Muuratsalon kevätkävely

Olisikohan Railin kahvila tänään auki? Astun epävarmana ovelle, jonka yläpuolella Ruokala - Kahvila-kyltti on tuulahdus menneistä ajoista, jolloin ei puhuttu "henkilöstöravintoloista" ja piirrelty kiehkuroita lattelasin maitovaahtoon, arvosteltu kahvin cremaa. Ilokseni ovi aukeaa ja pääsen sisälle, ensimmäistä kertaa.
Kuinka kauniisti täällä onkaan käytetty puuta! Säynätsalon Haikassa, Saaritiellä sijaitseva kahvila henkii sunnuntaipäivän verkkaista rauhaa. Pari asiakasta siemailee kahvejaan ja lukee lehtiä. Hetken kuluttua kahvilan kuulu emäntä Raili Koskinen saapuu tiskin taakse, avaa luukun ja tiedustaa, mitä ottaisin. Sitten hän vetää luukun kiinni ja katoaa takahuoneeseen.
Istahdan ikkunan viereiseen pöytään ja selailen viereiseltä pöydältä löytyvää Säynätsalosta kertovaa kirjaa Päivät seutuvilla Päijänteen. Kohta emäntä tuo eteeni oranssin tarjottimen; herkullista toscakakkua (nam!) ja kuppi teetä. Kirjasta olisi ehjempikin painos pöydällä, mutta tämä vanha opus on hauskempi. Ahaa, haikka tarkoittaa niemen kärkeä. Haikka onkin Muuratsalon saaren pohjoinen niemi. Saari on kahden eri kunnan aluetta: Muuratsalon pohjoisosa kuuluu nykyään Jyväskylän kaupunkiin ja eteläinen osa Muurameen.
On mukava pysäyttää myös oma sisäinen kellonsa, katsella ympärilleen, sisällä ja ulos, siemailla teetä. Seinillä on muutamia kuvia alueesta silloin ennen. Sisään astuu kaksi pikkupoikaa, jotka tekevät rauhassa karkkiostoksensa; pojat valikoivat vähän kerrassaan irtokarkkeja pussiin, Raili kertoo, minkä verran senttejä on nyt käytetty, minkä verran on vielä käytettävissä kahdesta eurosta. Kun pojat ovat lähteneet ostoksineen, saan kuulla että nämä hyväkäytöksiset nuoret miehet ovat asiakkaita jo neljännessä polvessa. En ihmettele, miksi. Olisin vakiasiakas minäkin, jos asuisin näillä nurkilla.
Poikkeuksellisesti olen pysähtynyt kahvilaan heti kävelyn aluksi. Heipä hei ja toivottavasti ensi kertaan, Ruokala Salo! Vasta aikamatkakahvilasta ulos astuttuani alan miettiä, minne päin astelisin seuraavaksi. Pohjoiskärjestä on tietenkin lähdettävä aluksi etelään.
Päijänne ei päily vielä vapaana, mutta jääpeite ohenee miltei silmissä. Enää päivä tai muutama ja tämäkin etelään aukeava selkä on varmasti sula. Kookkaan lepän oksilta kuuluu siellä täällä rapinaa. Orava pysähtyy hetkeksi, rapistelee sitten ylemmäs, vaihtaa puuta.
Vasemmalle puolelleni jää Satasarvisen kallioinen huippu, sitten ohitan rantamaisemaa vartioivan kauniin Muuratsalon koulun (1936). Kohta kävelytie päättyy ja siirryn astelemaan tien vasenta laitaa. Edessä Kortepelto - viehättäviä omakotitaloja, joiden ikkunoista on näköala Päijänteelle; polkua pitkin voisi nousta luonnonsuojelualueelta ylös Paljaspäälle, jonka luontopolun kallioilta olisi hienot näköalat.
Routakuoppainen tie jatkuu; Pitkäruoho, Pajukanta, Mustavuori. Aikamoinen siirtolohkare, jostain ylempää ammoin jään alas tyrkkäämä, kököttää tien poskessa. Tovin kuluttua ylitän kunnanrajan ja astun Jyväskylästä Muuramen puolelle. Kun Muuratsalon eteläpääntie päättyy (huom. ko. tien varteen pysäköinti kielletty), päätän lähteä kokeilemaan polkuonneani metsän suunnalla.
Kapuan pikkutietä ylös rinteeseen; vasemmalla on yhden omakotitalon vieressä yllättävän isot metsäpläntit aidattu sähköpaimenella tai verkkoaidalla. Selvää yksityisaluetta. Mutta pian pääsen aidattomaan metsään, tähän aikaan tosin paikoin vielä sulavasta lumesta kostealle polku-uralle, joka lähtee kuljettamaan minua kohti Muuratsalon eteläkärkeä.
Ikivihreä kallioimarre hehkuu pirteänä muutoin vasta heräilevässä kevätluonnossa.
Mustikanvarvut miettivät varmasti, miten pian tohtii työntää esiin lehteä ja kukkaa. Ohitan kuusikon laidan riistanruokintapaikan, jossa on metsän eläimille tarjolla kauraa ja porkkanoita. Polku jatkuu edelleen paikoin lumisena urana, mutta helppokulkuisena. Kun polku haarautuu kahdeksi, jatkan matkaa edelleen suoraan, enkä koukkaa vasempaan.
Sitten polku alkaa kaartaa alaspäin - järvi on jo lähellä. Ja mitä ilmeisimmin jokin rakennus... Siis kaksi syytä olla jatkamatta sinne päin: mahdollinen yksityismökki ja se, että oikealla on jotain paljon hauskempaa: kallioimarteen ja sammaleen peittämiä siirtolohkareita.
Aikamoisia ovat nämä yksilöt. No, toisaalta Muuratsalo on niistä kuulu. Pujottelen isojen kivenmurikoiden lomitse rantaan tarkistamaan, olisiko edessä jo sula Päijänteen selkä.
No ei vielä näin huhtikuun lopun visiittipäivänä: jääpeitettä on vielä silmänkantamattomiin. Mutta tarjolla on huiman hieno maisema ja lumen alta on jo paljastunut ehta luonnonhiekkaranta! Ei tosin virallista ja huollettua tulipaikkaa (se olisi ehkä liian täydellistä!), mutta vastuulliset veneilijät ilmeisesti kuljettavat omat tulentekotarpeensa mukanaan. Me jalkamiehet tyydymme osaamme: ei tulta. Tässä olisi mitä täydellisin paikka retkieväspysähdykselle, jos vain olisin älynnyt varustautua oikein, mutta toisaalta, tännekin asti tuli talsittua ihan mielijohteesta ja Railin toscakakun voimalla...
Paluu Haikkaan olisi mahdollinen samaa polku-tieyhdistelmää pitkin jota tänne tulin, mutta se olisi ihan liian helppo ratkaisu. Siispä nousen hiekkarannalta polun tapaiselle, joka näyttää hitaasti umpeutumassa olevalta kärrytieltä. Muutama siirtolohkare jää polun laitaan, sitten vastaan tulee pusikkoa ja hukkaan polun. No, kartta auttaa ja pienen pusikkotaipaleen jälkeen löydän jälleen tallatun uran.
Ylämäki antaa ymmärtää, että vastassa voisi olla kallioita. Jyrkän kallioseinämän varjossa on vielä hitunen paannejäätä, kallion juurella pienempiä jäälämpäreitä. Linnunlaulua säestää sammalten kautta suodattuvien vesipisaroiden tip-tip.
Keväinen, kaunis kuusikko antaa suojaa auringolta kavutessani yhä ylemmäs. Vaan sitten polkutilanne heikkenee ja täytyy pitää miettimistauko. Jossain lähelläni pitäisi olla tien pää, mutta (kiitos risteilevien metsäkoneurien) en osu ihan sen kohdalle. Siispä otan suunnan kohti lähintä kartassa näkyvää lampea ja rämmin sinne suoraan metsän läpi - ja kohta olenkin etsimälläni Lullinvuorentiellä, jonka varjopaikoista lumi ei ole vielä kokonaan sulanut pois.
Saavun Lullinvuorentiellä paikkaan, missä pitäisi kartan mukaan olla infotaulu. Ei näy. Ennen kuin kurkkaan kiven taakse, missä opastetaulu makaa nurinniskoin nakattuna. Käännän puisen taulun varovasti - tästä siis alkaa Ramin kuntopolku. Sitä pitkin pääsee sujuvasti Muuratsalon länsirannalle, joten lähden seuraamaan kallioiden välistä kulkevaa kuntopolkua.
Reitti tuo minut Naukulaan, missä on paitsi hieno laituri, myös laavu, jolta on näkymä Päijänteelle. Polttopuuvajaa en kuitenkaan huomaa.
Huokaisen syvään, kun katson laavulta rinteeseen: pikkutie on ehkä toiminut latupohjana lumen aikaan, mutta jonkin matkaa edessä on kävelyä hyvin mutaista, pehmeää väylää pitkin. Toivottavasti kevät kuivattaa tien tai tätä jopa kunnostettaisiin hieman. Noin kilometrin päästä saavun kepeämmälle kulkualustalle: loppumatkaksi on luvassa asvalttia alle.
Vaikka olen tällä kävelyretkellä kiertänyt lähes koko Muuratsalon, jää jo tämän kävelyreitin varrelle vielä tutkimatonta nähtävää, mm. aidatun alueen kätköissä piileskelevä Alvar Aallon Muuratsalon koetalo, johon pääsee tutustumaan vain oppaan kanssa. Tai tämä (yllä) tuntemattomaksi jäävä galleria, joka yrittää Vuorenlahdenkadulla houkutella pysähtymään. Palaan hieman väsyneenä, erittäin nälkäisenä mutta tyytyväisenä takaisin Haikkaan; tänne on tultava uudelleen!

Kommentit

  1. Upea, hieno postaus. Houkuttelevan näköinen tuo kahvila. Muuratsalo on todella kaunis paikka.

    VastaaPoista
  2. Onpa siellä lohkareita. Tuo suurin on kuin sammalkattoinen talo tien varrella. Houkutteleva kävelyreitti; kauniita maisemia ja tuulahdus mennyttä aikaa.

    VastaaPoista
  3. Kiitos, Muuratsalo on aarteita täynnä. Seuraavaksi pitäisi päästä melontaretkelle saaren ympäri...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo - saaren ympärimelonta lisää Muuratsalon erikoisuutta - suosittelen!

      Poista
    2. Kevättä odotellessa - kajakkini on jo talviteloilla :)

      Poista
  4. Täytyy tähän ihan kommentoida,että tosiaan on sähköpaimenella ja verkkoaidoilla aidattu alueita,koska niiden sisäpuolella asustelee eläimiä ja verkkoaitoja on sähkölankojen ulkopuolelle lisätty silläkin,että sinne kuulumattomat esim.lenkkeilijöiden ja metsästäjien koirat pysyisivät sieltä pois,pelkät sähkölangat kun ei siihen riittäneet.Muutenkin noita lenkkeilijöitä tuntuu tulevan pihaankin notkumaan eläinten aidoille,kysymättä edes lupaa.Ja kuten näit,niin kieltokylttejä riittää,tännehän ei sais ajaa moottoriajoneuvolla,eikä pysäköidä niitä.Mutta harvasepäivä niitäkin täällä riittää,jotka eivät kieltomerkkejä usko ja niitä saa käännyttää pois,jos kohdalle osuu sopivasti.Jopa ihan omaan pihaan on tuotu autoja parkkiin ominluvin.Varsinkin marja/sieniaikaan ja hyvillä keleillä,nykyään ei ole väliä vaikka sataisikin,niin täällä hulabaloota riittää.Oikein huvittaa,kun vieraita ihmisiä käy joskus kylässä ja ne sanovat,että täällä ainakin saa olla rauhassa.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit