Kolinpolku: Kiviniemi - Ukko-Koli

Kiviniemen aamu valkeni suloisen sinisenä ja kirkkaana. Lampaat määkivät laitumella aitan takana ja kipittivät toiveikkaina aidan viereen, kun astelin tupaan aamiaiselle. Niinpä, valmiille aamiaiselle! Haudutettu puuro, leivät, leikkeleet sun muut ovat herkkua pikapuuropussien vaihtoehtona ja vierähtihän siinä muutenkin leppoisa tuokio, turinoidessa muutaman muun retkeläisen kanssa kokemuksista niin Kolin maastoissa kuin rutkasti pohjoisempana. Lapissa. Minulle Pohjois-Karjala on toistaiseksi ollut ehdottomasti rakkain retkeilymaasto Suomessa, sanokaa mitä sanotte.

Puhelimme myös Kiviniemen tilan isännän kanssa Kolin maastosta ja sen haastavuudesta. Joku oli tullut Kolille treenaamaan ennen Lappiin lähtöään, mutta kuitannut sitten että ehkä olisikin pitänyt retkeillä toisessa järjestyksessä. Koli ei ole kepeintä kulkumaastoa, vaan haastaa retkeilijän yllättävänkin hyvin. Ei olisi ehkä pitänyt kysyä, kumpi puoli on Kiviniemestä lähdettäessä Ukko-Kolille rankempi, sillä sain tietenkin kuulla, että länsipuoli. Täytin vesipulloni ja lähdin jatkamaan matkaa Kolinpolulle, kohti Ryläystä.
Kolinpolku kulkee toki täällä Herajärven maisemissa samaa reittiä kuin itse Herajärven kierros. Niinpä edessä oli tuttua maastoa, vain toiseen suuntaan, kuin mitä olin jokunen vuosi sitten Herajärven kierrosta kävellyt (kun se vielä kävi kääntymässä vain Kiviniemessä saakka, eikä kiertänyt Eteläpäätä). Polku käväisi Herajärven rannassa, laavu- ja tulipaikalla, sitten oli edessä pätkä hiekkatietä ennen päivän ensimmäisiä, helpompia nousuja: Heraniemenkolia ja Kolinvaaraa. Minua hitaampikin kulkija - siis silloin kun käytössä on jalat, ei siipiä - löytyi pitkospuilta, hakkuuaukean jälkeen.
Mitä enemmän kapuamista, sitä komeammat maisemat, jos ei ihan umpimetsässä kuljeta! Kiitos kallioisen maaston ja kohoamisen aina välillä yhä ylemmäs, oli Kolinpolun itäpuolella järvimaisemaa tarjolla. Metsäpolku maistuu meikäläiselle aina, mutta tokihan Herajärvessä lepuuttaa silmiään ihan mielissään. Juurakkoisilla polkupätkillä sai katsoa myös jalkoihinsa ihan tarkasti.
Koivikon jälkeen saavuin kohisevalle purolle, joka kauempana laski Herajärveen. Voikukat rehottivat keltaisena merenä vanhan kiviaidan takana, jonka vieressä tuomi kukki vaatimattomammassa valkoisessa asussaan. Viereisessä heinäladossa olisi voinut pitää sadetta, jos olisi tarvinnut, mutta en kaivannut edes auringolta suojaa; niin lämmin tämä alkukesän päivä ei sentään ollut. Pitkähihainen oli ihan sopiva päivän lämpötilaan.

