Mustikkamäen-Kauniinjärven luontopolulla, Ilomantsi

Ilomantsin Maukkulasta löytyy luontopolku, jota pitkin pääsee taivaltamaan Mustikkamäen pihasta Kauniinjärvelle. Reitti on noin 3,75 kilometriä pitkä. Se tarkoittaa tietenkin yhteen suuntaan, eli reippailua samoja jälkiä pitkin kertyy noin 7,5 km. Ja jos tekee kuten minä eli palaa hieman eri reittiä, teitä eikä tuttua polkua pitkin, saa lenkkiä paluumatkalla pidennettyä hivenen, vaikka ei olisi niin ajatellut tekevänsäkään...

Polun sai aikaan paikallinen kyläyhdistys Mäkikylät ry. Hienoa talkootyötä kyläläisiltä!

Reittikartta löytyy Maukkulan Mustikkamäen majoitusrakennuksen (entinen kyläkoulu) ulkoseinästä. Ilmakuvan päälle piirretystä reittikartasta kannattaa ottaa ennen liikkeelle lähtöä kuva puhelimella, jos ei satu olemaan karttaa matkassa (tai karttasovellusta puhelimessa) ja haluaa kulkiessaan tarkistaa, missä kohdassa onkaan menossa. Luontopolun reitti on merkitty maastoon sinisin maalimerkein ja keltaiset maalimerkit markkeeraavat hiihtolatua.

Lähdin alkuillan kävelylle avarasta vaaramaisemasta entisen kyläkoulun hiekkakentän kulmauksesta, kiviaidan kulmilta, mistä maalimerkit ohjasivat eteenpäin. Maukkula on jännä paikka: sen historia yltää satojen vuosien päähän ja näissä vaaramaisemissa on ollut asutusta ainakin 1400-luvulla. Mäkikylien historia kertoo, että tiettävästi kylää hallitsivat tuolloin liettualaiset ruhtinaat! Nyt Mustikkamäellä sijaitseva maaseutumatkailuyritys ei suinkaan ole ensimmäinen laatuaan näillä main, onhan Maukkulassa on ollut kievaritoimintaa ennenkin; ilmeisesti Elias Lönnrot yöpyi Maukkulassa runojenkeruumatkalla 1820-luvulla.

Sain alkumatkasta kunnon haukut naapuritilan nelijalkaisilta, ennen kuin polku ehätti seuraavien marjaviljelmäpeltojen luo. Minä outo kulkija. Kylläpä herukkapensaita riittikin! Ihan silmänkantamattomiin saakka. Eivät vaan olleet nämä marjat vielä kypsiä.

Seuraavalla niityllä ei ollutkaan enää marjapensaita, vaan sain pitkästä aikaa silmieni eteen heinää seipäillä. Harvinaista herkkua, sillä edellisinä päivinä oli tullut havaittua autoteiden varsilla vain heinäpaaleja. Ehkäpä nämä heinät päätyvät jollekulle hevoselle herkuksi.

Heinäseiväsniityn jälkeen astahdin jälleen hyvälle, leveälle polulle. Kylläpä oli mukava kulkea tällaista väylää upean vehreässä lehdossa! Sain toki seuraa useammastakin inisijästä, mutta onnekseni hyttyset ehättivät pistää paljasta ihoa harvakseltaan, koska pidin pysähdykset minimissä.

Halkopinojen luona odotti yllätys: kerrassaan mainiot puuveistokset, ukko ja akka! Olisipa näistä ja tekijästään sopinut ollut tietoa paikan päälläkin. Moottorisahaveistosten tekijä paljastui vasta kotiin tultua googlaamalla: ITE-taiteilija Erkki Määttänen.

Reitti käväisi seuraavaksi pikkutiellä ja kaartoi sitten vähän tiheämpikasvustoisena metsään. Sadattelin siinä nokkosten välistä kahlatessani lyhyitä lahkeitani, mutta kestin urheasti pienet poltteet kintuissa. Nokkosten hipaisujen aiheuttama kirvely menee yllättävän nopeasti ohi...

Sekametsää, kuusikkoa, kauniita sammalia, ketunleipää, kosteampaa maastoa: ohitin tupasvillamättäitä. Kun polku vähän ajan päästä saapui Kurkilammelle, tähysin pitkospuilta innokkaana vielä kypsymässä olevaa hillaa mättäiltä. Olisiko siellä jokunen kypsäkin marja minulle? Muistin, kuinka edellisenä iltana olin päässyt kokeilemaan Mustikkamäen kentällä kyläläisten kanssa kyykkää ja yksi pelaajista oli kertonut hillasaaliistaan. En silloin arvannut, että saisin vielä noukkia muutaman kypsän marjan suuhuni itsekin! Ah, kuinka herkullista...

Kohta lähestyinkin jo Puustilan maisematilaa. Infotaulu kertoi, että Kurkirinne on ollut ilmeisesti 25-vuotisen sodan aikaan taistelurinne - siis 1500-luvulla! Sodassa on tuolloin taisteltu Karjalan rajoista.

