Kävellen halki Suomen 54: Kaptukaislammit-Saariselkä
Sain itseni liikkeelle Ruijanpolulle vasta yhdentoista jälkeen, joten edessä oli tosi hikinen päivä. Ihanaa kyllä, ötökät eivät tässä helteessä kiusanneet – edes paarmoja ei lennellyt häiriköimässä.
Polku sukelsi suomaisemista metsän suojaan. Ensimmäisen laavupaikalta lähdön jälkeen kohtaamani rakennelma oli visusti lukossa.
Ruijanpolku jatkui mukavan helppokulkuisena kangasmetsässä. Toki sain astella niin ylä- kuin alamäkeenkin, eikä vain tasamaalla, joten klipsillä rinkan hihnassa roikkuva retkihikiriepuni oli myös käytössä.
Ihailin polun varren komeita vanhoja mäntyjä, joista osa oli jo kelottunut. Lumikuorma oli napsaissut joidenkin latvoja lyhyemmiksi aikojen saatossa.
Vettä meni tasaiseen tahtiin ja kun olo tuntui tukalimmalta auringon paahteessa, epäilin, että taisin pitää taukoa liki kilometrin välein. Lysäytin siis useasti rinkkaa selästä ja virvoitin itseäni vesihörpyllisillä. Samalla tuijotin oikean vaelluskenkäni kärkeä ja sitä surullisesti koristavaa jesariraitaa, jonka avulla töppönen ainakin tuntui ehjemmältä. Kenkä-poloinen veteli jo viimeisiään, mutta tälle osuudelle olin pitänyt vaelluskenkiä fiksuimpana vaihtoehtona.
Puusto vaihtui välillä tunturikoivikoksi ja varjoa oli yhä vähemmän tiedossa. Paahteelle ei näkynyt loppua, kun päivä eteni. Haaveilin pilvistä… Muita kulkijoita ei ollut vielä tullut vastaan, taisivat olla minua viisaampia ja liikkua järkevämpiin kellonaikoihin polulla.
Askel askeleelta lähestyin Kiilopään lähiseutua. Rutikuivan mäntykankaan poluilla alkoi sitten tulla näkyviin muita ulkoilijoita, lähinnä maastopyöräilijöitä. Mietin, että he olivat ehkä lähteneet reitille Kiilopäältä tai Saariselältä.
Ruijanpolkua oli kuumuudesta huolimatta aivan ihanaa kulkea. Jossain kohtaa ennen Kaptukaislammen taukopaikkaa olin aamuyöllä siirtynyt Sompion luonnonpuistosta tänne Urho Kekkosen kansallispuiston alueelle, josta olin saanut nauttia nyt kilometritolkulla. Tuumasin, että kyllä näihin maisemiin pitää päästä uudelleenkin! Mieluummin kuitenkin vilpoisemmalla säällä.
Kun Ruijanpolku kohta saavutti Kiilopäälle menevän tien, sain heittää hyvästit kansallispuistolle. Oli jo alkuilta. Mihin kallistaisin pääni yöksi? Kroppa kaipasi palauttavaa lepoa helletarpomisen jäljiltä. Tutkin karttaa tovin, googlasin majoitusvaihtoehtoja ja tein päätöksen: kaksi yötä hotellissa, kiitos. Soitin saman tien Saariselälle ja varasin huoneen. Sitä kohti!
Huonevarauksen jälkeen oli edessä taukojumppa rappusaidalla, sitten polku laskeutui ja nousi taas. Ajattelin, että Laanilaan ei ollut enää pitkä matka, olisin siellä ehkä iltakahdeksan maissa.
Ruijanpolun vanhoja reittimerkkejä näkyi vielä tämän lukuisten askelten alla kuluneen polun varrella.
Kun nousin vielä ylemmäs, maisemat alkoivat pistää tämän päivän parastaan.
Sinisävyistä tunturimaisemaa riitti! Olisikohan sittenkin pitänyt pyrkiä yöpymään Kiilopäälle? Päh, tämä oli hyvä reittivalinta. Polun vierestä bongasin kolmionmuotoisen ”liikennemerkin”, joka varoitti koiravaljakoista. Eipä niistä ollut pahemmin pelkoa näin kesäkelissä.
Näillä main kerrottiin Ruijanpolun tarinoita kerrottiin polun varren infotauluissa – taas loistava syy pitää taukoa – ja vuoden 1841 joulumuisteloista lukiessa ilahduin, kun Elias Lönnrotin retkiseuralaisena mainittiin M.A. Castrén, jonka nimeen olin törmännyt viimeksi Tervolassa, kävellessäni siellä syntyneen Castrénin mukaan nimettyä tietä.
No niin, olisikohan kohta edessä viimeinen alamäki Laanilaan…
Ja niinhän siinä kävi, että ”laskeuduin” onnellisesti Laanilaan iltakahdeksan kieppeillä. Lämpömittari ilmoitti lukemaksi vielä vaatimattomat +28 astetta celsiusta. Tuumasin, että puhti oli jo sen verran poissa, että kaipasin mahdollisimman nopeasti majapaikkaan ja rimpautin taksin heittämään minut perille. Tuo noin neljän kilometrin hilppaisu Laanila-Saariselkä saisi olla huomisen lepopäivän ohjelmaa!
Saariselkä kutsuu…
Kohta siirryin nelipyöräisen kyydissä tuntia aiemmin varaamaani Lapland Hotels Riekonlinnaan, nautin ihanan kylmästä juomavedestä (jota ei tarvinnut säännöstellä), söin tyytyväisenä herkullista ravintolaruokaa ja lopulta kallistin pääni hotellihuoneen tyynylle; unta ei tarvinnut kauaa odotella.
Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen lähdin sitten lepopäivän kevyelle reputtomalle päiväretkelle Saariselkä-Laanila-Saariselkä paikkaamaan edellisiltana väliin jääneen osuuden (ja herkuttelemaan munkilla Savottakahvilassa). Edellisestä ja ainoasta aiemmasta käynnistäni Saariselällä oli kulunut rutkasti aikaa ja se oli osunut talveen, joten oli kiva nähdä, miten runsaasti täällä on myös sulan maan reittejä tarjolla.
Reitti tuntui todelliselta valtatieltä, piisasihan siinä leveyttä useammallekin kulkijalle. Porot tosin päättivät kulkea mieluummin reitin poikki eivätkä sitä pitkin.
Lepopäivä ei siis ollut pelkkä pötköttelyä, mutta teki todella hyvää tehdä väliin vain leppoisa kävely Laanilaan ja takaisin, nauttien samalla siitä, että jalkojen alla oli muuta kuin asvalttia. Rinkkapäiviä kovalla alustalla olisi vielä reippaasti edessä. Edessä oli myös kenkiä koskeva päätös, viimeistään seuraavana aamuna.
Parasta / mielenkiintoisinta
- Mahtavat polut kangasmetsien halki
- Sinisenä siintävät tunturimaisemat ennen Laanilaa
- Juomatauot (vesi on ihana asia!)
- Vilvoittava suihku + herkullinen illallinen Saariselällä
Kävelypäivät
- 7.7. 2021 Kaptukaislammit-Laanila, 8.7. Saariselkä-Laanila-Saariselkä
Kommentit
Lähetä kommentti