Leiskuntaa Muhoksen Lemmenpolulla

Kyllä tämä syksy on niin mahtavan kaunista aikaa! Siksipä olikin äskettäisenä sunnuntaina kiva suunnata Oulun keskustasta noin puolen tunnin ajomatkan päähän Muhokselle tarpomaan Lemmenpolkua, jonka varrella leiskuvat syksyn ihanat värit, nyt kun vihreä taittuu keltaiseksi tai punaiseksi ja pihlajanmarjat hehkuvat oransseina pikkupalleroina.

Lemmenpolun (2,1 km) virallinen aloituspaikka on Montan leirintäalue (Kieksintie 209, Muhos) , mutta päätimme lähteä polulle sen toisesta päästä, Leppiniemen voimalaitoksen kupeesta (Lanttotie), mistä myös löytyy parkkialue kera polun opastetaulujen.  

Lähtöpaikassamme voimalaitoksen luona meitä odotti kuohuva yllätys. Viereisen Pyhäkosken voimalaitoksen alapuolella ryöppysi komeasti vesi: Oulujoen uomassa oli ohijuoksutus menossa. Niinpä saimme nähdä ja kuulla raisumpaa veden pauhua. Vaikka näköalatasanteen edessä kasvaakin puita, näkee sieltä silti ihan kivasti uoman suuntaan.

Seurueemme jakautui alkumatkaksi kahtia, sillä halusin itse käydä kurkkaamassa Lemmenpolun alareittiä. Muu porukka lähti normireitille, joka jättää tekemättä koukkauksen lähemmäs kosken rantaa. Katsoin kartasta, että kohtaisimme kuitenkin polulla pian.

Polku teki ensin pienen mutkan padon suuntaan ja lähti sitten viemään minua alemmas. Joskohan Oulujoki ja voimala näkyisivät kohta vielä paremmin?

Kyllä vain. Kuohut nostivat pikkuruista pisaraa ilmaan sellaisen pilven, että pisaraiset tavoittivat melkein minutkin.

Kun joki vielä virtasi tässä vapaana, kulki Leppiniemen yli vuonna 1934 valmistunut riippusilta, jolta kosken kuohuja kelpasi katsella. Oulujoki valjastettiin voimantuotantoon useita vuosikymmeniä sitten ja Pyhäkosken voimalaitos rakennettiin vuosina 1945-48, suunnittelijanaan arkkitehti Aarno Ervi. Voimalaitos valmistui vuonna 1951.

Toiselta maisemankurkistelupaikalta polku laskeutui ratapölkkymäisiä rappusia pitkin vakaasti rantaa kohti. Näillä rappusilla on erinomaiset mahdollisuudet liukastua näin syksyllä, jos jalan alle osuu märkää puuta ja pudonneita lehtiä, joten varovaisuus on valttia. Selvisin tämän jännän taipaleen liukastumatta alas ja katsoin hiukkasen ihmetellen eteenpäin.

Mihinkäs tämä polku oikein jatkuu? Yläpuolellani oli jyrkkä rinne, edessäni Oulujoki ja sen rannassa epävirallisen näköinen vaatimaton tulipaikka, mutta en nähnyt polusta jälkeäkään. Kyllä polun piti tästä jatkua?

Sitten huomasin vasemmalla puolellani kyltin: "VAROITUS TULVALUUKUT AVAUTUVAT KAUKO-OHJAUKSELLA". Jaahas. Vesiperä eli vesieste! Päättelin, että ohijuoksutuksen vuoksi joen pinta oli noussut sen verran, että polun ratkaiseva pätkä oli tilapäisesti veden alla. Minua ei huvittanut nousta samaa reittiä takaisin, joten päätin nerokkaasti oikaista hieman ja kapusin suoraan jyrkkää rinnettä ylös. Tokihan sieltä tulisi polku vastaan.

Lyhyen, liki nelivetoisen ylämäkirämpimisen jälkeen olin taas uudella rantaan johtavalla polulla, jonka varressa lohduttauduin polkusattumuksesta ruskan värien äärellä.  Ohitin "Vanha irtouittokouru" -kyltin ja kohta olin jälleen Oulujoen rannassa.

Ja tottahan vasemmalta puoleltani eli voimalaitoksen suunnasta tuli ihan hyvännäköinen polku. Häh, noinko lyhyen matkaa se polku oli häveyksissä eli todennäköisesti veden alla? Nolotti... Tokihan tuon pätkän verran olisin voinut puskea rantapusikon lävitse tähän päästäkseni. Näin joskus käy!

Tästä polku jatkui eteenpäin ihan normaalisti. Rannassa oli myös turvallisia kaiteilla varustettuja rakenteita, erityisesti kalastajia ajatellen. Kelpaa tuosta tietysti muidenkin vesiä ja ruskan kauneutta katsastella.

