Kesäkävelyllä ihanassa Ilomantsissa

Olin käynyt Ilomantsin Kokonniemen kalmistossa aiemminkin - apua, onko siitä jo viisi vuotta?! -  mutta kun paikkakunnalle elokuisena kesäpäivänä jälleen saavuin, teki tuohon koskettavan kauniiseen niemeen mieli uudelleen. Kalmisto oli jättänyt minuun jännän jäljen, vaikka siellä ei omia omaisia olekaan. Ainakaan tiettävästi.

Jo kävelymatka Pyhän Profeetta Elian kirkolta Kokonniemen kalmistoon on mitä viehättävin. Osittain pitkospuin varustettu polku toi elävästi mieleeni edellisen kävelyretken samassa maastossa; korean koivikon tunnelma oli entisellään.

Polun varrella kukkivat vielä heinä-elokuun vaihteessa lukuisat kukkaset.

Kalmiston aidan takana odotti ensimmäisenä Simana Sissosen grobu, jonka vierestä lähdimme kävelemään polkua pitkin kohti Kokonniemen kärkeä.  Metsäpolun vierestä pilkistivät siellä täällä hautakivet ja -ristit, kuin ne olisivat ihan luonnostaan löytäneet paikkansa puiden lomasta. Tai no, on siellä muutama aika suorassakin rivissä oleva hautapaikka, mutta vain muutama.

Tämän niemen kärjessä olevan aidatun haudan muistin myös edelliseltä visiitiltä. Näinköhän tuo aita kestää vielä montakin vuotta?

Rautaristit kestävät paremmin aikaa kuin puiset.

Rautaristeissä oli toki hyvin yksinkertaisiakin ristejä, mutta osa oli aivan upeasti koristeltu vainajaa muistamaan.

Levollinen leposija kuusen varjossa.

Kalmiston erottaa viereisestä niitystä pistoaita. Lähdimme kävelemään polkua hissukseen takaisin päin.

Kokonniemeen johtavan polun varressa on pieni metsäsaareke, jonka uumenissa on yksi ainoa hautaristi. Sen kohdalla kulkija luontaisesti pysähtyy.

Muita luontevia pysähdyspaikkoja löytyi polun varrelta lukuisia,  runotaulujen ääreltä. Olin niin iloinen siitä, että runopolku oli edelleen paikallaan rantalehdon maisemassa.

Jos voisin olla tie / joka johtaa luoksesi / halki saven, kivikon / vaeltaisin luoksesi, on runoillut Anna-Mari Kaskinen.

Jatkoimme polkua pitkin eteenpäin. Lehdossa kulkevan runopolun päätyttyä matkaa voi hyvin jatkaa pidemmällekin.

Käväisimme kurkkaamassa myös Ilomantsin luterilaiseen kirkkoon, jonka mitä kauneimmat ovet olivat avoinna yhtä kutsuvasti kuin ensimmäisenä kohtaamamme ortodoksikirkon. Täällä tosin ei ollut tarjolla tarinatuokiota, kuten ortodoksipyhätössä, missä olimme osuneet paikalle sattumoisin juuri silloin, kun itse kirkkoherra Ioannis Lampropoulos kertoi ortodoksisuudesta ja kirkosta.

Puukirkolta jatkoimme matkaa rinteeseen niitettyä polkua pitkin vielä ylemmäs.

Tällä vaaralla olivat sijainneet sekä Ilomantsin ensimmäiset evankelisluterilaiset kirkot (ensimmäiset  1600-luvulta vuoteen 1794) ja ortodoksikirkot (1400-luvulta vuoteen 1794). Salamaniskun sytyttämä tulipalo tuhosi ikävä kyllä molemmat pyhätöt yhdellä kertaa.

Kun seisoin kirkkojen entisellä paikalla ja katselin Ilomantsijärvelle, olin aika lailla sielunmaisemassani. Järvi, metsät, niityt. Rantamaiseman hyvinvointikeskus ei tosin siihen kuulunut, mutta sen verran katsetta voi aina kääntää... Ilmassa leijui mesiangervon tuoksu ja polun varressa kukkivat horsmat, hiirenvirnat, päivänkakkarat. Oli mitä kaunein kesäpäivä!

Kapusimme kirkonmäeltä vielä pienen matkaa ylemmäs, missä oli käytävä katsomassa mitä avarina maisemaa, täysi 360 astetta kaukaisuuteen saakka. Hermannin viinitilan Viinitornissa saa paitsi välipalaa, myös maistella myös paikallisia marjapohjaisia juomia yläilmoissa. Ihana Ilomantsi!

P.S. Kokonniemen kalmiston kävelyretken aloituspiste löytyy Pyhän Profeetta Eliaan kirkon luota, missä on myös pysäköintipaikka.