Lamorna-Penzance, Cornwall

Penzance, Cornwall. Aamiainen, kävelyä bussiasemalle, bussiaikataulun tarkistus, juomapullon osto; sitten kapusin kaksikerrosbussin n:o 1 yläkertaan. Seurasin puolihuolimattomasti maisemia bussin ikkunoista, kunnes havahduin siihen, että reppuselkäinen pariskunta nousi penkeistään ja laskeutui rappusia alas, jäädäkseen bussista pois. Älysin seurata heitä ja tarkistin kuljettajalta, missä olimme, ja niinpä vain jäin samalla pysäkillä pois kyydistä. No huh! Melkein tuli ajettua Lamorna Turning Pointin pysäkistä ohi.

Lähdin astelemaan puiden reunustamaa kapeaa asvalttitietä pitkin kohti meren rantaa ja kuikuilin pitkästä aikaa murattien peittämää maata ja puunrunkoja. Pian tie taittui alamäkeen ja edessäni kuohuivat Kelttimeren aallot, jotka etelämpänä yhtyivät Atlanttiin. Britannian lounaiskolkassa merimaisema on avara; ei taivaanrantaa näkyvissä.

Kävin ostamassa kahvila-ravintolasta eväsleivän (en kerta kaikkiaan voinut vastustaa: täytteenä tuoretta rapua!) ja viivyttelin vielä hetken tuulessa, maisemien äärellä. Pieni kyltti kehotti lepäämään hetkisen ylempänä olevalla penkillä, jonka The Lamorna Society oli sinne sijoittanut John Wheelerin (1932-2009) muistoksi.

Sitten kartta (OS Explorer 102, Land's End / Penzance ja St Ives) esiin ja menoksi.

Tammenterhoin merkitty reitti on nimeltään South West Coast Path, Lounaisrannikon polku. Tällä Britannian pisimmällä National Traililla on pituutta yhteensä 1033 kilometriä. Reitti alkaa Mineheadista (Somerset) ja päättyy Pooleen (Dorset), kulkien koko ajan merenrannan tuntumassa myös täällä keskivaiheillaan Cornwallissa.  Olin ottamassa tuntumaa SWC-polkuun päiväretkien verran, selässäni vain kevyt päiväreppu. Majoituksenkin olin varannut koko reissuksi B&B:stä Penzancessa, joka on hyvä tukikohta päiväretkeilylle bussiyhteyksiensä ansiosta.

Olin hädin tuskin edennyt 100-200 metriä pitkin SWC-polkua, kun pysähdyin jälleen katsomaan merta, polkua. Mistään ei kuulunut ihmisten tekemien vekotinten ääniä, vain meren ihanaa pauhua.

Ajattelin vain: olen onnellinen, että saan olla olla täällä, juuri nyt. Kävelemässä tätä polkua, josta olin haaveillut jo pitkään. Sataa, tuulee, eikä sillä ole mitään väliä. On vain hyvä olla.

Rinteessä yläpuolellani oli vanhan kivilouhoksen kivikumpareita, kasvillisuus matalaa - ei puita näköpiirissä - mutta noukin tyytyväisenä karhunvatukoita polun varren pensaista. Että satuinkin taas liikkeelle marja-aikaan!

Polku oli välillä kivien peittämä, sitten taas kovaksi painunutta maata, jos ei ollut sateen pehmittämä. Ihan sama. Vaelluskengissä kulkiessa kaikki kävi. Polku kiemurteli rinnettä pitkin eteenpäin kapeana, mutta turvallisena.

Kävelin rauhallista tahtia, pysähdyin välillä katsomaan taakseni ja alhaalla loiskiviin aaltoihin, jotka räiskivät rosoisiin kallioihin jyrisevällä voimalla. En osannut kaivata edes aurinkoa.

Polulla on jonkin verran korkeusvaihteluita, joten välillä sai tepsutella alamäkeen, sitten taas rinnettä ylös. Polun kumpaakin puolta värittivät ruskeiksi väriään vaihtaneet saniaiset ja kukkimisen lopettaneet pensaat.

Kemyel Crease -luonnonsuojelualueella tuli vastaan jo puitakin  ja sain kulkea suojaavasti ylleni kurkottelevien oksien ja puunrunkojen alitse. Olipa seassa jopa ihan oikeasti paksun, kaatuneen puun runko, maahan langenneena. Taisi olla Monterey pine, johon viitattiin luonnonsuojelualueen opasteessa. Ja wau, tuossahan kukkii vielä pari eriväristä hortensiaa!

Maassa kiemurtelevat muratinlehdet kiiltelivät märkyyttään ja kevyt sade piti minulle edelleen seuraa, kun jatkoin matkaani rinnettä ylöspäin.  Puupenkin päässä oli jokin paperilappunen. "Lucy we have passed this seat,  P B J xxx", luki jo kastuneessa paperipalasessa, jonka painoksi oli asetettu pari pientä kiveä.

Verenpisarat kukkivat vielä isoina pensaina, olihan täälläkin poikkeuksellisen lämmin loppusyksy. Kohtasin myös polun ensimmäiset palmupuut saapuessani lähelle asutusta. Niin, Cornwallissa on sangen miellyttävä ilmasto, vaikka siellä paljon sataakin. Vähän ennen Mouseholen kylää pysähdyin evästauolle nauttimaan rapuleivästäni ja katselemaan - yllätys, yllätys! - merelle.

Pittoreskin Mouseholen läpi olisin kulkenut mieluusti hitaamminkin, jos ei olisi ollut jo niin myöhäinen iltapäivä. Kapeat, mutkittelevat kujat, vanhat kivitalot, venesatama, mitä somimmat . Lukupiiri kokoontuisi joka kuukauden ensimmäinen maanantai The Old Coastguard-rakennuksessa, kertoi lyhtypylvään mainos. Etsin katseellani tammenterhotarroja, joita ei ollut muutenkaan tuhkatiheässä. Sitten tärppäsi ja olin taas virallisella reitillä, kulkemassa läpi kylän.

 South West Coast Path siirtyi lähemmäs veden rajaa, rantakivikon ja muurin väliin. Polulla oli ollut melko vähäväkistä tähän saakka, mutta lopulta muutama muukin päiväkävelijä osui eteeni.

Kulman takana alkoi kuitenkin näyttää mielenkiintoiselta. Meneekö poilku ihan oikeasti tuolla aaltojen piiskaamalla väylällä? Kaivoin kartan esiin ja totesin, että onneksi ei... Ja kapusin seuraavan tilaisuuden tullen kiviportaita ylös.

Rappuset johdattivat minut kuitenkin varsin miellyttävälle taukopaikalle. En ollut ensin aikonut pitää teetaukoa sisätiloissa, koska kello oli jo aika paljon ja tiesin, ettei valoisaa riittäisi pitkään, mutta nähdessäni Rock Pool Cafén pyörsin pääni ja päätin että tarvitsen ehdottomasti kannullisen teetä. Vaikka tuo mukava soppi terassin päädyssä olikin jo varattu.

Teehetki kynttilöiden valaisemassa kahvilassa teki terää. Katselin sadepisaroiden täplittämän lasin läpi merelle ja kirjoitin matkapäiväkirjaani kaikessa rauhassa, kun lisää väkeä tuli sateelta suojaan. Sitten taas kamat reppuun, goretexit niskaan ja jatkamaan matkaa kohti Penzancea.

Kuljin jonkun matkaa kevyen liikenteen väylää ihan autotien laidassa, ohi mielenkiintoisen variksenpelätti/ITE-taiteen näyttelyn - oikeasti tosi hienoja! - ja Penleen jo suljetun meripelastusaseman. Seurasin katseellani rantaviivaa ja erotin kauempaa St. Michael's Mount-saaren siluetin. Sinne joku toinen päivä, sillä edessä olivat nyt viimeiset edes lähes valoisan ajan kilometrit Penzanceen.

Yllättäen vastaan tuli myös graffiteja - ja hienoja sellaisia. Fear builds barriers. Anyone who has never made a mistake has never tried anything new.

Ja pienempänä kuvana hiiri poraamassa ... Mousehole! Haen tästä myös pikku viittauksen stencil-graffiteja tekevään Blek le Ratiin.

Penzance läheni askel askeleelta pitkin paikallista rantaväylää, yhdessä laskeutuvan iltahämärän kanssa.  Sade oli tauonnut, enkä ollut edes huomannut kunnolla, milloin.

Kun reilut kaksi vuotta sitten otin ihan sattumalta ensiaskeleeni pienellä pätkällä South West Coast Pathia, en vielä tiennyt, millaisesta reitistä on oikeasti kyse. Tammenterhokyltit saivat kuitenkin minut ottamaan reitistä vähän enemmän selvää. Onneksi. Sillä tämän päivän päätteeksi en olisi keksinyt parempaa paikkaa viettää lokakuun viimeistä viikkoa kuin Cornwall ja SWC!

St Ives - Zennor
Zennor - Pendeen
Pendeen - Sennen Cove