Lumikenkäilyä ja rekiajelua Puijolla Kuopiossa

Lumikenkäilemään Puijolle? Kun mietimme kivaa, ulkoilua sisältävää viikonlopputekemistä kohtuullisen matkan päässä Jyväskylästä, tuli tuokin ajatus mieleen. Kuopio on siitä hauska paikka, että ihan kaupungin keskustan tuntumassa pääsee talvellakin mahtavasti liikkumaan luonnosta nauttimassa, ja erinomaiset kahvilat sekä ruokapaikat virvoittavat sekä ennen että jälkeen retken. Niinpä pakkasimme autoon myös lumikengät tälle kaupunkilomaselle.

Ensimmäisenä päivänä Kuopiossa kävimme potkurilenkillä Kallavedellä, mikä antoi potkua myös Puijon retkelle, sillä olin potkuroinnin jatkoksi kävellyt Kuopion keskustasta Puijolle maisemia katsomaan. Ylämäen kapuaminen ei lannistanut, vaan laskevan ilta-auringon valossa vain vahvistui, että lumikenkäretki tälle vanhalle luonnonsuojelualueelle (perustettu 1928) oli hyvä ajatus.

Siis matkaan! Puijon huipulla auton voi ajaa parkkiin Puijon tornin P-alueelle tai ennen huippua oikealle Konttilaan johtavan tien P-paikalle. Suuntasimme Konttilan läheiselle parkkipaikalle, sonnustauduimme säärystimiin ja nappasimme lumikengät kouraan. Olin tulostanut ennen kotoa lähtöä Puijon alueen polkujen opaskartan netistä ja seurasimme sen mukaan hetken Konttilan pihaan johtavaa tietä, kunnes astuimme metsän puolelle.

Polut näyttivät sen verran hyvin tallatuilta, että ilmankin lumikenkiä olisi metsäkävelyn voinut Puijolla tehdä, mutta me päätimme kulkea myös poluttomasti.

Pian erkanimme valmiilta uralta ja läksimme tallaamaan lumeen omia jälkiämme. Lumikengät ovat siitä mahtava kulkupeli, että pakkaslumessa niillä pääsee astelemaan kevyesti lähes missä hyvänsä. Metsäsuksilla ei tällaisessa maastossa mutkittelu sujuisi yhtä sutjakasti, vaikka ne kuulemma näppärät ovatkin.

Puijon upea puusto on saanut kasvaa rauhassa vuosikymmeniä. Kuljimme Kokonmäen kierto -nimisen parin kilometrin polkureitin välimaastossa, missä upeat kuuset kurkottavat korkeuksiin.  Suuntasimme kohti Satulanotkoa.

Pysähdyimme välillä ihmettelemään tanakampien kuusten runkoja ja joidenkin yksilöiden vänkyröitä oksia. Jotain värikästä vilahti kauempana. Polkujuoksija kirmasi vauhdikkaasti menemään, hylkäämäämme lumeen tallattua polkua pitkin.

Maastossa lojui siellä sun täällä puita, jotka olivat kaatuneet ihan omia aikojaan. Niin tämäkin poikki räksähtänyt kuusi, jonka alaosa törötti korkeana lumesta, huimine pystysäleineen.

Jostain kuului jännää narinaa. Vei hetken paikantaa äänen lähde: kuusen runkoa vasten nojallaan oleva puu, joka ei ollut ihan vielä räsähtänyt poikki. Kun tuuli huojutti pystypäistä kuusta hiemankin, "nojapuun" latva narahti rungon kylkeä pitkin liikahtaessaan.

Puijon äänimaailma oli sekoitus lähi- ja kaukoääniä. Lumimaisemassa aiheutimme eniten lähiääntä me itse askeleinemme, linnunlaulua ei juuri kuulunut. Hetkittäin lunta mätkähti oksilta maahan, kenties ilmaan pyrähtäneen linnun lähdettyä tai auringon pehmitettyä lunta kylliksi. Vai olisiko ollut oravan tekosia? Jostain rinteen alapuolelta kantautui vaimeaa autoliikenteen huminaa, välillä yläilmoista kantautui lentokoneen ääni.

