Lähiyöretki 2: Laajavuoren laavulla, Jyväskylä

Kun vedin pipoa päähän lähtiessäni, pysähdyin hetkeksi. Eihän sitä olisi pakko lähteä mihinkään. Minkä ihmeen takia lähden. Tähän aikaan. Yöretkelle. Taas.

Oli siis myöhäinen ilta: lähdin iltayhdentoista jälkeen rinkka selässä kävelemään kotoa kohti Laajavuorta, valaistuja kävelyteitä pitkin. Vastaan tuli peräti yksi koiranulkoiluttaja, mutta siinä kaikki. Rauha oli laskeutunut kelmeiden keinovalojen valaisemaan kaupunkiin, Kortepohjan kujille.

Kun lähestyin Korteniityntien mutkaa, silmissä välähti. Katuvalot sammutettiin yöksi. Ahaa, oli siis tasan puoliyö. Lisää rauhaa ja hiljaisuutta sekä etenkin pimeää. Yksi auto pyyhälsi ohitseni. Jos kuljettaja ehti minut havaita, ehkä tuumi, että olen kävelemässä jostain reissusta kotiin. Hih. Olin menossa vasta!

Laajavuoren hotellin jälkeen katuvalot olivat tyystin sammuksissa, mutta hämärää kävelytietä näki ihan hyvin kulkea. Vähän matkaa sitä asteltuani ylitin tien ja siirryin metsän suojiin. Minulle on tullut vähän vakioreitti Laajavuoren takaiselle laavulle, mutta huvin vuoksi päätin hakea laavun tällä kertaa eri kautta. Jospa ensin tuota polkua, sitten tuota... Löysin kohta itseni Laajavuoren luontopolun varresta. Pimeänhämärässä sitä voi tosiaan sanoa "löytämiseksi".

Tiesin, että olin menossa oikeaan suuntaan ja että osuisin jossain kohtaa riittävän lähelle laavua, jotta osaisin perille asti. Kaivoinkin otsalampun esille vain huvin vuoksi ja valokuvan ottamista varten, sitten sujautin lampun takaisin taskuun; lumisessa metsässä tallattu polku erottui riittävän hyvin ilman valaisinta. Kun kävelin riittävän hitaasti (ja alamäessä vähän varovaisemmin), en pelännyt liukastumistakaan. Tuntui siltä, että maahan viimeksi leijaillut lumi oli tehnyt juuri sopivan nihkeän pinnan jalkain alle.

Mikäli otsalamppua pitää päällä, ei sen valokeilan ulkopuolelle näe käytännössä yhtään. Sen jälkeen kun lampun on sammuttanut, alkaa vähitellen erottaa maisemaa, varjoja ja sävyjä ja parhaimmillaan näkee kulkea ihan hyvin "pimeässä", jopa ilman että täysikuu paistaa yötaivaalta. Retkiyönäni taivas oli pilvessä, joten kuusta ei ollut tarjolla lisäapuja.

Saavuttuani tutun näköiseen polkujen risteykseen erkanin luontopolulta ja pian erotin uran reunasta kyltin. Valot päälle taas - jee, laavu! -  ja sitten tarvitsikin enää seurata latupohjan reunaa itse yöpaikkaani.

Laajavuoren laavulle kantautui vaimeana satunnaista autojen ääntä, mutta näin yöaikaan harvakseltaan, eikä laisinkaan häiritsevällä volyymillä. Matkaa laavulta lähimmille yöaikaan liikennöidyille teille on kuitenkin jokunen kilometri. Punahohtoinen taivas kertoi kaupungin valoista, mutta omaksi yövalokseni olin ottanut mukaan myrskylyhdyn.

Kun olin ensin sytyttänyt tulen rinkasta irrottamaani myrskylyhtyyn, levitin makuualustan oikenemaan ja aloin puhkua tällä kertaa kakkosalustaksi ottamaani toiseen alustaan ilmaa. Piti kokeilla uutta yhdistelmää edellisen yöretken jatkoksi. Silloin olin nukkunut antiikkisella Karrimatilla + uudella solumuovialustalla.

