Talviretki Häähninmäelle, Konnevesi / Hankasalmi

Päätin hetken mielijohteesta lähteä talviselle metsäretkelle Hankasalmen suuntaan. Lumikengät olivat matkassa, mutta vain siltä varalta, että niitä tarvitsisin. Pysähdyin Hankasalmen kirkonkylällä Melli-Elliin hakemaan mahdollisen kohteen karttaa, kun siinä kartoista rupatellessa sain vinkin Häähninmäestä, joka sijaitsee Konneveden ja Hankasalmen rajamaastossa. Siis sinne.

Lunta sateli onneksi vain hiljakseen. Ajo-ohje oli kohtalaisen helppo - Häähninmäki on saavutettavissa sekä Sirkkamäentieltä että Säkinmäentieltä. Valitsin itse Säkinmäentien reitin, mistä opasteet - saamani suullisen opastuksen mukaisesti - ohjasivat pikkuteitä perille auratulle kääntöpaikalle ja polun lähtöpaikkaan. Kääntöpaikalta on Häähnintuvalle vain puolisen kilometriä.

Häähninmäelle näkyi jäljistä päätellen olevan kaksi vaihtoehtoista reittiä. Päätin seurata oikeanpuoleista polku-uraa. Alueen kartta oli opastaulussa kiepautettu tavanomaisesta pohjois-eteläsuunnasta poikkeavasti 90 astetta sellaiseen asentoon, että suojelualueen pystyi hahmottamaan P-paikan suunnasta käsin ehkä paremmin. Kävelijä saa lainata tuekseen opastaulun luota suksisauvan tai pari.

Iloiseksi yllätyksekseni reitti oli avattu niin, että jätin lumikengät suosiolla autoon; polku oli kuljettavissa ihan niitä ilman. Aivan harvinaisen loistavaa huolenpitoa - kiitos lumenluojalle! Säärystimet kuitenkin vetäisin vaelluskenkien päälle, satunnaisten lumihankiaskelten varalta. Koskaan ei voi tietää, jos tekee mieli poiketa polulta.

Polun vasemmalla puolella on Hankaveden kylään kuuluva Valkaman lähdemetsän luonnonsuojelualue. Alkumatkasta tämä suojelumetsä on yli 100-vuotiasta, kuusivoittoista metsää, jonka seassa on myös kookkaita haapoja.

Polku lähti kohoamaan hitaasti ja loivasti ylöspäin. Tykkylumi painoi raskaasti kuusien oksia. Pian puusto muuttui kangasmaastolle tyypilliseksi ja lumipeitteestä huolimatta tiesi, että alla oli kalliota.

Häähninmäellä kasvaa yli 150-vuotiaita mäntyjä, jotka pakkasen ansiosta olivat hurmaavan huurrelumen peitossa. Kaunista, kaunista!

Kun edestä alkoi erottua rakennelmia, tiesin olevani Häähninmäen tuvalla. Puuvaja, huussi, tämä pieni ja soma hirsimökki. Ei todellakaan mikään kulahtanut autiotupa, vaan kuin paraskin pieni partiomaja. Aloin heti haaveilla yöretkestä tuvalle. Nyt olin varautunut vain päiväretkeen. Pahus.

Tutkin tuvalla alueen karttoja (olin itse liikkeellä ilman karttaa), kapusin kurkistamaan parvelle ja vilkaisin vieraskirjaa. Kävijöitä oli viime päivinä ollut, mutta olin ensimmäinen tänään.

Lähdin tuvalta vielä eteenpäin polkua, hieman epävarmana - myös mökin seinässä oleva kartta oli käännetty karttapohjoisesta "maaston mukaiseksi", mikä minua jotenkin hieman sekoittaa.

Lumessa voi näillä keleillä kuvitella näkevänsä monenlaista mönkijää. Mikä lie metsäkärsäkäs tämäkin!

Entä olisiko tätä isopäistä/-pipoista pölliherra pitänyt käydä kättelemässä? Epäkohteliaasti jätin sen tekemättä ja huikkasin hyvät päivät kauempaa.

Saavutin pian läheisen pikkutien ja seurasin sitäkin tovin tämän perhosen muotoisen luontopolun oikean siiven mukaisesti - sen mitä mökin kartasta muistin - mutta kun tuntui siltä, että perhosen siiven alaosaa polusta ei osukaan silmiin, käännyin takaisin ja seurasin kiltisti omia jälkiäni takaisin Häähninmäelle. Sieltä lähti toinenkin polku, jonka arvasin vievän takaisin P-paikalle.

Hyvin lyhyen matkan päässä tuvan jälkeen tuli oikealla vastaan evästelypaikka parinkin hirsipöydän ja penkkien kera, sekä tulipaikka. Kaikki paksun lumikerroksen peitossa. Kahlasin hetken paksussa lumessa (eläköön säärystimet!) ja mietin, mennäkö kallion reunamille saakka, mutta käännyin sitten takaisin. Upotti sen verran mukavasti.

Sitten polun vasemmalla puolella hassu pieni tupa. Sinne oli pakko kurkistaa. Peikkola - minkä mainion riistamajan onkaan lähellä asustanut Rajalan Otto (Otto Valkonen) tähän pykännyt!

Majan lasittomasta tähystysaukosta sopi aikanaan tähystää metsästettävää... Nyt sieltä voi kurkistella ulos ihan vain mielenkiinnosta. Kapean laverin villahuopa vaikutti hieman metsähiirten maistelemalta. Peikkolan pikkuruista tulisijaa on  varmasti joskus käytetty lämmönlähteenä. Pidetään Peikkola siistinä sisältä ja ulkoa, kehottaa seinässä oleva lappu meitä kulkijoita.

Siitä matka jatkui kallioita pitkin eteenpäin ja kaipasin mielessäni jo pulkkaa, jolla olisi ollut oivallista viilettää alas kalliorinnettä pitkin lumikolan levyistä uraa. Hei lystiä laskuun... Aurinko oli jo selvästi laskusuunnassa, kuten yleensä retkilläni käy, mitäs popsin aamiaisen niin myöhään.

Polku kulki sekä hetkittäin luotisuorana tiheän kuusikon halki että mutkitteli metsässä jonkin matkaa, kunnes lähti kaartamaan kohti lähtöpaikkaa. Levähdyspaikkakin olisi ollut tarjolla, mutta vaikka lumikeko näyttikin viehättävän pehmeältä, jätin heittäytymättä kinoksen alle hautautuneelle penkille. Mietin kulkiessani, että reitin auraus oli siitäkin hyvä juttu, että koska polkua ei ole esimerkiksi kohtuutihein maalimerkein maastoon merkitty, ei ainakaan ilman karttaa olisi reitillä ollutkaan helppo talviolosuhteissa pysyä.

Kun palasin takaisin autolle, oli parkkipaikalle ilmestynyt toinenkin auto. Jos te seuraavat kulkijat olitte jäämässä tuvalle yöksi, olen nimimerkki Kateellinen. Aivan ihana paikka! Tänne tekee ehdottomasti mieli uudelleen.