Kävellen Suomen halki 24: Sininen tie-Kivijärvi

Linja-autopysäkki Sinisen tien (kantatie 77) varressa Piispalantien risteyksen tuntumassa Kannonkoskella oli lähtöpaikkani seuraavalle #suomenhalki-retkelle.

Jalassa pitopohjakengät, selässä kevyehkö reppu. Näin joulukuun lopussa en tällä kahden päivän retkellä aikonut yöpyä ulkona.

Ajattelin, että alkumatkan Sinisen tien osuudella ei olisi järisyttävän ruuhkaista, joten pientareella käveleminen ei huolettanut. Sininen tie on vanha matkailutie, joka Suomessa kulkee meren Vaasasta itärajalle Niiralaan, mutta tie alkaa peräti Atlantin rannalta Norjan Mo i Ranasta ja yltää aina Karjalan tasavaltaan Venäjälle Puudosiin (Puutoinen). Sinisen tien nimen taustalla ovat vanhat vesireitit.

Tänä päivänä Sininen tie oli lähinnä harmaa. Nyt Suurussalmen halkaisevaa pengertä ja siltaa ympäröivä Kivijärvi oli vankan näköisen jään peitossa. Piispala sijaitsee miltei näköetäisyydellä tuossa eteläpuolella. Täällä olisi varmasti kiva meloakin joskus! Viuhakka tuuli painoi silti minut etenemään tästä reipasta tahtia yli, tuulen suojaan.

Kun järvimaisema päättyi, alkoi metsien reunustama taival. Lähinnä havupuita, mutta myös kuusivartion hauskasti reunustama kaunis koivikko.

Kannonkoski – elämäntapa. Tienvarsikyltistä selvisi, että Kannonkoski on täyttänyt jo 80 vuotta.

Tien toisella puolella törötti huima tukkipino. Ensimmäisenä siitä tuli mieleen valas. Sitten Pikku Prinssi -kirja ja boakäärme.

Sininen tie jatkui harmaanvalkoisena ja puolipyryisenä. Kun yksittäisiä autoja silloin tällöin ajoi ohi, pöllähti naamalleni enemmänkin kevyttä lunta. Tien laidalta erottui aika ajoin jänöjussien ja hirvien tai metsäpeurojen jälkiä.

Toista tuntia käveltyäni saavuin tien 58 risteykseen. Vasemman kautta pääsee Karstulaan ja Keuruulle, minä valitsin oikean. Suuntana Kivijärvi. Ja ehkä jossain vaiheessa myös se Haapajärvi, joka tienviitassa myös luki.

Istahdin hetkeksi tienristeyksen pieleen, bussikatoksen suojiin. Retkiseuralaiseni Retkimurmeli pysytteli visusti reppuni taskussa, johon olin varmuuden vuoksi hänet kiinnittänyt Retkimurmelin villapaidan hakaneulalla. Bussikatoksen seinältä kävi ilmi, että paikallisista palveluista voi löytää tietoa paikalliset.fi-verkkosivulta. Heitin repun takaisin selkääni ja siirryin tien 58 vasempaan laitaan. Kivijärvi, täältä tullaan…

Koska päivän reitti oli niin selkeä (Sininen tie – tie 58), en ollut ottanut mukaan tarkkaa paperikarttaa. Myöskään puhelimen karttasovelluksen karttaa ei ollut tarvetta tarkastella tiheään. Saatoin ajatella, että nyt vain kävelen eteenpäin ja katselen, mitä matkan varrelle osuu.

Käveltyäni vain vähän aikaa tietä 58 (toiselta nimeltään Suomenselkätie) katseeni osui tien oikealla puolella häämöttävään laavuun. Ihan oikeasti, laavu katse-etäisyydellä tiestä? Mahtavaa! Suuntasin oitis tämän hirsilaavun suojiin pitämään tovin evästaukoa. Teekupillinen termospullosta kera voileipien maistuivat, kun nautin lumisesta, hiljaisesta metsämaisemasta. Laavu vaikutti olevan metsästäjien suosima, seiniin liimatuista kuvista päätellen.