Polkumerkinnät johdattavat kulkemaan tien vieressä kulkevaa reittiä, mutta yhtä hyvin kävelijä voi astella soratietä pitkin. Koska olin edelleen lyhyissä lahkeissa, olin välittämättä siitä, että niittykasvit sivelivät sääriäni. Eivätpä lahkeet ainakaan kastuneet. Päätin kuitenkin tehdä punkkitarkastuksen illalla ennen saunaan menoa, sillä Ilomantsin suunnalla on punkkien kanssa oltava tarkkana. Pidänkin nykyään kukkarossa luottokortin kokoista, punkkipihteinä toimivaa korttia.

Puustilan tilan päärakennukset erottuvat peltojen ja niittyjen keskeltä kauas. Maisematilalla on perinnebiotooppeja (niittyjä, hakamaita ja laitumia), joten varsinkin niittykukkia ja perhosia voi täältä tarkkasilmäinen bongata. Harmaantuneen rakennuksen seinästä löytyi Puustilan maisematilan ympäristössä kulkevan kulttuuriluontopolun (1,5 km) kartta - joskohan kävisin tutustumassa siihenkin samalla reissulla?

Perinnemaisemissa on myös mielenkiintoista puustoa. Kuusipariskunta lymyili salaisessa kohtaamisessa pihlajien takana.

No jopas, ei kai pihlaja nyt vielä näin varhain elokuussa ala kellertää? Ei niin. Kyseessä olikin ihan oma pihlajalaji eli kultapihlaja. Täysin uusi tuttavuus meikäläiselle. Vaan ihan kuin olisin nähnyt vastaavaa, kellervää pihlajanlehteä jossain reitin varrella jo vähän ennen Puustilaan saapumista?

Ohitettuani tilan päärakennukset ja polun kiertäjiä palvelevan huussin saavuin paikkaan, mistä vihrein maalimerkein merkitty Puustilan kulttuuriluontopolku erkani luontopolkureitiltä oikealle. Siinä vaiheessa totesin kuitenkin, että rajansa sillä, mitä reittiä lähden tallaamaan lyhyissä lahkeissa. Kulttuuriluontopolku oli päässyt kasvamaan sen verran vihreäksi, että ei tehnyt mieli hakea ehdoin tahdoin uutta nokkosen poltteita kinttuihin!

Tallasin alamäkeen vielä hetken, sitten käännyin vasempaan ja astelin vanhan ladon vieritse hakkeen peittämälle polku-uralle joka johti pian taas metsäisemmälle reitille. Polku oli edelleen varsin hyvin kuljettavissa ja merkinnät selkeitä. Lehdossa vallitsi ihana luonnon rauha; vain muutama lintunen lurautteli laulunpätkiä, kun kahistelin eteenpäin.

Uhmasin välillä sen verran hyttysiä, että pysähtelin nauttimaan mehevistä, kypsistä mustikoista. Ja ihmettelemään tätä pahkojen valtaamaa mäntyä. Polulta oli mahdollisuus käydä kurkkaamassa myös pyyntikuoppia, mutta koska niille ohjaava viitta ei huomannut kertoa, minkä matkan päässä pyyntikuopat olivat, jätin niillä poikkeamisen väliin. Teki jo mieli järven rantaan.

Metsätaival alkoi lähestyä loppuaan. Kun polku saapui hirsimökin pihaan, arvelin ensin sitä yksityiseksi lomamökiksi, mutta seinän ilmoitustaulu paljasti, että kyseessä oli vapaammin käytössä oleva paikka. Rantamökki kuuluu Mäkikylät ry:lle ja vaikka mökkiä vuokrataankin, saavat uimarantaa tulipaikkoineen käyttää muutkin kulkijat. Ja löytyy sieltä myös huussi.

Kauniinjärvellä minua odotti tyyni, hiljainen vesi; ei ristinsielua mailla, halmeilla. Tuntui ihanalta pestä kasvot ja kädet, ja harmittelin vain sitä, että ei ollut uimakamppeita matkassa. Toisaalta, jäljellä oli vielä kävelyrupeamaa takaisin päin, ylämäkineen.

Istahdin alas laiturille ja tein pikaisen punkkikatsauksen. Ikävä kyllä kaksi veijaria oli eksynyt väärälle iholle ja laitoin ne julmasti uimakouluun.

Kun tuli aika lähteä takaisin Mustikkamäelle Kauniinjärveltä, aprikoin hetken aikaa paluureittiäni. Tismalleen samaa tietä takaisin vaiko pieni variaatio? Järkeilin, että voisin olla ripeämmin takaisin Mustikkamäellä, mikäli kulkisin pikkuteitä pitkin. Alkumatkan osalta tämä olikin ihan hyvä valinta, mutta Puustilan tilan jälkeen olisin ollut fiksumpi, jos olisin palannut takaisin tutulle luontopolkureitille. Se on nimittäin reilusti lyhyempi tie takaisin Mustikkamäkeen kuin valitsemani tie. Näin ollen sain todennäköisesti tarpoa pidemmän matkan, kun halusin jalkojeni alle paluumatkalle leveämmän väylän ja uudet maisemat.

Takaisin Mustikkamäkeen minut toivottivat tervetulleeksi lampaat, kukko kanaparvineen, kanit ja hevoset. Pyyhin pihassa hikeä otsaltani. Saunaan! Ja kyllä Mustikkamäen pihan perinnesauna todella maistui, sillä reipas paluukävely oli nostanut iloisen hien pintaan tällä mukavalla alkuillan kävelylenkillä.