Kevätretki Laulavan mörön polulle, Sumiainen
Laulavan mörön polku tuli ensimmäisenä mieleen, kun mietin, missä olisi kiva käydä pidemmällä metsäretkellä päiväseltään. Olen viime viikkoina lähtenyt kävelyretkille vain kotiovelta ja siksikin vaihtelu oli jo tervetullutta.
Ajaa hurautin Jyväskylästä Sumiaistentielle, parkkasin Laulavan mörön polun pienelle P-paikalle tien varteen ja tassuttelin ensi alkuun kodalle. Kurkkasin sisälle: ei ketään, eikä nuotionkaan jämiä. Opasteet kertoivat selkeästi, minkä verran on matkaa minnekin. Tulipaikalle Keiteleen rantaan Kettuhiekkaan on Sumiaistentieltä reilut 8 kilometriä.
Kangasmaaston polkuja oli ihana kävellä, ympärilläni oli hiljaisuus. Seurasin punaisia maalimerkkejä ja huomasin samalla reitillä myös sinisiä nuolia sekä maalimerkkejä. Muutamissa paikoin jalkojeni alla oli myös lunta, joka ei ollut vielä ehtinyt muuttua vedeksi ja imeytyä hiekkakankaalle.
Kangaslammen jälkeen oli vielä vähän matkaa aika tasaista maastoa, kunnes kapusin Kaakkovuorelle. Istahdin hetkeksi huilipenkille Kaakkovuoren rinteessä. Kyllä teki hyvää olla kauempana kaupungista!
Kaakkovuoren näkötorniin oli tietysti pakko kiivetä, vaikka Keitele pilkottaakin jo tornin juurelle saakka. Sen verran ylhäällä ollaan. Torni on mukavan korkea ja rappuset jyrkät, mutta sinne kannattaa ehdottomasti kavuta, jos korkean paikan kammo ei vaivaa.
Kaivoin taskusta pikku kiikarini esille ja tähystelin Sumiaisten maisemia. Erotin tuttuja saaria edelleen jäässä olevan Keiteleen keskeltä. Mitenkähän pian sinne pääsee melomaan?
Kaakkovuorelta polku laskeutui aika jyrkästi ja oli oltava varovainen, ettei liukastuisi. Kalliot ja juuret ovat toisinaan hyvin liukkaita. Alkoi heitellä vähän lunta, mutta se suli heti maahan laskeuduttuaan.
Syvälahden koululla on toinen Laulavan mörön polun parkkipaikka. Sillä on peräti oma hieno P-merkki!
Mietin hetken. Kääntyisinkö jo takaisin? Kettuhiekkaan oli vielä (tai enää) reilut kolme kilometriä, lähtöpaikkaani viitisen kilometriä. Päätin jatkaa vielä matkaa.
Vaihdoin mäntykankaalla muutaman sanan vastaantulijoiden kanssa ja pian reippailin jo Syvälahdentietä pitkin, ja Keiteleen Syvälahti näkyi hyvin lehdettömien puiden takaa. Ylämäen jälkeen pääsin taas polulle, joka lähti laskeutumaan viimein kohti Keiteleen rantaa.
Polun varrella on aivan upea iso kivenlohkare.
Jännitin jo ennalta, näkyisikö Keiteleellä jo avoimia, sulia alueita. Kun sitten pääsin aivan rantaa seurailevalle Mörköpolun osuudelle, paljastui että rannassa oli jo toista metriä sulaa. Kyllä se Keitele vielä jäistä vapautuu…
Ilokseni haistoin savun hajua: ei tarvitsisi odottaa, että omat tulet saisi sytytettyä. Kettuhiekalla oli iloinen puheensorina, kun saavuin tulipaikalle. Kolme eri retkiseuruetta istuskeli kukin omissa kulmauksissaan nuotion ympärillä, turvavälit huomioiden.
Nautin eväsvoileipiäni, paistoin makkarat, hörpin teetä ja rupattelin muiden retkeläisten kanssa. Kaikki nauttivat suuresti Mörköpolku-retkestään – oli kiva olla paikassa, jossa ei ollut tungosta.
Ennen lähtöä katselin vielä hetken hissukseen rannan tuntumassa liikkuvia jäälauttoja ja aavaa jääpeitettä. Kettuhiekkaan pitää tulla kesällä melomalla…
Keiteleen rannasta oli reipas nousu Laulumäelle, joten sain paluumatkalle heti hyvät lämmöt. Uusia retkeläisiä tuli vastaan pariin otteeseen ja kohtasin myös menomatkalla vastaan tulleen maastopyöräilijäseurueen uudelleen.
Kiitokset taas Syvälahden kyläyhdistykselle Laulavan mörön polun ylläpidosta!
Retkipäivä
Lauantai 18.4. 2020
Kommentit
Lähetä kommentti