Heinäseipäät tien vieressä olivat kuin satuolentoja lumisine huppuineen.

Tätä Kivijärvelle johtavaa tietä sain kävellä hyvin rauhassa. Autoja kulki erittäin harvakseltaan ja tässä alkumatkasta vastaani tuli tasan yksi kävelijä.

Heitjärven kylätalo näytti olevan hyvässä kunnossa. Täällä järjestää tapahtumia mm. Heitjärven kyläyhdistys.

Heitjärvellä tuli vastaan myös kyläkauppa. Paitsi että Kyläkauppa P. Kotilainen näytti olleen suljettuna jo jonkin aikaa.

Mutta se järvi, missä? Itse Heitjärvi ei tänne tielle asti pahemmin pilkottanut. Töyrenperä jäi taakse. Tie jatkui hämmentävän suorana. Kaipasin mutkia, jotka ovat etenkin pidempää matkaa kävellessä kivoja: jos vaikka alkaa väsyttää, voi aina ajatella, että kävelen ainakin tuon mutkan taakse ennen kuin pidän tauon…

Kalle Masalinin lähde

Matka eteni mukavasti Suomenseläntietä. Myllyperän kohdalla vastaan tuli levähdyspaikka, jonka laidassa oli paitsi Kivijärven kunnan opastekartta (tosin hieman kulunut), myös lähde, kera tarinan.

Lähdevesi on peräisin Juotturuuhen lähteestä. Kun luin tarinaa, iloitsin: tämä lähde oli juuri minulle.

Siihen aikaan kun matkustajat liikkuivat jalan tai hevoskyydillä ja rahtimiehet ajoivat hevosilla tavaraa Myllymäen asemalta Kivijärvelle…

Lähteestä saivat silloin matkailijat sammuttaa oman janonsa ja juottaa hevosensa raikkaalla lähdevedellä.

Saman sain tehdä nyt minäkin. Täytin lähteestä oman retkikupposeni ja otin tästä lisää puhdasta vesivoimaa lopputaipaleelle kohti Kivijärveä. Oli jotenkin kiva tunne – jatkoin perinnettä siltä ajalta, kun ”matkustajat liikkuivat jalan”…

Kiitos Kalle Masalinille, joka rakensi juomapaikan ohikulkijoille kesällä 1999. Tämä uudempi juomapaikka on otettu käyttöön vuonna 2003. Kyltti kertoi, että lähdevedestä voi nauttia tässä paikan päällä tai ottaa mukaan. Pysähdyn tässä varmasti mieluusti toistekin!

Lähdetauolta lähdettyäni kaivelin muistiani. Ihan kohta pitäisi kääntyä vasemmalle tie Perkausvuoren näkötornille, jolla olin käynyt muutama vuosi sitten. Silloin sinne oli osoittanut ihan tienviitta, jonka perusteella olin ylipäänsä paikan löytänyt. Nyt tuota opastetta ei enää samaisen tien risteyksessä näkynyt.

Sää oli vähitellen lauhtumassa. Aiemmin puhtaamman valkoinen tie oli nyt raidoittunut ihan erilaiseksi. Kuin maailman pisimmät suojatieraidat Suomenseläntien ylitykseen.

Vastaan käveli pariskunta koiran kanssa. Päivän toinen kävelijähavaintoni.

Tiironkylän puolella oli tien varressa jo enemmän taloja ja peltoja. Istahdin hetkeksi bussikatoksen penkille ja söin eväsleivän. Kivijärvi oli onneksi jo lähempänä, enää muutaman kilometrin päässä.

Hannonsalmi

Tien vasemmalla puolella Hannonsalmessa odotti levähdyspaikka, Kivijärvi-infotauluineen. En ollut vielä kertaakaan tästä ohi ajaessani tullut pysähtyneeksi tämän kivisen muistomerkin luona. Nyt pysähtyminen kävi vaivattomasti. Ei muuta kuin askeleet seis.