Rannan nuotiopaikan puukatoksessa ei ollut enää polttopuita jäljellä, joten tulipaikalle pysähtynyt perhe nautti eväitään ilman nuotiota. Lemmenpolulla liikkuu varmasti sen verran porukkaa, että polttopuut kuluvat aika nopeaan. Omat polttopuut lieneekin hyvä ottaa varuilta matkaan, jos aikoo paistaa retkimakkarat. 

Nousin tulipaikalta reippaat rappuset ylös ja pääsin näin sille "ylemmälle" Lemmenpolulle. Muu retkiseurue oli jo ehtinyt ohittaa paikan, mutta tiesin kohtaavani heidät pian.

En pitänyt kiirettä, sillä syysmetsän halki kulkeva Lemmenpolku tarjosi aistielämyksiä erityisesti lehtojensuojelualueella.

Värikylläisen metsän halki solisi ylempää rinteestä laskeutuvaa kourua pitkin hento puro. Samalla uomalla mahtaa olla keväällä ihan eri meininki. Nyt näky oli yksinkertaisesti seesteinen. Ja hurmaava.

Kun saavuin seuraavalle, jyrkän kallion reunalla olevalle näköalapaikalle, saavutin viimein muun retkiporukkamme popsimasta eväsomenoita. Kalliolta näkee loistavasti joelle ja itse Pyhäkosken voimalaitokselle.

Korkean paikan kammon omaavan voi kannattaa näköalapaikalla pysytellä loitommalla jyrkänteestä. Virtaavan veden katsominen ja jyrkänne voivat yhdessä tehdä häijyä, jos korkeuksia muutenkin arastelee.

Porukkamme pienimmät kulkijat halusivat johtaa joukkoa. Varmajalkaiset 3- ja 5-vuotiaat marssivat eteenpäin reippaasti ja tiukka paikka tuli eteen lähinnä silloin, kun saavuimme veden äärelle. Olisi ollut kuulemma niin kiva koittaa vinhasti virtaavaa vettä kädellä! Siinä vaiheessa aikuisten piti toimia nopeasti eli tiukasti, ettei vain kukaan tulisi humpsahtaneeksi vahingossa Oulujokeen.

Polun varrelle oli ystävällisesti tehty useampikin taukopaikka penkkeineen. Tähän kelotolppaan oli ilmestynyt muotokuva. Liekö ohikulkijan tekemä?

Reitin varren opastauluissa kerrotaan muun muassa Oulujoen ja Pyhäkosken synnystä, kalastamisesta ja kallioperästä konglomeraatteineen. Tunnustan, että en pysähtynyt tarinoita ja kuvia pidemmälti tutkimaan, sillä viehättävä polku upeine metsä- ja jokimaisemineen vei informaatiopläjäyksistä kirkkaan voiton.

Maastossa vastaan tulleet pienet kyltit paljastivat, että Lemmenpolku on osa Oulun ja Rokuan välistä Tervareitistöä, jolla on mittaa noin 100 kilometriä. Polulla saattaa siis kohdata isommankin rinkan kanssa kulkijoita, matkalla jompaan kumpaan suuntaan.

Pian saavuimme Lemmenpolun toiseen päähän, siihen viralliseen aloituspaikkaan eli Montan leirintäalueelle. Koska kyse ei ole ympyräreitistä, on tavallisesti varauduttava kävelemään se molempiin suuntiin. Me olimme kuitenkin liikkeellä kahdella autolla ja hyödynsimme porukkamme polkujuoksijaa, joka oli käynyt ajamassa autonsa valmiiksi Montan leirintäalueelle ja kipaissut retken aluksi Leppiniemen päähän takaisin. Näin Montassa oli auto odottamassa ja matka oli passeli myös seurueemme pienimmille kulkijoille.

Lemmenpolku on Muhoksen nettisivuilla luokiteltu keskivaativaksi reitiksi, mutta lähtöpaikan opastetaulun lisäkyltissä taasen todetaan "vaativa". Omaksi tuntumakseni jäi enemmän keskivaativa, mutta toisaalta, se veden alle joutunut polunpätkä aiheutti vaativan oikaisun... Vaativuustason rajanveto ei ole aina yksinkertaista, sillä vaativa reitti ei välttämättä ole pitkä, mutta korkeuserot, polun kaltevuus ja tasaisuus/epätasaisuus ym. vaikuttavat reittiluokitukseen. Lemmenpolun vaativuus ei silti porukkamme pienimpiä haitannut, vaan 3-vuotiaskin jaksoi kävellä reitin miltei loppuun saakka, ennen kuin pyysi päästä reppuselkään.

Olipa virkistävä retki, etenkin kun edessä oli seuraavaksi usean tunnin ajomatka Jyväskylään. Jäin enää miettimään, milloinkahan pääsen näihin maisemiin uudelleen? Jos vaikka jonain päivänä Tervareitistön vaelluksen merkeissä...