Pendeen - Sennen Cove, Cornwall

Tällä kertaa bussi toi minut aamupäivän puolella Penzancesta Pendeeniin, jatkamaan matkaani pitkin South West Coast Pathia etelään. Kun jäin bussista Pendeenissä, kysyin ensimmäiseltä näkemältäni ihmiseltä, olisiko kylässä kahvilaa ja ilokseni sellainen löytyi. Eihän ilman teekupposta voi lähteä liikkeelle, eihän.

Aikamoinen erikoisten teekannujen kokoelma oli kahvilan katonrajahyllyjen somisteena. Heather's Coffee Shop tarjosi sekä hyvää teetä että makoisan kakkupalan siksi aikaa, kun otin kartan esille ja tutkin edessä olevaa reittiä. Plus ostin kahvilasta, kylän puodista hankkimieni eväiden täydennykseksi, vielä eväsleivän. Jahas, ensin alas majakkaa kohti, mutta vähän sitä ennen vasemmalle.

Kahvilasta annettiin myös neuvo siitä, kuinka löytäisin Cape Cornwalliin menevälle oikopolulle, mutta hylkäsin ajatuksen välittömästi. South West Coast Path sen olla piti!

Talsin teen ja kakkupalan siivittämänä alamäkeen, nappasin ohimennen puskista myös karhunvatukoita ja kurkistin valkoista merenkulkijoiden valonnäyttäjää pienen matkan päästä, käännyttyäni keltaisten tammenterhojen merkitsemälle reitille. Alkoi jälleen alas-ylös-päivä, mahtavasti aurinkoisissa merkeissä. Majakka ja sen valkoiset rakennukset näyttivät itse asiassa kaukaa vain paremmilta. 

Edessä odotti Geevor Tin Mine, Unescon maailmanperintökohteeksi valittu entinen kaivosalue. Merenalaisessa kaivoksessa louhittiin kallioperästä kuparia ja tinaa. Kaivosalueen historiaan pääsee parhaiten tutustumaan alueen museossa, mutta minun ei yksinkertaisesti tehnyt mieli mennä sisätiloihin. 

Geevorin tinakaivos lakkautettiin vuonna 1990 ja se on Yhdistyneen Kuningaskunnan suurin säilytetty kaivos. Kaivosta ylläpitää paikallinen hyväntekeväisyysjärjestö. Kävelin rakennusten raunioiden välistä; muuratut tornit ovat varsinaisia maamerkkejä.  Alue oli lohduttoman näköinen ja mietin, miten kovaa kaivosmiesten elämä oli mahtanut olla. En todellakaan osannut kuvitella, millaista oli ollut työskennellä vaarallisissa oloissa, syvällä meren alla.

Jatkoin kapeaa polkua pitkin kohti Geevorin kaivosalueeseen liitettyä Levantin kaivosta, jonka luona kerrottiin lisää alueen historiasta myös museon kylmästi ohittaneille. Kaivosinsinööriseuralaisesta olisi ollut iloa, sillä minulle ei sanonut opastekyltissä hehkutettu beam engine yhtään mitään. Mikä lie höyrykone olikaan ollut kaivoksen voimanlähteenä.

Polku oli sen verran hulppeassa paikassa, jyrkässä rinteessä, että mieluusti katsoin kulkiessani polkua, enkä yrittänyt liikaa tuijotella merelle liikkeellä ollessani. Parempi oli pysytellä polun päällä eikä horjahtaa sivuun, sillä liukua alas kivistä rinnettä pitkin olisi riittänyt... Onneksi minulla ei ole korkean paikan kammoa! Oli huikeaa pysähtyä kalliolle kuuntelemaan aaltojen huumaavaa jyminää ja posahduksia rosoisiin kallioihin ja poukamiin. Meri ja tuuli. 

Tuuli oli polulla sen verran kohtuullinen, että olin survonut goretex-takin reppuun ja kävelin merinovillaisissa t-paidoissa, lyhyt- ja pitkähihainen päällekkäin suojanani. Lisäksi kevyt buff päässä ja merinotuubi kaulalla - aivan riittävä varustus. Goretex-housut olivat turhankin lämpimät, mutta näissä maisemissa ei kannata juuri kulkea ilman sadekamppeita matkassa, sillä sää voi muuttua yllättäen. 

South West Coast Pathin reitti kuljetti minua hyväkuntoisen, mutta kapean polun lisäksi ylä- ja alamäkeen myös kaivosalueen vyöryjen lomitse, meren pinnan tasolle ja jälleen yläilmoihin. Näin avarissa, puuttomissa maisemissa on se hauska puoli, että polun uran erottaa usein hyvin kauas eteenpäin.

Kaivoshistoriaa tuli pian vastaan jälleen: Botallack engine houses eli nämä kaksi kaivoksen voimanlähteet sisältävää rakennusta ovat tiettävästi kaikkein valokuvatuimpia kaivoskohteita Cornwallissa. Ei ihme, ovathan konservoidut rakennukset niin käsittämättömän lähellä merta. Niiden luo voi poiketa SWC:lta sivupolkua pitkin, mutta päätin jälleen ohittaa kaivoskohteen ja jatkaa matkaa vain luonnosta nauttien.

Sillä vaikka kaivokset olisivat kuinka kiinnostavia tarinoiltaan, maisemat vievät niistä aina voiton. Huokaus! Tähyilin aina välillä merelle, näkyisikö hylkeitä tai delfiinejä, mutta jos niitä olisi vesillä ollutkin havaittavissa, olisi pitänyt kuskata kiikareita matkassa. Ne olin valitettavasti jättänyt kotiin, reppua keventäessäni.

Kenidjack Castlella oli jäljellä linnanraunioita ja alempana oli opaslehtisen mukaan näkyvissä pronssiaikainen kiviröykkiö. Hmph... Ihan rauhassa... Edelleen, maisema oli voittaja. Ja siellä edessä näkyi jo Cape Cornwall, jota pidettiin pitkään Englannin läntisimpänä pisteenä, kunnes Land's End sai sen leiman ja saman tien turistilaumat.

Ennen kuin pääsin Cape Cornwalliin asti, piti vielä varoa kaivoskuiluja, joista muistutettiin polun varren kyltillä peräti merkinnällä "kuolemanvaara". Että silleen. Pysyin kernaasti polulla, ettei tarvinnut pohtia harha-askelia.

Cape Cornwallissa oli myös muuta ulkoilevaa väkeä, mutta varmasti melkoisen paljon vähemmän kuin Land's Endissä. Ilokseni parkkipaikan laidalla oli myös "mobiilikahvila" ja sain ostaa siitä sekä teetä että flapjackin välipalaksi. Tee tarjoiltiin posliinimukista ja flapjack lasilautaselta, eikä miltään heppoisilta pahviastioilta. Kerrassaan erinomaista!

Olin jo niin tottunut kulkemaan maisemissa, joissa rakennukset olivat harvinaisuus, joten tuntui kivalta lähteä jatkamaan matkaa eteenpäin - pois Cape Cornwallin talojen luota - ja astua pian asvaltilta kapealle polulle. 

Vanhojen kaivosten rakennusten jäänteitä tuli edelleen vastaan polun varrella, mutta kun polku laskeutui Nanvenin paikkeilla notkoon, oli siellä vehreämpää katsottavaa. Verenpisarat kukkivat kookkaina pensaina polun varressa ja puron ympärillä oli jopa puita, pitkästä aikaa. Sennen Coveen oli matkaa vielä nelisen mailia. Alla oli hetken asvaltoitu tienpätkä, sitten ylitin lankkusillan ja alkoi jälleen polkutaival. Edelläni hetken aikaa kulkenut pariskunta kääntyi sivuun, St. Justin kylään vievälle polulle.

Kalliorinnepolun laidalla oli jokunen kaivoskuiluihin johtava onkalo. Ei sinne! Mieluummin tuijottelin merelle ja ihailin kanervamättäitä, joiden kanervankukat olivat jo kuivaneet talvea odotellessa ja pääosin luopuneet vaaleanvioletista väriloistostaan. Annoin auringon lämmittää.

Aloin saapua jo lähemmäs "sivistystä". Lehmät laiduntivat polun vasemmalla puolella ja laitumen takana oli maatiloja, pensasaitojen reunustamine peltotilkkuineen. Ennen Nanjuliania polku laskeutui lähemmäs meren rantaa ja olin vain haltioissani. 

Vaikka olenkin järvimaisemien kasvatti ja niiden tykönä eniten kotonani, tunsin päivän viimeisillä kävelymaileilla ennen Sennen Covea olevani totisesti poikkeuksellisen kauniissa maisemissa. Ihan oikeasti tämä on Area of Outstanding Beauty! Whitesand Bayn upea hiekkaranta mahdollistaa laskuveden aikaan kävelemisen rantahiekkaa pitkin Sennen Coveen, mutta South West Coast Path on opastettu nousemaan dyyneille ja tuo kylään hieman ylempää. 

Sennen Covesta olisi ollut vain lyhyt kävelymatka kuuluisaan Land's Endiin, mutta päätin että olen ansainnut lepohetken yhden Ruck & Rollin ääressä. Pari baaritiskin vieressä istunutta rouvaa tilasi puolestaan rohkeasti capuccinot (he eivät olleet sellaisia ennen maistaneet) ja he nauroivat ääneen, kun ne tarjoiltiin Movemberia ennakoiden kaakaojauheesta maitovaahdon pinnalle tehtyjen "viiksien" kuorruttamina. Siirryin itse puolikkaan pintini kanssa ulkoilmaan nautiskelemaan auringosta ja tuulesta vielä toviksi.

Sitten oli aika katsoa jälleen kelloa. Ehtisinkö kävellä rauhassa Land's Endiin ja hypätä siellä bussiin? Pysähtyikö bussi varmasti sielläkin? Astelin jonkin matkaa Land's Endin suuntaan, mutta totesin sitten, että mitä suotta hoppuamaan. Päivän kävelyretki päättyköön Sennen Coveen ja toivon mukaan löytäisin itseni joku toinen kerta vielä patikoimassa paitsi Land's Endiin, myös sieltä South West Coast Pathia eteenpäin. Kävellessä ei saa olla liian kiire.

St Ives - Zennor
Zennor - Pendeen

Lamorna - Penzance