Tällä laavulla ei ole kaupungin polttopuuhuoltoa, mutta puukalikoita retkitulien tekoon löytyy paikasta silti, kiitos noin kolmen vapaaehtoisen herrasmiehen, jotka täysin omaehtoisesti (ja alun perin toisistaan tietämättä) aloittivat polttopuiden teon laavulle kaikkien iloksi jokunen vuosi sitten. Viime vuonna Jyväskylän kaupunki jeesasi tätä vapaaehtoistyötä sen verran, että paikalle tuotiin läheltä kaadettua puuta pätkittynä - enää tarvitsi vain pilkkoa. Polttopuiden pilkkomiseen ovat edelleen tervetulleita osallistumaan kaikki halukkaat :)

Kiitollisena valmiista polttopuista tein pienet tulet yöretken kunniaksi. Ei olisi tuntunut samalta vain kömpiä saman tien makuupussiin - piti saada istua hetki nauttimassa yön hiljaisuudesta nuotion ääressä.

Oli hauska ajatella, että olin yöretkellä tällä kertaa vain reilun neljän kilometrin päässä kotoa, lyhyen matkan päässä laskettelukeskuksesta.

Sitten makuupussin uumeniin, suuaukon narun kiristys. Liekö johtunut siitä, että kello oli jo aika paljon (jo saapuessani yli keskiyön) ja olin hypännyt normaalin nukkumaanmenoaikani ylitse, mutta uni ei tullutkaan heti. Tunsin pakaroiden alla kylmyyttä ja tuumin, että nyt on vaihdettava makuualustat toiseen järjestykseen, jospa se auttaisi.

Alimpana ollut, toiselta puolelta folioitu solumuovi sai siirtyä päällimmäiseksi ja ilmatäytteinen patja alimmaiseksi. Taisi siitäkin mennä pelkässä horteessa jonkin aikaa, mutta lopulta uni tuli ja heräsin joskus aamuseitsemän jälkeen. Tälläkään talviyöretkellä en saanut nukuttua niitä parhaimpia unia, mutta jonkin verran kumminkin.

Laavulla oli vielä hämärää, kun heräsin, niinpä paikalle ei ymmärrettävästi osunut muita kulkijoita samaan aikaan. Olin ottanut evääksi matkaan keksejä, termarillisen teevettä ja pannun aamuteen keittämistä varten, mutta päätin pistää kamat kasaan ja kömpiä kotiin kunnon aamiaiselle. Säästyipähän siinä nuotiopuita seuraavalle.

Päivä valkeni joka askeleella, kun astelin rinkka selässä kohti kotia. Päätin palata hieman eri reittiä ja seuratessani polku-uria oikeaan suuntaan tulin valinneeksi myös pätkän, jossa jalanjäljet harvenivat ja lopulta katosivat - taisi siis edeltäjäni kääntyä takaisin? En moisesta hätkähtänyt, vaan laskeuduin vähälumista rinnettä alas ja kohta olin taas kunnon polulla, eli luontopolun uralla.

Luontopolkua seuraten päädyin pian latu-uran viereen, mihin oli muodostunut kävelypolku. Latuhöylä jyristeli ensin poispäin, sitten palasi ja väistin mörisevää konetta sivummalle. Sitten siirryinkin jo ladun varresta pois ja lähdin tallustamaan Laajavuoren ja Laajiksen virkuimpien aamu-ulkoilijoiden ohitse kohti kotia.



Hmm, pitäisiköhän kuitenkin ottaa ensi kerralla ihan oikeat retkiaamiaistarvikkeet mukaan eikä vain lampsia laiskasti kotiin aamiaiselle...  Mutta näinkin voi lähiyöretken tehdä!