Mustaviiri - Struven ketjun jäljillä

Mustaviirin saari ja ylipäänsä visiitti Itäisen Suomenlahden kansallispuistoon oli minulle sellainen haave, että en uskonut retken helpolla toteutuvan. Niinpä olikin ihan huippujuttu, että sain elokuussa ystäviltä kutsun retkelle Mustaviiriin, Struven ketjun merkeissä. Aiemmin olin Struven ketjun suojelluista mittauspisteistä käynyt Oravivuorella, Aavasaksalla sekä Alatornion kirkolla.

Struven ketju on Unescon maailmanperintökohde, jonka kuudesta suojellusta mittauspisteestä Suomessa Mustaviiri on se eteläisin. Friedrich Georg Wilhelm von Struve ideoi tämän kolmiomittausketjun, jonka avulla selvitettiin 1800-luvun alkupuoliskolla maapallon muotoa ja kokoa.

Kohti Mustaviiriä

Lähtösatamamme oli Pyhtään Lököre, josta viiden hengen porukkaamme lähti Mustaviiriin kuljettamaan Toni Reingoldt Jumi-aluksellaan.

Iloista odotusta oli ilmassa, kun lähestyimme Mustaviirin saarta, paukkuliivit kaulassa. Mustaviirin saarelle ei tosiaan ole vuoroveneyhteyttä, vaan sinne pääsee vain niin sanotusti omalla kyydillä tai taksiveneellä.

Sää Suomenlahdella oli mitä parhain. Tuulta oli sopivan vähän, että pystyimme lähestymään saarta, mutta Jumi-paatilla ei silti ollut mahdollista rantautua. Sitä varten pienempi kalastusvene tuli meitä vastaan Kaiskerin ja Mustaviirin välissä ja menimme Markku & Aatu Suoknuutin avustuksella kahdessa erässä rantaan.

Rantautuessamme Mustaviiriin astuimme Itäisen Suomenlahden kansallispuiston maaperälle. Saaren telttailualueella oli pari telttaa pystyssä – ei hassumpi paikka! Punkkien pelossa tungin kuitenkin pitkät lahkeet sukanvarsiin, sillä heinikossa saattaa piileskellä epätoivottuja ihovieraita.

Pienen vajan seinässä opaste kertoi sekä Mustaviirin saaresta (ruotsiksi Svartviran) että Struven ketjusta. Lähdimme seuraamaan luontopolkua.

Heti luontopolun alkupäässä oli kiviä spiraaliksi aseteltuna, niin että polku johti spiraalin keskelle: jatulintarha. Mustaviirin saarella on peräti kaksi jatulintarhaa. Se pienempi sijaitsee luontopolun alkupäässä, isompi saaren pohjoisosassa. Meidän reittimme kulki nyt vain tämän pienen jatulintarhan kautta ja se isompi jatulintarha (joka on vaatimattomasti vain valtakunnallisesti merkittävä muinaisjäännös!), yksinkertaisesti unohtui!

Porukkamme pääkohde oli nimittäin edelleen Struven kolmiomittausketjun mittauspiste.

Struven mittauspisteellä

Kohta edessämme olikin Mustaviirin korkein kohta, jolta löytyy paitsi näkötorni, myös se Unescon maailmanperintökohteena suojeltu Struven ketjun mittauspiste.

Struven kolmiomittausketju (englanniksi Struve Geodetic Arc) on aikanaan kuvattu näin kauniisti kartalle.

Struven mittausketjusta kerrotaan tarkemmin näkötornin juurella sijaitsevassa infotaulussa.

Ja tämä on se kuuluisa mittauspiste, vuodelta 1833. Mittauspisteistä on jäljellä näissä suojelluissa kohteissa (ja niissä muissakin) lähinnä tällainen pieni reikä kalliossa, tosin pohjoisimmissa ristin muotoinen kaiverrus kivessä tai kalliossa. Reikien päällä on ilmeisesti ollut lyijyllä kiinnitetty metallilaatta, mutta ne ovat pisteistä aikojen saatossa hävinneet.

