Kanavuoren lumipolulla, Jyväskylä

Pidemmän kävelylenkin kaipuu toi minut jalkaisin kotoa saakka Vaajakoskelle, missä haikailin teekupposta Naisssaaren kahvilassa. Huono tuuri! Kahvila kiinni 27.2. saakka! Niinpä jouduin jatkamaan Kanavuoren luontopolulle, kävelyretken jyrkkämaastoisimmalle osuudelle, ilman kaipaamaani välipalaa.

Kävelin Naissaaresta voimalan ja vesiuoman vieritse Kanavuoren juurelle, luontopolun lähtöpaikkaan. En oikeastaan edes uskonut, ettei luontopolulla olisi ollut jo kulkijoita (lumisateesta huolimatta), joten auki tallattu polku odotti kutsuvana.

Varoituskyltit (VARO jyrkänteitä / liukkaita kallioita / louhikkoja) ovat paikallaan ja luontopolkuilijoita avitetaan paikoin paitsi puuportailla, myös köysikaiteella. Talvikunnossapitoa ei rappusilla todellakaan ole, joten myös omien kenkien pidosta on syytä huolehtia itse. Kiittelin sitä, että olin varustautunut jäänastoin, sillä Kanavuoren polku on tunnettu jyrkkyydestään ja jyrkällä polulla liukkaus on vielä pahempi juttu. Liuku voi yllättää missä vain, joten talvipolulla kannattaa olla erityisen tarkkana, vaikka katse kiintyy helposti polun ulkopuolelle. Silloin on maltettava pysähtyä.

Lumisilla rinteillä ja Kanavuoren laella voi harrastaa eläinten jälkien tunnistusta rusakon painaumista alkaen, mutta minä olin onnessani haravoidessani katseellani kallioita, valumavesistä syntyneiden jääpuikkojen toivossa. Nämä jääpuikot laskeutuivat upean kellertäväkoristeisen kallion eteen. Kuinka kaunista! Ja kiva nähdä vähän väriä muuten melko harmahtavanvalkoisessa maisemassa.

Kanavuoren luontopolku ei ole Jyväskylän kaupungin ylläpitämä, vaan valtion mailla kulkevan reitin ylläpidosta vastaa Metsähallitus. Sen vuoksi täällä ei olekaan kaupungin poluilta tuttuja keltaisia maalimerkkejä ja Polku-viittoja, vaan opasteena toimivat punaiset maalikolmiot. Ne näkyvät erinomaisesti myös talvella.

"Köysirata" osoitti pahimmissa paikoissa selkeästi, mistä pitää kulkea ja paksusta köydestä saattoi ottaa myös tukea. Edellisten kulkijoiden tekemistä jäljistä huomasi, että liukasta oli ja olin yhä kiitollisempi jäänastoistani. Säärystimiä en kuitenkaan joutunut repusta kaivamaan esille, koska lunta oli polulla niin vähän.

Mitä ylemmäs polku nousi, sitä enemmän näytti puiden yllä olevan lunta. Ja mitä jyrkempänä polku nousi, sitä paremmin huomasin lämmön nousevan takin sisällä. Muutama hengähdystaukokin oli paikallaan. Ne voi aina naamioida valokuvaushetkiksi, jos ei muuten kehtaa pitää paussia ylämäessä!

Hauskat lumiviikset koristivat seuraavaa karttataulua. Polku haarautui Pikku-Leuhan risteyksessä kahdeksi.  Oikeanpuoleinen ura johtaa rasteille 4-11, vasemmanpuoleinen on jo paluureittiä, jolla luontopolku kaartaa lähtöpaikkaa kohti palatessaan viimeisille rasteille, kuten kalliojyrkänteen maisemapaikalle (rasti 14).

Kanavuoren maston ohituksen jälkeen polku tasoittui, jyrkät nousut jäivät taakse. Mikäs täällä on kulkeissa!

Yltä päältä lumisten puiden metsä sen kun kaunistui, mitä kauemmas jäi nelostien pörinä. Lumihiutaleet olivat tarrautuneet puunrunkoihin niin kuin tomusokerisutia olisi heilutettu niiden ympäri todella runsaalla kädellä.

Päästin pienen valkoisen koiran kanssa liikkeellä olleen pariskunnan ohitseni. En malttanut kiirehtiä tässä kauniissa maisemassa, vaan jäin ihailemaan lumimuodostelmia, valkoisen painon alla nöyrtyneitä katajia. Alhaalta kantautui enää vaimeaa liikenteen ääntä.

Sitten polku vietti alemmas kallioilta ja laskeuduin koivikkoon. Rastitaulut jäivät tällä reissulla minulta lukematta, joten olikohan tässä lehtokasvien alue? Se selviää lumettomaan aikaan muutenkin paremmin!

Luontopolku kiemurteli metsän halki viimein hitusen avarampaan maisemaan. Kalliorinnettä taivallettuani tuli vastaan pari aukkoa männynlatvojen välissä, mahdollisuus kurkata veden yli Vaajakoskelle. Yhdestä kohtaa pilkisti nykyinen punatiilivoimala, toisesta taasen Naissaaren takaa vanha voimalarakennus ja sen takana vanhoja SOK:n rakennuksia, vaikka lumisade hämärsikin näkyvyyttä. Oi, ollapa sinitaivainen kirkas päivä!

Rinne jyrkkeni jälleen ja köysikaiteita ilmestyi reittiä merkkaamaan. Pahimmissa paikoissa tartuin suosiolla tukiköyteen, nastapohjistani huolimatta, sillä ei tehnyt mieli tömähtää takamukselle. Ja hyvin meni!

Polun kääntöpaikka lähellä Haapakoskentietä lähestyi ja samalla yksi reitin hienoimmista yksityiskohdista. Huimasti kallion ja kivien tukema iso lohkare on niitä jääkauden jäänteitä. Kiveä vasten kasvanut mänty tarjoaa omalta osaltaan lisätukea paikalla säilymiseen, mutta kyllä kiven alle kurkistaessani silti jännitti. Vaan onhan tuo lohkare aika kauan tuossa pysynyt...

Kanavuoren noin 3,5 km pitkä luontopolku on siitä kätevä, että Vaajakoskelle pääsee hyvin bussilla, pyörällä (ja kävellen!) ja autollekin löytyy helposti pysäköintipaikka vähintään Naissaaresta, ja muutamalle automobiilille on ainakin sulana aikana tilaa myös aivan polun lähtöpaikan vieressä. Täällä polun toisessa päätypisteessä (joka ei ole polun loppu, vaan kääntöpaikka!) päässä ei ole parkkipaikkaa, joten jos on omalla autolla liikkeellä, kannattaa aina aloittaa retki Naissaaresta.

Pysähdyin tuumaustauolle. Käännynkö takaisin ja kuljen tismalleen koko luontopolun reitin vai lähdenkö jo tästä omille teilleni? Vaikka kalliokapuaminen tekeekin itse kunkin kintuille hyvää, päätin kokeilla itselleni uutta paluureittiä ja jatkoin Haapakoskentielle. Haapakoskentie kunnioittaa nimellään Vaajakosken historiaa, onhan kosken alkuperäinen nimi Haapakoski. Saltunlahden lenkin seuraaminen olikin kiva valinta, sillä rautatiesillan vieritse pääsi katsemaan kosken yläjuoksun maisemia ja sulaa uomaa. Samalla muistelin sitä kertaa, kun meloin Keiteleeltä Jyväskylään ja pähkin tähän tullessani, kumpaa laitaa kannattaisi seurata kanavalle tullessa. Kanavaan saapuminen on melojalle aina jännittävää.

Hauska pyöreä tunneli kehysti koskelle avautuvaa maisemaa, kun astuin sillan ylitettyäni rantaan, virtaavan veden puolelle. Siellä paljastui, että rautatiesillan sijasta penkereen olisi voinut ohittaa myös rannan tuntumassa, alajuoksun puolella kulkevaa polkua pitkin, mutta hoksasin sen vasta tunnelista kuljettuani. No, oli kiva katsella maisemia yläilmoista!

Saltunlahden lenkki toi minut Vaajakosken suosikkimaisemaani, vanhan voimalan luo. Naissaareen pääsee voimalan vieritse kulkevaa kävelysiltaa pitkin, mutta koska oli turha tällä kertaa astella kohti talvitauolla olevaa Naissaaren kahvilaa, kävin kuumalla kupposella ja suolapalalla Vaajalan Caffitellassa ennen kuin aloitin pyryisän paluumatkan kohti kotia. Olen aiemminkin kävellyt Jyväskylästä Vaajakoskelle, mutta luontopolulle tullessa on tullut käytettyä nelipyöräistä. Retki venyi näin kokonaan kaupungista jalkapatikassa tehtynä kuuteen tuntiin, mutta kiitos tarpeeksi varhaisen aloitusajan, olin kotona ennen pimeää.