Vaikka lumikenkätarpominen pitikin huolen siitä, että kroppaan ei vilu päässyt tulemaan, nipisteli pakkanen sen verran, että alkoi jo tehdä kuumaa juomaa mieli. Niinpä käännyimme tekemään lumikengän jalanjälkiä Konttilan suuntaan. Olimme kulkeneet mennessä auringolta katveessa, joten puiden lomasta pilkistävät valonsäteet lämmittivät myös mieltä. Mikä ihana talvivalo!

Konttilan savolaistorpan pihapiiri oli helppo löytää, sillä paitsi että aukio erottui helposti kuusikon lomitse, olisi sinne osannut vaivatta myös eteemme tullutta tietä pitkin. Konttilassa toimii Puijon luonto- ja opastuskeskus ja sen pihapiirin opastetauluissa kerrotaan Puijon luonnosta. Konttila on avoinna useimpina päivinä iltakuuteen saakka, mutta jos sää on huonomman puoleinen, menevät ovet aiemmin kiinni.

Konttilassa pääsee tervehtimään myös eläimiä. Suloiset lampaat määkivät rauhallisina navetan päädyssä. Niitä eivät nämäkään pakkaset näyttäneet kiusaavan. 

Meidät veti Konttilaan erityisesti ulkoilukahvila, josta voi ostaa makeaa tai suolaista pikkusyötävää. Meillä ei ollut vielä nälkä, joten istahdimme viihtyisään tupaan "vain" kuumalle kaakaolle. Ja mikä ihana kaakao! Näin hyvää kaakaota en ollutkaan juonut aikoihin :)

Aloimme jo tehdä lähtöä, kun isäntä tuli tuikkaamaan tulet leivinuuniin. Kiinnostaisiko rekiajelu, hän kysäisi. No totta kai!

Olimme heti Konttilaan tultuamme käyneet tervehtimässä valjastettua suomenhevosta, mutta emmepä arvanneet, että pääsisimme vielä sen kyytiin! Miilu-ruuna odotti kärsivällisenä, että istahdimme kyytiin vällyjen alle. Kun isäntä oli siirtynyt kuskinpukille, pääsi Miilu hommiin.

Luvassa oli noin vartin mittainen kierros hevoskyytiä. Miilu lähti vetämään rekeämme lumipellon poikki kohti metsän reunaa. Reen mentävä ura kiertää Konttilan tilaa kuusikon reunojen tuntumassa, valoisissa maisemissa pysytellen.

Konttilan tuvan uunista nousi kotoisasti savu. Rekikyyti eteni mukavan rauhallista tahtia. Tätä ei voi verrata moottorikelkka-ajeluun...

Miilu kuljetti meitä Konttilan "aukean" molemmilla puolilla. Sitten isäntä ohjasti Miilun Konttilan tielle, jolla tämä entinen ravuri lähti vetämään rekeä reilumpaa vauhtia.  No, Miilun isoisä oli ravikungas Vieteri ja eno tuoreempi ravikungas Vetser. Täytyy sanoa, että tämä 27-vuotias suomenhevonen on vielä hyvässä terässä, vaikka onkin ehtinyt olla jo kymmenisen vuotta eläkkeellä Konttilassa.

Takana lumikenkäilyä ja rekiajelu, mitäs sitten? Totta kai yläilmoihin ja Puijon torniin maisemia katselemaan!

Hissi sujautti meidät hetkessä ylös Puijon torniin, jolla on korkeutta 75 metriä. Ihan ylimmälle tasanteelle ei nyt päässyt menemään, mutta kyllä siltä seuraavaksi korkeimmalta tasanteelta näkee maisemat ihan riittävän hyvin, kaikkiin ilmansuuntiin. Samalla voi tunnistaa maamerkkejä Kuopion keskustasta tai tähystää vaikkapa Tahkon suuntaan. Ja eikös tuolla ole Konttila.

Kylläpä oli ihana talviretkipäivä!