Alapihan jälkeen reitti ohjasi taas tielle, jota oikealle jatkamalla pääsee Heraniemeen, missä tarjolla on myös sisämajoitusta retkeläisille. Kolinpolun viitat olivat yhdestä hiekkatieristeyksestä kaatuneet, mutta ei ollut epäilystäkään siitä, minne päin jatkaa matkaa. Reitin varrella tuli vastaan myös viitta Nevalan perinnetilalle, mutta minä jatkoin oikealle, kohti Sammakkouuroa ja Sammakkovaaraa.
Sehän tiesi kapuamista ensin suhteellisen loivasti ylämäkeen, sitten mäntyvoittoista kalliomaisemaa ja laskeutumista alas Sammakkouuroon ja hetkeksi saniaisten täyttämän tasamaan ylittäville pitkospuille. Muistin kyllä, millaista oli ollut laskeutua Sammakkovaaraa alas silloin edellisellä retkellä, joten tiesin, miten hilpeää olisi kavuta jyrkkää rinnettä ylös.
Nousussa Sammakkovaaran kallioille tulikin kiitettävän lämmin, mutta nelivetoa ei sentään tarvinnut. Tunsin kropassani, että tänään oli edessä useita mikrotaukoja - joko rinkka selässä tai sitä ilman. Hetken hengähdys. Seuraavan tauon pidin Tanssikalliolla, missä heittäydyin selälleen kalliolle ja annoin auringon lämmittää. Mikä vapauden tunne ja hiljaisuus.
Ennen Ryläyksen näkötornia ehdin huokaista ihastuksesta monta kertaa. Paitsi Herajärvelle, saattoi täältä tähystää Pielisen puolelle saakka, koska Kolin kansallispuiston puolella olevat vaarat eivät olleet estämässä näkymää.
Jos kohta hurjat puunjuuret eivät ilahduta jalan alla, oli yhdessä kohdassa erityisen vaikuttava kuusien rykelmä, jonka juuria vesi oli rinteessä huuhtonut. Loikin kosteimpien paikkojen yli. 

Polulla oli tullut vastaan jo useita reppuretkeilijöitä ja olin kohdannut jopa yhdet polun varrella yöpyneet. Herajärven kiertäminen on selvästi suositumpaa kuin Kolinpolun aloittaminen Uurosta tai sinne tähtääminen, mutta olihan nyt myös viikonloppu, jolloin väkeä on maastossa enemmän liikkeellä muutenkin. Ja tänne kelpaa tulla kenen hyvänsä!
Uusia ylämäkiä riitti edelleen... Eikä pienin niistä ollut aamusta saakka odottamani Ryläys, jonka laelle kapuaminen vei ihan mukavasti aikaa. Maastopyöräilijä ohitti minut fillariaan taluttaen ja lähti toiselle uralle siitä, mistä itse käännyin ylös kohti Ryläyksen näkötornia ja taukopaikkaa. Ryläyksen huippu on 323 metriä, joten näkötorniin kiipeämällä saa mojovan katsauksen ympäristöstä hyvinkin kauas.
Vaikka kintereissä jo tuntui, en voinut jättää Ryläyksen näkötorniin nousemista väliin; en yleensäkään osaa näkötorneja vastustaa. Avarissa maisemissa on vetovoimaa. Ja torneista näkee, kuinka Suomi on mahtavien metsien maa.

Seuraavan tauon pidin Ryläyksen kodan vieressä tulipaikalla, mistä edelliset kulkijat olivat kohtsillään lähdössä ja sain nauttia vielä heidän nuotionsa viime henkäyksistä omalla evästauollani. Kodalla oli useamman retkeilijän ryhmä omalla tauollaan, vai lienevätkö jääneet jo leiriytymään. Toivotimme toisillemme hyvää retken jatkoa.
Suoaukealta alkoi loppurutistuksen helpoin osa kohti Ukko-Kolia. Hetki tasamaata, pitkospuita... Ja Ukko-Kolille enää 8 km.
Polku laskeutui tunnelmalliseen kuusikkoon ja edelleen alemmas, alemmas. Reittiopasteet pitivät edelleen loistavasti pintansa, eikä karttaa olisi tarvinnut, mutta vilkaisin silti silloin tällöin, missä kohdassa olin menossa. Se on joskus myös merkki väsymyksestä, kun odottaa innolla, että milloinkas se tai tämä kohta on edessä, mistä on enää pikkuisen siihen...
Joku oli maalannut ykkösiä ja nollia siniseen maalimerkkiin. Salaperäistä.

