Pyhiinvaellusnäyttelyssä Tampereella

Pyhiinvaellus. Mitä sana tuo mieleen? Esimerkiksi pitkän matkan jalkaisin, yhä suurempaan suosioon nousseen Santiago de Compostelan reitin, pyhäinjäännökset, hengellisen itsetutkiskelun, matkat Mekkaan. Mutta vaikka pyhiinvaellus lähtökohtaisesti kytkeytyy uskontoon, voi tämän päivän Pyhän Jaakon tietä vaeltava olla liikkeellä ilman uskonnollisia ulottuvuuksia, antamassa aikaa itselleen, irtiotossa arjesta, suorittamassa satojen kilometrien matkaa kuntoilun vuoksi. Toisin oli ennen.

Tampereen Vapriikki-museokeskuksessa on parhaillaan menossa Suomalaisten pyhiinvaellukset keskiajalla -näyttely, jossa pääsee perehtymään pyhiinvaeltajien maailmaan silloin, kun matkanteko vaati aidosti rankkoja fyysisiä ponnisteluja - paitsi jos oli niin onnekas, että saattoi käyttää hevosta. Aikaa jopa lähimpien pyhiinvaelluskohteiden kuten Turun saavuttamiseen meni helposti päiväkausia. Ja mahdottoman paljon pidempään eli jopa vuoden verran, jos aikoi tehdä matkaa huomattavasti etelämmäs eli vaikkapa Roomaan, Jerusalemiin tai Santiago de Compostelaan saakka.

Pyhiinvaelluksen päämotiivina oli alunperin hakea yhteyttä Jumalaan. Sillä myös saatettiin osoittaa kunnioitusta tietylle pyhimykselle tai hakea tältä apua. Pyhiinvaellus saattoi olla myös papin määräämä hyvä teko sovitukseksi synneistä, mutta langetettiinpa pyhiinvaellustaipaleita myös rangaistuksiksi. Tuntuu siltä, että pyhiinvaelluksen alkuperäinen ajatus vesittyi aika lailla etenkin rangaistuksen suorittajilta, mutta ihan yhtä omituiselta tuntuu nykyperspektiivistä se, että vaeltamaan saattoi lähteä toisen puolesta vainajan sielun pelastamiseksi.
Oli mielenkiintoista nähdä näyttelyn kartoista, että lähempääkin kuin Keski- ja Etelä-Euroopasta löytyi pyhiinvaeltajille useita kohteita. Suomessakin oli keskiajalla paikkoja, joihin tehtiin pyhiinvaelluksia. Olen nähnyt toisaalla kartan, jonka mukaan myös Viipuri aikoinaan ollut yksi Pyhän Jaakobin reitin lähtöpisteistä.

Muissa pohjoismaissa on ollut omia merkittäviä, selkeästi pidempiä pyhiinvaellusreittejä. Yksi niistä heräsi uudelleen henkiin vuoden 2013 syksyllä, jolloin avattiin Pyhän Olavin tie, St. Olavsleden, joka vanhan esikuvansa tavoin kulkee Ruotsin itärannikolta Trondheimiin (Nidaros). Norjan kuninkaana vuosina 1015-30 toiminut Olavi levitti kristinuskoa maassaan ja hänet julistettiin pyhimykseksi kuolemansa jälkeen.
Apostoli Jaakob oli Jeesuksen opetuslapsi, joka tarinan mukaan liikkui aina Espanjassa saakka. Hän kuoli marttyyrina vuonna 44. Pyhän Jaakobin luut päätyivät Santiago de Compostelaan, mihin myös hänen mukaansa nimetty vaellusreitti päättyy. Jaakobista tuli pyhiinvaellusten suojeluspyhimys. Jaakobia kuvataan usein sauva kädessä, pyhiinvaeltajan viitta harteillaan ja simpukka toistuu myös hänen varusteissaan. Pyhä Jaakob vanhempaa kuvaava veistos on peräisin Someron kirkosta.
Vitriineistä löytyi myös aitoja tai pyhiinvaeltajia varten suunniteltuja varusteita. Huopalaukku simpukoineen oli yksinkertainen ja kaunis, mutta mietin heti, että en kantaisi tätä mielelläni pitkällä matkalla, jonka varusteet pitää puristaa minimiin matkanteon keventämiseksi. Näyttelytekstin mukaan hurskaat pyhiinvaeltajat kuitenkin matkustivat niin kevyesti, että heidän kaikki tavaransa ihan oikeasti mahtuivat pieneen olkalaukkuun. Apua! Osaan itse lähteä vain yhden päivän retkelle niin vähää määrää vastaavilla varusteilla! Ajatella - viikkojen tai kuukausien taivallus niin että laukussa olisi vain suojeluskirje, vähän rahaa, krusifiksi, rukousnauha ja juomapullo. Kuinka moni pystyisi siihen nykypäivänä?
Rekillä roikkuvissa henkareissa oli muutamia kelpo pyhiinvaeltajan asuja. Kun nostin yhtä henkaria viittoineen, se tuntui hurjan painavalta. Tokihan moisessa villaviitassa ei palelisi kulkeissaan, mutta en halua edes ajatella pitkän matkan taivaltamista niin raskaassa asussa. Nykyaikaiset vaellusvaatteet hakkaavat nämä mennen tullen mukavuudessa. Raskas viitta toki opettaisi nöyryyttä. Ja tokihan karkea kangas sopii askeesiin paremmin kuin goretexit ja pehmeä merinovilla.
Asikkalan kirkosta oli näyttelyyn tuotu Pyhän Henrikin lehtipuuveistos (1300-1500). Patsas on sillä tavalla erikoinen, että Henrik seisoo siinä murhaajansa eli Lallin päällä. Henrik eli Henricus oli legendan mukaan Suomen ensimmäinen piispa, jonka talonpoika Lalli tappoi Köyliönjärven jäällä vuonna 1156. Henrikistä tuli Turun tuomiokirkon suojeluspyhimys ja häntä alettiin pitää Suomen kansallispyhimyksenä. Osa Henrikin luista talletettiin Turun tuomiokirkkoon.
Ranskan Limoges'ista oli saatu paikalle koristeellinen pyhäinjäännösarkku, joka oli valmistettu Itämaan tietäjien pyhäinjäännöstä varten. Ei, sitä siellä ei ole ainakaan enää. Itämaan tietäjät ovat arkun kannessa matkalla kumartamaan vastasyntynyttä Jeesus-lasta. Kun tajusin, miten paljon arvoa reliikeille on etenkin aikanaan annettu, tuntui hämmentävältä. Kaipa ihminen haluaa uskoa siihen, että voi oikeasti kohdata ihmeitä tekevän esineen. Muistelin pienellä kreikkalaisella Tinoksen saarella kohtaamaani ihmeitä tekevää ikonia, joka oli valtaisan jalokivimäärän peitossa, kiitoksina sitä rukoilleilta. Sekin sai minussa aikaan vain suurta ihmetystä. Voisiko kiitollisuutensa osoittaa jotenkin muutenkin?

Näyttelyn valvoja huomasi, kun otin yhdessä nurkassa esillä olleella leimasimella leiman talteen kalenteriini (ainoa paperiesine, joka sattui olemaan mukana) ja vinkkasi ystävällisesti, että pyhiinvaellusnäyttelyn kiertäjille on oma Pyhiinvaeltajan passi - Buen camino Vapriikki MMXV - johon voi kerätä näyttelyn nurkista leimat. Mahtavaa!
Otin vinkistä vaarin, hain passin ja kiersin jo aiemmin löytämäni leimauspisteet uudelleen ja sain muistoksi kauniit, siistit leimat. Neljä leimaa keränneenä sain lähtiessä lipunmyynnistä vielä toisen muiston: Vapriikin pyhiinvaelluspinssin. Harva pyhiinvaellusretki tulee tehtyä näin vähäisellä määrällä askelia...

Näyttely paitsi valotti pyhiinvaellusta yleensä ja suomalaisten pyhiinvaeltajien pääkohteita, myös kertoi keskeisistä pyhimyksistä, joille omistettuja kirkkoja Suomesta löytyy. Se laittoi miettimään, kuinka paljon suomalainen kirkot ovat muuttuneet sitten keskiajan ja uskonpuhdistuksen. Pohdin myös sitä, minkä verran Suomessa on "hengellisen ulottuvuuden" sisältävää vaeltamista ja mieleen tuli ensin lähinnä Enonkosken Pyhät polut-vaellukset. Turun ja Rymättylän välissä voi seurata Jaakontietä. Sen sijaan Birgitan polku liittyy Pyhään Birgittaan ainoastaan siltä osin, että polku sijaitsee Lempäälässä, jonka kirkko on nimetty hänen mukaansa. 

Mielenkiintoinen kurkistus keskiajan pyhiinvaeltajien lähtökohtiin ja maailmaan. Saapa nähdä, löytääkö minutkin vielä joskus joltain pitkältä pyhiinvaellusreitiltä.

Kommentit

  1. Hei! Kiitos, kun kirjoitit tuosta näyttelystä, nyt täytyy itsekkin siellä poiketa. Sillä välin: tsekkaa tiinanpatikointi.blogspot.fi

    t.Tiina

    VastaaPoista
  2. Ihana! Sinä olet tuonne jo ehtinyt, minulla vielä edessä. Tuo on mahtavasti elävöitetty, saa kokeilla vaatteita ja leimata vaelluspassia. Hauska idea. Tuollaista huopalaukkua voisin kenties kuljettaa ihan normaalissakin elämässä, vaellukselle en kyllä mitenkään saisi tuohon mahtumaan kaikkea tarvitsemaani. Huh,melkoinen saavutus jos tuommoiseen pitäisi kaikki matkatarvikkeet mahduttaa... :o

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samoin tykkäsin että oli jotain kosketeltavaa! Vaan olisipa ollut aikaa käydä pyhiinvaellusnäyttelyn pariksi vaikkapa Vapriikin kenkämuseossa :)

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit