Kultavuori, Konnevesi

Konneveden Sirkkamäkeen eivät kuljeta hulppeat moottoritiet vaan loppumatkasta yhä kapenevat soratiet. Olin itse käynyt lähitienoilla talviretkellä hienolla Häähninmäellä, mutta (kiitos ystävällisen lukijavinkin) edessä oli tällä kertaa Kultavuoren etsiminen. Ohjeet olivat sen verran hyvät, että paikansin helposti Kultavuoren kartalta ja vastaan tuli kyltti: Kultavuori 0,7. Hannunvaakuna vahvisti, että kyseessä ei ollut mikä hyvänsä perusnyppylä.

Autolle löytyi paikka tien laidasta ja heitin repun selkääni. Ihan aluksi polku nousi tuplauran levyisenä ylöspäin, kunnes vetisen sammaluran oikeassa laidassa pilkotti oikealle ohjaava nuoli. Se ei tarkoittanut, että välittömästi tuli kääntyä varvikkoon, vaan että seuraavaa uraa pitkin tuli kääntyä oikealle. 

Aloin toivoa, että jotain muitakin merkkejä paljastuisi maastosta, sillä pelkät viitat eivät aina riitä. Hetken kuljettuani äkkäsin kuluneen keltaisin maaliraidan männyn kyljestä ja päätin jatkaa matkaa vastaavia reittimerkkejä tähyillen.

Maalimerkkejä alkoikin sitten erottua suunnasta, joka oli kartan mukaan oikea. Aivan upean jäkälämaton peittämältä kalliolta erottui välillä lähes vaivoin polun tapainen, mikä toisaalta kertoi siitä, että herkkä maasto ei ollut kulunut. Sitä paitsi, jäkälän alla oli kostea kerros, mikä tarkoitti että askelia oli oikeasti varottava. Minulle riitti yksi kokemus melkein-liukastumisesta. Joten vaikka jäkäläkalliot saattavat näyttää helppokulkuisilta, voi varomaton harppaus olla kohtalokas. Näiltäkin kallioilta teki mieli kurkistaa alas, mutta liukkauden takia päätin pysytellä polun tuntumassa.

Seuraavaksi polku laskeutui vaaleasävyiseltä mäntykankaalta vihreään maailmaan, sammalmaton peittämään kuusikkoon. Täällä polku erottui jo maastosta hyvin ja keltaiset maalimerkit olivat nekin paremmassa kunnossa. Polkujen risteys kertoi, että Kultavuorelle oli matkaa enää 200 metriä ja Sirkkamäkeen 4,5 kilometriä. Sieltäkin on siis oma polku tänne. Hyvä tietää!

Polku kohti Kultavuoren huippukohtaa jatkui kapeana. Kohta näin pilkahduksen Kultavuoren alapuolella olevasta Pitkäjärvestä, mutta näinköhän sinne avautuisi näkymä itse näköalapaikalta? Ohitin kelon, johon tikka oli nakutellut koloja päällekkäin kuin tornitaloon.

Sitten olinkin jo itse näköalapaikalla. Jyrkän, jäkäläisen (=edelleen liukkaan) kalliorinteen reunustamalta Kultavuorelta näkee mahtavasti maiseman! Siniset kukkulat kaukaisuudessa... Vasemmalla puiden kätköissä oli Pitkäjärvi, mutta muuten ympärillä näytti olevan lähes pelkkää metsää, metsää ja metsää. Tässä vaiheessa toukokuuta lehtipuut olivat vielä hauraissa kevään väreissä, lehdet vasta puhjenneina. Maisemasta erottui parin talon pihapiirejä peltoineen ja tienpätkää, kauempaa masto, jossain hakkuuaukeaa. Muuten ihmisten jäljet olivat vähissä.