Vastapäätä erottuvat Kolin vaarat alkoivat ihastuttavasti olla yhä lähempänä. Lähteen merkin luona oli edelleen tieto siitä, että lähdevesi ei ole juotavaa, mutta omassa vesipullossani oli riittävästi nestettä loppumatkaksi. Lähdepoloinen, mikähän siinä on vikana. Saavuin tielle, ylitin sen ja jatkoin virkeänvihreään koivikkoon, ja edelleen hakkuuaukean halki. Myllypurolla huuhtaisin naaman raikkaassa vedessä ja luin tarinan tukinuitosta tulva-aikaan.

Sitten olinkin jo Kolin kansallispuiston alueella! Niin oli palo eteenpäin, että en poikennut kuikuilemaan Kunttasuolle, vaan pysyin määrätietoisesti polulla. Saisinkohan iltapalaksi muikkuja ja muusia? Tällaiseksi ajatukset menevät, kun jalkoja alkaa jo painaa, vaikka retkellä on kuinka mukavaa. Ruoka ja lepo ovat silti aina mielessä.
Kurkkasin karttaani: seuraavana olisi Ikolanaho. Jäljellä oli pitkälti vain nousua... Kun tämä kivikkoinen ylämäki oli jalkojen alla, oli taasen pysähdyttävä kesken kaiken ja otettava rinkka selästä. Puuh, puuh, puuh. Jaksaa, jaksaa. Kumma kyllä nousut muuttuivat raskaammiksi heti, kun nosti katseen jaloista ja vilkaisi, minne asti piti kavuta.
Oikealle jäi kaskimaata, polku nousi ja nousi, sitten tuli vastaan huussi ja tiesin, että Ikolanaho on enää muutaman askeleen päässä. Mikä tervetullut näky. Ehkä olisikin pitänyt varata tämä tupa yösijaksi - vaan toisen kerran.
Istahdin tulipaikan penkille lepuuttamaan jalkoja vesitauon verran, täytin juomapulloni uudelleen ja nautin Ikolanahon kauneudesta ja hiljaisuudesta. Kukkaloisto antoi vielä odottaa itseään, koska kevät oli ollut myöhässä.

Sitten alkoi loivasti nousu Mäkränaholle, jolta puolestaan oli enää reilun kilometrin matka Ukko-Kolille. Pääosin ylämäkeä, minkä muistin myös entuudestaan. Jo Ikolanaholta saakka leveäksi ja helppokulkuiseksi muuttunut polku kertoi siitä, että kulkijoita riittää näillä kansallismaiseman ja -puiston reiteillä. Hyväkuntoisesta polusta huolimatta omat jalkani olivat jo hitaalla.

Pidin ajatukseni kohdistettuna yhteen asiaan ja kapusin kiviportaat Ukko-Kolin laelle, 347 m. Viimein perillä! Muutama selfie-näppäilijä oli uurteisilla kallioilla maisemia ihailemassa; yksi huokaili, että pitikö kaukana Pielisen vastarannalta juuri ja juuri erottuvan tehtaan olla juuri siellä, kansallismaisemassa. Ajattelin, että olkoon. Ei se minun silmääni häiritse sieltä saakka. Tuskin tehtaan rakentamisen aikoina osattiin ajatella maisemaa siitä näkökulmasta, miltä laitos Kolin huipuilta näyttää.

