunnaista liverrystä ja vähän matkan päästä vaimeaa kohinaa.

Niin, vaimeaa! Tuossa tuokiossa liki tyyneltä vaikuttanut vesi yltyi mekkaloimaan oikein kunnolla ja ryöpsähti kohisevana kuohuna alas pitkin kivikkoista uomaa.

Täytyy myöntää, että en osannut näin viehkoa koskimaisemaa Urpolanjokilaakson suojelualueelta edes odottaa! Kosken kuohut ja äänimaailma ovat minua aina viehättäneet; siinä on niin jytisevä luonnonvoima pelissä. Kevätillan tunnelmalliset värit vielä sekaan, niin jopa on kaunista.

Maahan upotettu säätöpyörä kertoi, että täällä on ollut enemmänkin ihmisten tekemiä virityksiä; joessa oli kotitarvemyllyjä. Urpolanjoki oli entiseltä nimeltään Myllyjoki.

Joen rantamilla on muutamia kunnostettuja, punamultamaalattuja rakennuksia jäänteinä alueen myllyhistoriasta, kuten myllärin tupa ja sauna. Nuotiopaikka sijaitsee rakennusten liepeillä, mutta siellä ei ole avointa polttopuuvarastoa makkaratulien tekoon, vaan tulitarpeet pitää tuoda mukanaan itse tai hankkia luontokeskuksen oppailta. Ilta-aikaan retkitulet järjestyvät siis vain ottamalla kotoa polttopuut matkaan.

Koskikuohuen laimentuessa polun varsi näytti enemmän luonnontilaiselta, kaatuneita puita myöten. Vaan saukko-pahalainen pysytteli piilossa. Muutenkin eläimistön edustajien havainnointi jäi lintujen lauluun, ja selvisin siitä yhtä kehnolla tuloksella kuin aina: jotkut siivekkäät siellä somasti lauleskelivat, mutta nimeäminen jäi haaveeksi.

Mutta ei se mitään, vaikkei lintulajeja tunnista. Luontopolku oli kerrassaan ihastuttava keidas ja siellä mieli rauhoittui - jopa tulevan viikon touhut saattoi unohtaa käyskennellessään tässä jokilaaksossa, joka on ikään kuin unohtunut tänne keskustan tuntumaan. Lehtomaiseman värit ja tunnelmat elävät vuoden ympäri. Vuokkoryppäitä ei sattunut tulemaan vastaan, mutta muutama idänsinililja kukki polun varressa.

Villi herukkapensas valmistautui kesään arasti esiin tulevilla kukinnoillaan. Minä kapusin jokilaaksosta ylös katumaisemiin ja valmistauduin palaamaan takaisin ihmisten ilmoille. Jos Mikkelissä kaipaa hetken irtautumista hälinästä, suunnaksi sopii erinomaisesti Urpolan luontopolku.