Mustaviirin näkötornilta näkee komeasti ihan joka suuntaan. Puut tosin kasvavat koko ajan ja saapa nähdä, kuinka kauan männynlatvojen yli pystyy vielä tiirailemaan maisemia!

Metsän halki meren rantaan

Näkötornilta ja mittauspisteeltä jatkoimme kävelyä luontopolkua pitkin myötäpäivään mitä kauneimman saaristometsän halki.

Luontopolun ympärillä on upeaa jäkälää. Täällä kannattaakin pysytellä polku-uralla, ettei rutikuivalle jäkälämatolle jää turhia jalanjälkiä.

Rantakalliot lumosivat meidät niin tehokkaasti, että täällä unohtui tyystin luontopolun seuraaminen. Etäämpää erottui Orrengrund, kun oikein tarkasti katsoi.

Mustaviirillä kävellessä askel hidastui kuin luonnostaan. Tähysimme merimaisemia, tutkailimme kallioita, hengitimme puhdasta meri-ilmaa.

Ihmettelimme jänniä, veden täyttämiä kalliohalkeamia.

Rantakallioiden pinnalla kasvaa mitä kauneinta okranväristä jäkälää.

Kun jatkoimme rantoja pitkin eteenpäin, tuli näkyviin jäänne menneisyydestä: bunkkeri. Kävin kurkkaamassa bunkkerin sisällekin, mutta eihän siellä mitään erityistä ollut: vain pieni betoniseinäinen tila ja tuo onneton tähystysikkuna. Bunkkerin ulkopuolella viihtyy paljon paremmin.

Leppoisan kävelyn päätteeksi pysähdyimme syömään eväitä naapurimaahan asti tuijottaville laakeille rantakallioille. Katsoin kohti horisonttia ja Venäjän puolella olevaa Suursaarta. Tuntui ihmeelliseltä olla näin lähellä tuota mystistä saarta, josta veneemme kipparin mukaan näkyy tänne vain se kapea kärki; saaren toinen kylki se vasta pitkä onkin. Matkaa sinne oli kuulemma vain parisenkymmentä kilometriä ja Suursaaren korkein kohta on peräti 176 metriä merenpinnasta. Ihan käsittämätöntä. Todellinen Suursaari siis!

Rahtilaiva lipui hitaasti ohi Suursaaren sinisen siluetin. Meidänkin oli aika lähteä valumaan kohti venettä ja paluukyytiä Lökören satamaan.

Hei, hei, Mustaviiri! Oli mahtavaa tavata, toivottavasti kohdataan toistekin!

Myös läheisellä Ristisaarella on alkuperäinen Struven ketjun mittauspiste, mutta tuuliolosuhteiden vuoksi emme päässeet rantautumaan Ristisaareen. Aika läheltä piti.

Koukkaus Kaunissaareen

Poikkesimme paluumatkalla kuitenkin maissa, Kaunissaaressa. Kaunissaaren satamaa reunustavat vanhat punamultamaalatut rakennukset. Satamaan oltiin rakentamassa parhaillaan uutta aallonmurtajaa.

Kaunissaaressa on Itäisen Suomenlahden kansallispuiston luontotupa, jossa kerrotaan lisää alueen luonnosta. Luontotuvan näyttelyyn pääsee tutustumaan omatoimisesti. Saaresta löytyy myös mm. kauppa ja ravintola.

Kaunissaaren satamassa meidät yllätti vielä jättimäinen keltainen kehys, jota en itse heti tunnistanut. Mikä ihme… No sehän oli ”tietenkin” National Geographicin kehykset. Tällaisia NatGeo-kehyksiä päätettiin pystyttää useisiin kuntiin Etelä-Kymenlaaksoon sekä Etelä-Karjalaan, tuomaan esiin vähemmän tunnettuja kulttuuri- ja luontokohteita.

Kun veneemme saapui takaisin Lökören satamaan, oli kaikilla aika lailla suu korvissa. Ihan mahtava retkipäivä ja mitä hienoin retkikohde!

P.S. Lämpimät kiitokset vielä koko retkiporukallemme - erityisesti Hannu & Leena!, kippari-Tonille sekä Markulle ja Aatulle 🙂