Heräsin Urkkalammen kotuslaavussa pehmeästi siilautuvaan valoon omia aikojani, käännettyäni kylkeä useita kertoja yön aikana. Aamutulilla valmistui puuroa ja teetä ja olin juuri pakannut itseni lähtövalmiiksi, kun laavun pihaan saapui kaksi metsuria kahvitauolle. Kahden päivän takaisen myrskyn jälkiä riitti vielä raivattavaksi teiltä, vaikka paljon esteiksi kaatuneita puita oli jo pätkitty ja siirretty ajoväyliltä syrjään.
Tietä kulkiessa tuli vastaan sekä myrskyn tiimellyksessä kaatuneita puita (joko pois jo raivattuja tai vielä polun poikki makaavia) että lisää hakkuuaukeita. Sadepilvet olivat aluksi loitompana ja aamupäivän sää näytti lupaavalta, vaikkakin tuntu oli edellistä päivää viileämpi. Urkkalammen laavulla olin saanut lukea opastauluista lähiseudun historiasta ja geologiasta, mihin liittyen edessä oli laavulta vain parin kilometrin päässä huippuhieno Kolvananuuron rotkolaakso. Kolvananuuroa lähestyttäessä Uuronpuro piti maastoa kosteahkona.
Kolinpolun reitti ohjaa kiertämään
Kolvananuuron rotkolaakson sen länsipuolelta ylös kipuamalla eikä alhaalta itse rotkoa ja sen vaikeakulkuista rakkakivikkoa pitkin. Olin käynyt
Kolvananuurossa kesäisellä päiväretkellä kerran aiemmin ja turinointi edellisenä iltana laavulla tapaamani herran kanssa oli valmistanut siihen, että olisi järkevämpää jättää käymättä Kolvananuuron pohjalla. Hän oli varoittanut erityisesti sateen liukastamista kivistä. Jätin rinkan reittiviittaa vasten nojalleen ja päätin käydä kantamuksitta kokeilemassa, josko siellä voisi kuitenkin poiketa. Jo pienen mutta erittäin liukkaan (juuria, kiviä) rinnepätkän laskeutuminen kuitenkin sai minut järkiini ja kääntymään takaisin. Ei huvittanut ajatus siitä, että lipeäisin oikeasti ja sitten pitäisi kenties nilkuttaa vaivalloisemmin eteenpäin. Parempi jättää Kolvananuuro kuivan kelin huviksi.
Kolinpolku nousi aluksi koivikkoista ja saniaisten valtaamaa, kosteaa lehtorinnettä ylös, sitten puusto muuttui havupuuvoittoiseksi. Jyrkähkössä rinteessä tuli otettua mukavat alkulämmöt jo ennen Verkkovaaran ylemmille korkeuskäyrille nousua. Osin pikkutietäkin kulkevalta reitiltä ei ikävä kyllä näe alas Kolvananuuroon, joten sen maisemat nähdäkseen on siis varattava aikaa joko erilliseen poikkeamiseen tai kuljettava alakautta pätkä Uuron reittiä, joka risteää molemmissa päissä Kolinpolun kanssa. Kunhan ottaa huomioon keliolosuhteet.
Polku oli aika hyvässä kunnossa, mutta kaventuessaan välillä hyvin kivikkoinen ja yksi hauska jyrkkä rinne alaspäin oli laskeuduttava rauhallisesti. Uuron rotkolta voisi myös kääntyä itään Patvinpolulle, kohti Patvinsuon kansallispuistoa. Kolinpolun seuraavalle laavulle eli Hautalammelle oli tästä matkaa viitisen kilometriä.
Ennen Matolampea saattoi jyrkiltä kallioilta nähdä pilkahduksia Koirilammista. Otin rinkan pois selästä, istahdin tuokioksi alas ja annoin auringon paistaa kasvoilleni. Jännä juttu, miten ensimmäisenä päivänä rinkka ei tunnu missään, mutta toisena kylläkin, vaikka kantamuksen paino olisikin kohtuullinen.