Kyseessä on 1800-luvun nälkävuosien muistomerkki. Kun Hannonsalmen siltaa rakennettiin vuonna 1868, oli nälänhätä täälläkin pahimmillaan. Sillanrakennuksen yhteydessä annettiin vähävaraisille maanajo- ja kivenhakkuutöitä ja niiden vastineeksi työsuorituksen mukaisesti 0,5-1 kiloa jauhoja. Muistomerkki on koottu Hannonsalmen ja Matalassalmen vanhoista siltakivistä.

Erotin yhdestä kivipaadesta vuosiluvun 1890. Toisen kiven pinnasta erottui huurteen alta kiemuraisia nimikirjaimia. Kivimuistomerkin takana nälkävuosista muistutti vielä lumen peittämä seppele, johon oli kiinnitetty haarukka, veitsi ja lusikka.

Kivijärvi

Minullakin nälkä kurni. Käännyin seuraavasta tienristeyksestä oikealle kohti Kivijärven keskustaa ja pääsin kohta siirtymään pientareelta kevyen liikenteen väylälle. Vasemmalle jäi Peltokangas, oikealle Hannunkivi.

Harmaa hämäryys oli vallannut Matalasalmen maisemat Kivijärven yllä. Vedin hupun päähän suojaamaan ensin viimalta, sitten jäätävältä tihkusateelta.

Kannon nokkaan taiteillulla pienellä lumiukolla oli hieno hattu ja porkkananenä.

Kivijärven kaunis puukirkko sijaitsee aivan tien varressa. Sen jälkeen oli edessä kaupallinen keskusta.

Suureksi riemukseni Kivijärven Matka-Baari oli avoinna. Oli ihanaa päästä hetkeksi sateesta kuivaan ja lämpimään, nauttia kuppi teetä pullan kera.

Matka-Baarin seinällä komeilee Kivijärven tunnus, kukko. Baarin emäntä kertoi ystävällisesti kukon tarinan. Hän oli saanut taulun taiteilijalta itseltään (signeerauksesta erottuu Isto M.).

Kukkotarina kertoo, että Kivijärven kirkkoa yritettiin ensin rakentaa nykyiseen Lintusaareen, mutta rakentaminen ei tuntunut etenevän. Se, mitä päivällä rakennettiin, särkyi aina yön aikana. Kirkon paikka ei siis ollut hyvä. Niinpä saaresta lähetettiin kukko ajelehtimaan ja uuden kirkon paikka tulisi sinne, mistä kukko löytyisi. Ja sehän löytyi paikasta, jonka nimi on nykyään Kirkkoniemi – jossa kirkko todellakin edelleen sijaitsee.

Täydennettyäni vielä retkieväitäni läheisessä Salessa jatkoin matkaa yöpaikkaani.

Kun retkeä valmistelin, ei ollut ihan helppoa löytää Kivijärven keskustasta tai sen tuntumasta yösijaa sisältä yhdeksi yöksi. Pari mahdollista majapaikkaa kun toivoi asiakkaan yöpyvän vähintään kaksi yötä perätysten. Onnekseni löysin lopulta tämän sydämellisen helmen: yli 200 vuotta vanhasta Lähteen talosta järjestyi majoitus kamarissa aamiaisen kera.

Oli taivaallista astua tämän ihanan talon syliin, laittaa tihkusateessa kostuneet vaatteet kuivamaan ja vaihtaa verkkareihin. Kun vielä ihana Maikki-emäntä sytytti tulet mitä kauneimpaan, huoneen korkuiseen valkoiseen tulisijaan ja istahdimme alas turinatuokiolle, olin vielä onnellisempi ja kiitollisempi siitä, että olin juuri täällä ja juuri nyt.

Edellinen #suomenhalki-kävelypäivä Rakennuslampi-Sininen tie, Kannonkoski

Parasta / mielenkiintoisinta

• Leppoisa laavupysähdys teetauolle
• Virvoittava Kalle Masalinin lähde
• Nälkävuosien muistomerkki – palanen historiaa
• Lähteen talo tarinoineen ja isäntäväkineen

Kävelypäivä

• Su 29.12.2019