 

Tulipaikkaa ei Kultavuorella ollut, mutta olin varustautunut iltaretkeen teetermoksen ja skonssin kera. Pieni iltaherkku. Niinpä istahdin toviksi alas nauttimaan maisemasta, iltapalasta ja läiskäisemään kuoliaaksi vuoden ensimmäisen hyttyseni. Ja tietenkin lepuutin mieltäni hiljaisuudessa. Se hyttynenkään kun ei meteliä itsestään pitänyt edes ennen laskeutumistaan kämmenselälleni.

Päätin että en palaa suorinta reittiä takaisin, vaan käyn tutkimassa maastoa hieman alempaa. Täällähän piti oleman myös rotko. Lähdin seuraamaan paluusuuntaa kalliorinnettä pitkin, tähysin jälleen paremmin näkyviin  tulleelle Pitkäjärvelle, väistelin hirvien jätöksiä (samalla reitillä olleet näemmä) ja laskeuduin kaatuneiden kuusien lomitse varovasti alas kallioseinämien väliseen rotkoon. Rotkosta näytti laskeutuvan jyrkkä rinne vielä alaspäin järveä kohti, mutta minulla ei ollut hinkua lähteä sinne saakka kuljeskelemaan.

Sudenmarjan nelilehtiset lehdykät olivat vasta avautumassa. Pilvien takana oleva ilta-aurinko puski urhoollisesti lisävaloa myös tänne rotkoon.

Sammaleen vihreys kirkastui entisestään. Kultavuoren rotkossa oli jotenkin taianomainen tunnelma. Ehkä se liittyi illan pehmeään valoon tai sitten sammalten syleilemien kallioiden satumaailmaan, jossa ei ollut härpäkekotkotuksia tai itsetehtyjä kiireitä.

Korkealle nousevaa kalliota, pehmeän sammalikon lempeästi peittämiä kiviä, petollisia peikkojen tai muun metsänväen koloja niiden välissä, huimia kuusenrunkoja tai -juuria, jotka venyivät kalliota pitkin alas rotkon pohjalle saakka, kun itse puunrunko muka alkoi vasta jokusen metrin minua ylempää.

Kultavuoreen osuivat laskusuuntaan lähteneen, kultaista valoaan lahjoittaneen auringon säteet. Siitäkö lienee Kultavuori saanut nimensä? Mielettömän suloisesta itse vuoreen ja sen rotkoon osuvasta ilta-auringon valosta? Tuntui siltä, että käydessäni tässä paikassa sain jakaa salaisuuden rotkon kanssa. Luonto on aina elämys, mutta joskus elämys on toistaan isompi. Kultavuoren rotkossa minuun tarttui hitunen paikan taikaa.

Rotkosta olikin enää muutama askel tuttuun polkujen risteykseen ja palasin siitä tuttua reittiä takaisin autolle. Rotkoon olisi siis voinut oikaista, mutta oli kiva käydä ensin näköalapaikalla evästelemässä ja maakunnan maisemia maistelemassa.

Kultavuorelle ei ole kummoisia opasteita tien varresta, mutta sinne löytää saamani ohjeen mukaan näin: "Konnevedeltä Sirkkamäkeen josta kohti Säkinmäkeä noin 4 km ja kääntyy oikealle Talkoo-ahontie, tie kääntyy hyvin jyrkän mäen alta "kanjonista", matkaa Talkooahon tieltä Kultavuorelle noin 700m ja rotko ennen Kultavuoren näkö-alapaikkaa". Reitin seuraaminen tuolta 0,7 kilometrin viitan luota vaatii tarkkaavaisuutta kuluneiden opasteiden takia, mutta polku löytyy, kun pitää silmänsä auki. Hyvänä apuna toimii joko printin nettikartta tai esimerkiksi Retkikartta.fi- tai Karttapaikka.fi -palveluiden kartta kännykän kautta. Paikannimen hakusanaksi "Kultavuori" ja kuntahan on Konnevesi. Yksittäiselle autolle tai kahdelle löytyy parkkipaikka Talkooahon pikkutien varresta, mutta jos maavaraa on vähän, kannattaa ajella viimeinen pätkä varovasti.