Puron ylitys ei tapahtunut joka ikinen kerta huolella rakennettua lankkusiltaa pitkin, vaan joskus saattoi tapailla jalansijaa myös pyöreiden puiden päältä. Metsäpuro kohisi eteenpäin, saniaiset nauttivat tasaisesta kosteudesta ja linnut lauleskelivat.
Polku toi minut tien laitaan Matolammen viitan luo. Reitti jatkui siitä tien toisella puolella, hieman vinosti vasemmalta metsään, ei siis suoraan edestä, vaikka siltä ensin saattoi näyttää. Jatko-osan reittiviitat eivät olleet ihan tien varressa, vaan muutaman metrin metsän puolella.
Miellyttävän, kallioisen nyppylän jälkeen kohtasin jälleen vettä, jota riitti myös purojen ulkopuolella, jopa niin että sammalikon keskelle osaksi piiloutuneet pitkospuutkin olivat veden vallassa. Mutta vain vähäsen.
Ennen Hautajärven laavua oli edessä välillä myös polunpätkiä, mutta loppumatka laavulle sujui pikkuteitä pitkin. Laavu on samaa kotusmallia kuin Urkkalammen laavu, joten tilaa riittää siellä isollekin porukalle. Polttopuut sen sijaan olivat huvenneet hyvin vähiin, mutta niitä toivottavasti tulee kesäretkeilijöiden iloksi vajaan lisää. Sadepisarat tulivat taukokaverikseni hetkiseksi, mutta sitten ne ystävällisesti häipyivät tiehensä.
Niin, tällaista jälkeä sai aikaan pari päivää aiemmin riehunut myrsky. Ihan terveen näköistä nuorempaakin puustoa oli siellä täällä mäsähtänyt kanveesiin yli käveltäväksi tai kierrettäväksi, ennen kuin saha saapuu vapauttamaan väylän helpommin kuljettavaksi. Lyhyellä matkalla lojui kymmenkunta puunrunkoa tiellä.
Tiedän, että Metsähallituksella mietitään kovasti puisten pitkoksien korvaamista pitkän päälle edullisemmilla rakenteilla, mutta näitä Pohjois-Karjalan poluilla usein kohtaamiani leveitä pitkospuita rakastan. Kun lankut ovat kuivia, on niin mukava heittäytyä hetkeksi niille pitkäkseen ja katsella taivahia.
Siinä suolammen laidassa, puron ylittävällä pitkospuusillalla rötköttäessäni en arvannut olevani ihan likellä merkittävää paikkaa. Pohjois-Karjalan keskipiste tuli vastaan vain muutaman askeleen päässä! Ahvenlammen taukopaikalle oli tästä matkaa 6,4 km. Keskipisteessä oli tulipaikka ja polttopuitakin, mutta minulla ei ollut siinä vaiheessa nälkä. Huilaustauko riitti.
Polku ylitti tien, jätti taakseen lohkareisen alueen ja kävelin hillankukkien koristaman Lakkasuon halki. Sitten oli taas pikkutietaivalta edessä, mikä totta kai joudutti kulkua, eikä autoliikennettä osunut kohdalle. Edessä oli niin harvaa koivikkoa kuin sekametsää ja ilahduttavaa kyllä, myös auringon lämmittäviä säteitä. Takki siis taas pois päältä.
Hakkuuaukean tullessa kohdalle säikähdin hetkeksi, mutta mahtavaa kyllä oli polun jälki vielä näkyvissä. Aina niin ei suinkaan hakkuupaikoissa ole. Reitti jatkui metsän reunaa kohti ja sitten oli jälleen takaisin kuusikossa. Ennen seuraavaa aukeaa... joka tosin oli jo aiemmalta ajalta ja siistimpi. Ja olihan siinä matkan varrella myös pientä ja kaunista katsottavaa. Olisikohan tuossa Karjalan kukko.