Kävelin väsyneenä, mutta maisemasta uutta puhtia saaneena alas Ukko-Kolin huipulta, laskeuduin jyrkät rappuset Luontokeskuksen ja hotellin pihaan. Ruokaa! Vaihtoehtoja oli tasan yksi eli Sokos-hotellin ravintola. Päätin kehdata mennä sinne aterioimaan vielä reissusta rähjääntyneenäkin.  Silmäsin ruokalistaa istuuduttuani Pielisen maiseman äärelle. Näinköhän... Jep! Muikut ja muusi! Haaveeni täydellisestä herkusta toteutui, voi kiitos!
Enää jäljellä oli tallustelu yöpaikkaan, Kolin kylään. Noin kolmen kilometrin matkalla Kolin Ryynäseen laskettelin huoletonna menemään kävelytietä, kuuntelin linnunlaulua ja nautin perilläolosta, koivikoista. Mattilan tilan jälkeen polun oikealla puolella koivikosta erottui jotain. Onko koivuista revitty tuohta? Ei näistä koivuista; päinvastoin, niiden ympärille oli kiedottu uutta tuohta. Kalevala, runo 44, koivukantele suomeksi ja englanniksi. Otin vielä kerran rinkan selästä ja loikkasin ojan yli kiertämään koivuja, mutta yhden koivuntuohen lukeminen kiertomenetelmällä riitti, sitten jatkoin matkaa. Luen värssyt sitten kotona.

Kolin Ryynäsessä odotti mukava aittamajoitus, taivaalliselta tuntunut sauna ja jälleen hyvä, syvä uni. Kun seuraavana aamuna heräsin voipunein jaloin mutta onnellisena, nautin teetä ja aamupuuroa ja rupattelin samaan paikkaan majoittuneen ympäristötaiteilijan kanssa, mietin jo, mille Pohjois-Karjalan mahtavista vaellusreiteistä ensi vuonna...

Kolinpolku: Urkkalampi-Kiviniemi
Kolinpolku: Uuro-Urkkalampi

Kommentit

  1. Oijoijoi...upeita kuvia! Sattui vielä hyvä sääkin. Näkötornit ovat vetoavia, oli huipulta avautuva maisema millainen tahansa. Mutta tuolla se vasta onkin henkeäsalpaava!

    VastaaPoista
  2. Hei! Hienoja kuvia. Olemmekin tepastellet osin samoissa maisemissa.
    tiinanpatikointi.blogspot.fi

    t. Tiina

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset... Tutuilta tosiaan näyttävät blogisi maisemat - hyvä maku!

      Poista
  3. Kivan tuntuinen reissu. Maisemat vaihtelevat ja reitillä haastettakin. Minä en ole vielä käynyt siellä päin. Ehkä joku kerta suuntaan Kolin maisemiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Koli on kyllä aito kansallismaisema ja mahtava jokaisena vuodenaikana. Suosittelen retkeä sinne!

      Poista
  4. No nyt on ollut kulkijalla maisemat! Mutta noiden maisemien näkemiseksi on hikoiltava, sen verran vaikeakulkuiselta näyttää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hellekelillä tuolla menisi ihan törkeästi vettä... Olin kiitollinen siitä että keli oli viileähkö, muuten ylämäet olisivat olleet vielä hikisempiä.

      Poista
  5. Kiitokset mukavista tarinoista. Koli ympäryksinneen on ykköspaekka! Joka vuos pittää vähintää kerran käyvä.

    VastaaPoista
  6. Moikka!
    Millaista päivän mittaista vaellus reittiä metsässä ehdottaisit 14 vuotiaalle tytölle ja isolle vetokoiralle? Jyväskylän alueelta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jyväskylän seudulla on merkittyinä reitteinä enimmäkseen luontopolkuja, mutta taidat etsiä pidempää polkua. Laulavan mörön polku (Sumiainen) olisi siitä hyvä, että sen voi kulkea kokonaan tai osittain; hyvä lähtöpaikka olisi Suolahden ja Sumiaisten välisen tien kohdalla - tarvitset tietysti kyydin - sillä siitä voisi käydä ensin Jurvon upeassa harjumaisemassa ja sitten palata kodan puolelle tietä, käydä Keiteleen rannassa kääntymässä ja pysähtyä matkalla näkötornilla. Keskisuomalaisessa oli ihan äskettäin iso juttu polusta, netistä löytyy polun nimellä tietoa ja FB-sivu myöskin. Toinen vaihtoehto olisi kulkea (latu)kartan avulla Palokasta kohti Laukaata, mistä pääsee myös bussilla Jyväskylään.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit