St Ives-Zennor, Cornwall

St.Ives, Cornwall. Laskuveden aika ennen puolta päivää, aivan uskomattoman kauniiksi maiseman kultaava aurinko, mitä hehkein hiekkaranta, kauempana kohiseva meri. Jalanjäljet, toiset, kolmannet;  tuulta vasten nojautuvat, loittonevat kulkijat, hilpeinä kirmailevat koirat.

Kävelin pitkin hiekkarantaa ja vain nautin. Valosta, tilasta, äänistä, viehättävän merenrantakaupungin rakennusten rintamasta rantahiekan ja muurien yllä, harvakseltaan santaa pitkin kävelevistä kulkijoista, jotka olivat yhtä ihastuksissaan kuin minäkin. Kolmen koirakaveruksen porukka syöksähteli eri suuntiin ja pysähtyi välillä aistimaan tuulta, miettimään missä emäntä tai isäntä viipyilee.

Kauempaa erottui majakka, sen edessä sinisävyjen kirjo kuin huolella sommiteltu sininen räsymatto. En saanut maisemasta kyllikseni. Minun piti alun perin sännätä ihan ensimmäiseksi aamiaiselle, saatuani kyydin St. Ivesiin, mutta nälkä väistyi käveltyäni keskustasta alamäkeen, rantakadun varrelle. Ensin silmänruokaa, sitten vasta aamiaista.

Muilla olikin jo lounasaika, mutta minä päädyin satamamaiseman ääreen The Wharfille, toisessa kerroksessa sijaitsevan Balconyn ikkunapöytään nauttimaan kelpo aamiaista. En ollutkaan ennen syönyt banaanilla ja hunajalla höystettyä kaurapuuroa. Näillä pöperöillä arvelin jaksavani iltapäivän talsimisen pitkin South West Coast Pathia pitkin Zennoriin, reilun 10 kilometrin mittaisen matkan.  Ostin vielä kaupungilta hieman retkievästä ja sitten lähdin matkaan tammenterhoreitille.

Ihan alkumatka olikin St. Ivesin rantakatua, jonka muurilla kohtasin myös Näkymättömän miehen sandaaleissaan. Tai no, kohtasin ja kohtasin. Ettei vaan ollut tauolla jossain pubissa.

Rakennuskannan edustajista löytyi kohtalaisen soman puoleista tönöä. Downlong Cottage ei näyttänyt yhtään pöllömmän oloiselta bed & breakfastilta.

St. Ivesin kaupungin keskustan rakennukset jäivät taakse, kun lähdin tallustamaan The Islandin (tai St. Ives Headin) niemen kautta kiertävää leveää polkua. Vasemmalla polun yläpuolella oli vanha kappeli, oikealla vain meri.

Tuntui siltä, että olin jo astunut aivan eri maailmaan, mutta vain muutaman minuutin kävelemisen jälkeen tulinkin St. Ivesin kaupungin seuraavalle rannalle, Porthmeor Beachin puolelle, missä surffaajat olivat runsaslukuisella porukalla treenaamassa ranta-aalloissa. Cornwall onkin tosi suosittua surffausaluetta.

Merenrantamaisemassa oli myös Tate St Ivesin valkoinen rakennus, jonne olisi ollut tietty kiva poiketa, mutta toisaalta ei haitannut, että galleria oli kiinni (toukokuuhun 2016 saakka). Jäipähän enemmän kävelyaikaa maastossa.

Sain astella hetken aikaa peräti asvaltoidulla kävelypolulla, mutta sitten reitti muuttui tavalliseksi poluksi. Ja vasta sitten mutavelliksi! Huoltotyöt käynnissä...

Polun huolto ja kunnostaminen ei ole täälläkään ihan helppo juttu. Kun näin edessäni koneen tekemän lössön mutavelliuran, sain toisaalta nähdä konkreettisesti, miten tiettömän maaston rinnepolkukja oikein huolletaan. Koska maaperä ei kauaa kestäisi tässä ilman avitusta, ladotaan polun pohjaksi kiviä. Kiertääkseni työkoneen sain tarpoa ihan kunnon lällyssä, mutta kanerva-, heinä- ja saniaismättäiden kautta kiertäminen ei todellakaan houkutellut. Parempi oli siis ottaa kurakuorrutus niin lahkeisiin kuin vaelluskenkiin ja pysytellä polun varressa.

Sen jälkeen polulla ei ollutkaan enää mutaesteitä, vaan se jatkui kapeana, epätasaisena, välillä kivikkoisenakin, mutta niin tajuttoman kauniina! Jopa tähän ruskeanvoittoiseen vuodenaikaan, kun syysasun ylleen pukeneet saniaiset yrittivät väittää että täällä on muina vuodenaikoina vielä kauniimpaa, kanervankukkineen tai muine väriläiskineen. No voi olla, mutta kyllä tämä meikäläiseen upposi ihan tällaisenaan.

Välillä eteen tuli erinäköisiä portteja, ylikavuttavia tai muita aidan "kulkuaukkoja", stiles, joiden suunnittelussa on käytetty mielikuvitusta. Jotta lammas tai lehmä ei pujahtaisi tai kapuaisi aidan toiselle puolelle, on kulkuaukon oltava ihmisen pujahdettava mutkasysteemi tai se voi sisältää esimerkiksi rappuset esimerkiksi puusta tai kivestä.

Moikkasin muutamalle vanhemmalle päiväretkeläisvastaantulijalle. Trevalganin kohdalla mainostettiin läheisen maatilan mökkivuokrausta, mutta kerrottiin myös polun tuntumassa olevista mäyränkoloista. Mäyrät käyvät popsimassa marjoja ja hedelmiä öisinkin. Yhtään ei sattunut näin iltapäivällä näkymään. Alueella haaksirikkoutui säilyketölkkilastissa ollut alus 1941 ja vuonna 1950 kallioilta putosi parikymmenpäinen karjalauma alas. Cornwallin rannikko ei ole niitä lempeimpiä.

Mutta aika lempeän näköisiä kulkijoita tuli vastaan - jälleen vähän vanhempaa, hyväkuntoista  väkeä oli liikkeellä isolla porukalla, jolle tein tilaa astumalla sivuun.  Kävely pitää kunnossa!

Saavuin kanervien peittämälle alueelle, joka oli varmasti ollut huikean näköinen, kun kanervankukkien värit olivat kirkkaimmillaan. Vaikka värisävyt olivat jo haalistuneet, oli silti upeaa kulkea kanervikkomättäiden väitse. Olihan niiden seassa vielä myös keltaisena kukkivia matalia pensaita, joiden nimeä en tiennyt.

Saavutin pidemmällä reissulla olevan, rinkkaselkäisen kulkijan. Hän oli ollut matkalla jo useamman päivän, mutta ei ollut vielä varma, mihin saakka jatkaisi. Laskeuduin alas rinnettä, lepotaukoa pitäneen retkeilijän edellä, ylitin mantereelta mereen laskeutuvan puron ja lähdin sitten kapuamaan seuraavaa rinnettä ylös.

Trevealin maisemissa ajattelin jälleen, että jo aiemmin polun varressa näkemäni kyltti "Cornwall, Area of Outstanding Natural Beauty", erityisen luonnonkaunis alue, pitää todellakin paikkansa.

Reitin varrella on myös petollisia paikkoja, joten turvallisuuden nimissä on hyvä pysyä polulla, ettei yllättäen huomaisi jalansijan murenevan mereen, kuikuillessa kallion laidalta liian pitkälle. Ajatuskaan ei huvittanut.

Polku mutkitteli yhä ylemmäs ja kohtasin vihreillä niityillä laiduntavaa karjaa, jonka laitumen halki reitti kulki. Mustan, pehmeän turkin peittämä märehtijä nosti hetkeksi päätään, mutta jatkoi sitten ruohon popsimista. Mitä noista kulkijoista. Istahdin kiven suojaan pitämään evästaukoa ja huilaamaan merimaiseman äärellä.

Polku jatkui välillä melko kivikkoisena, mutta pienellä kapuamisella eteenpäin aina pääsi. Pilvet alkoivat kasaantua meren ylle ja kirkkaan sinitaivaan aika oli jo takana, mutta sadetta ei ollut ilmassa, siispä kivet eivät olleet liukkaita. Sadekelillä kivikossa saisikin varoa huomattavasti enemmän.

Sitten saavuikin päivän päätepisteeseeni, Zennor Headiin. Niemi lahjoitettiin National Trustille joulukuussa 1953. Täällä sain aavistuksen siitä, miltä koko maasto oli näyttänyt aiemmin syys-lokakuussa. Ei yhtään hassummalta, kieltämättä!

Luotuani viimeiset silmäykset rannikkomaisemiin kävelin itse Zennorin kylään, joka muodostuu muutamasta talosta, kirkosta, kahvilasta ja pubista. Marssin ensimmäiseksi tarkistamaan bussipysäkilta aikataulut. Hieman leuka loksahti, kun tajusin että päivän viimeinen bussi Penzanceen oli mennyt 20 minuuttia aiemmin! Mitäs sitten? Muistin, että olin juuri nähnyt taksin kääntyneen läheisen pubin pihaan ja kipitin vinhasti perässä. Pienen neuvottelun jälkeen pääsin jakamaan kyydin pariskunnan kanssa ja pääsin Zennorista ihmisten ilmoille. Ikävä kyllä Tinner's Arms-pubin (rakennettu 1271) Zennor Mermaid-olut jäi maistamatta tämän vuoksi...

Jos en olisi ollut South West Coast Pathin fani jo edellisen päivän jäljiltä, viimeistään tämä kävelyretki olisi tehnyt minusta reitin vankkumattoman kannattajan. Parempaa tapaa viettää lokakuinen päivä ei yksinkertaisesti tullut mieleen. Ihan kevyttä kulkemista tämä pätkä ei ollut - sekaan mahtui sekä korkeusvaihteluita että muutenkin hieman epätasaista alustaa - mutta oli hieno tunne päästä maaliin. Ja tiesin ansainneeni iltaruuan kyytipojaksi jotain mukavaa alea The Turk's Headissa, eräässä Cornwallin vanhimmista pubeista!

Zennor - Pendeen
Pendeen - Sennen Cove

Lamorna - Penzance