Ylitin asvalttitien ja kohta saavuin hiekkatielle, jolta saattoi katsella kimaltelevaa Ahvenlampea. Sen päässä odotti Ahvenlammen varauskämppä tulipaikkoineen - seuraava mahdollinen luvallinen tulipaikka.
Hyppäsin tieltä polulle ja nautin rantamaisemista kapealla polulla. Ahvenlammella uiskenteli joutsenpariskunta, joka sekin viihtyi aurinkoisessa liplatuksessa. Ahvenlammen kämpällä ei ollut ketään, joten pidin pihan penkillä välipalatauon ja huilasin oikosenaan penkillä. Vielä oli matkaa jäljellä Kiviniemeen.
Maisemat lähtivät aika mukavasti komistumaan matkan edetessä heti Kivivuorelta alkaen. Jäkäläpeitteiset kalliot olivat tervetullut näky, kertoivathan ne siitäkin, että Koli vaaroineen alkoi myös lähetä.
Ja viimein alkoi horisontissa pilkottaa myös Kolin mahtavaa vaarajonoa! Niin lähellä ja kaukana samalla - no, sehän riippuu aina siitä, millä on liikkeellä ja onko kiirus. Tai miten kovasti väsyttää. Ylämäessä askel jo painoi, alarinteissä piti paikoin kavuta hyvinkin huolellisesti, sillä polku ei ollut mitään tasaista valtatietä.
Rautaportin kivenlohkareilla polku teki jyrkän mutkan ja nousi jälleen ylämäkeen. Ja sitten oli edessä tiukka laskeutuminen Huuhkajavaaran laitamia pitkin. Joskus sellaisissa tulee jopa mieleen, että vaellussauva voisi olla hyvä juttu. Vaan eipä ollut matkassa.
Huuhkajavaaran vastapäisellä nyppylällä odotti jälleen tulipaikka penkkeineen. Jyrkän kallion (joo, sille oli ihan kiva kavuta...) kimalteli Huuhkajalampi. Istahdin jälleen alas haukkaamaan piristyspalaa ja siemaisemaan vesipullosta. Tuntui että taukojen tarve vain kasvoi maaston muuttuessa niin sanotusti vaihtelevammaksi. Osansa oli toki silläkin, että tämä oli toinen päivä tarpomista ja yöpaikkaan saapumista alkoi jo kaivata...
Itäpuolellani oli Herajärven eteläpää ja olin paitsi Kolinpolulla, myös Herajärven eteläpään kierroksen polulla. Huuhkajavaaran jälkeen polku keveni ja laskeuduin hissukseen tasaisempaan maastoon. Pikkutie ja siitä kaventunut polku toivat minut jo Herajärven rantaan, missä olisi ollut lehtomaisemissa tarjolla pieni laavu ja tulipaikka, mutta se ei houkuttanut siinä vaiheessa pätkääkään. Enää hetki Kiviniemeen!
Päivän urakka oli takana - Kolinpolkua takana reilut 45 km ja yösija nurkan takana
Kiviniemen tilalla. Olin varannut etukäteen tilalta yösijan riihestä (tilan nettisivut olivat alhaalla, vain puhelin toimi), mutta väsymys sai ajattelemaan upgradea. Siispä komeasti aittaan yöksi! Puhelin lataukseen. Sauna. Kyllä vain! Juu, totta kai olisi pitänyt kömpiä erähenkisemmin Kiviniemen kupeessa olevalle kotuslaavulle (olen yöpynyt siellä aiemmin), mutta arvostan myös suuresti näitä mahtavia palveluita, joita reitin varrelle joskus osuu. Saunassa oli aivan loistavaa käydä pesemässä päivän hiet pois. Ja aitan takana määkivät siellä laiduntavat lampaat. Pisteet Kiviniemelle!
Kolinpolku: Uuro-Urkkalampi
Kolinpolku: Kiviniemi-Ukko-Koli
Kommentit
Lähetä kommentti