Kävelyllä Marjaniemessä, Hailuoto

Hailuoto. Sinne päästäkseen on hoksattava katsoa lautta-aikataulut ja omattava tuuria, että mahtuu kyytiin. Aikataulut oli tullut katsottua, mutta aamukymmenen lautta oli täysi! Onneksi oli vain tunnin odotus, sitten pääsimme autoinemme pienelle merimatkalle. Suuntanamme oli Marjaniemi Hailuodon länsirannalla, missä odotti vielä avarampi merimaisema majakoineen ja kalastussatamineen. Hailuodon retkeilykartan saimme Luovon Puikkarista.

Oli mahtavaa nähdä Marjaniemen maisema ilman lunta! Olin käynyt täällä vain kerran aiemmin, talvisella päiväretkellä lumikenkäilemässä Hannuksen lammen laavulla ja silloin astelin retken lopuksi pimenevässä illassa yksin kohti majakkaa, lumisia ja jäisiä dyynejä pitkin. Nyt tuuli viuhui mereltä melkoisen raikkaasti, mutta aurinko teki parhaansa korjatakseen tilannetta lämpösäteilyllään. Lähdimme dyynien poikki kulkeville pitkospuiden jalostetuille versioille, jotka suojaavat maastoa turhalta kulumiselta ja helpottavat kulkemista.

Voi tätä valon määrää! Aurinkolasit olivat tarpeen, kun tähysimme aaltoihin rantahiekalta. Tällaiselle sisämaan asukille meri on niin ihmeellinen näky, että sitä katsellessaan tuntee siirtyneensä lauttamatkan aikana ulkomaille.

Näille lankkupoluille mahtuu hyvin kulkemaan vaikka lastenrattaiden kera - ja reunukset estävät lipsahtamasta laidan yli.

Juuri ennen saapumistamme Sumpun rakennusten kohdalle pilkotti mäntyjen lomasta puuveistos, joka muistutti erehdyttävästi isokokoista pirunnyrkkiä. Kun lankkupolku rakennusten jälkeen päättyi, käännyimme dyyneiltä sisämaahan päin ja haimme sieltä retkeilypolun viitan.

Toukokuun lopun viikonloppuna eivät kaikki lehvästöt olleet vielä täysin palkein levällään, eihän kevät ollut järin lämmin. Vieno vihreys kehysti pitkoskujaa, jota astellessa kuului liuhakkaa liverrystä joka suunnasta. Kun pysähtyi ja sulki hetkeksi silmät, pystyi taas siirtymään mielessään jonnekin ihan muualle tavallisesta lauantaipäivästä, niin ettei tiennyt, missä oli. Muuta kuin että oli keväässä.

Saavuimme suon laitaan ja hidastimme askeleitamme, sitten pysähdyimme. Jokin liikkui vastarannalla. Linnut pinkoivat vettä pitkin karkuun, kun hirvi hilppasi menemään rantavedessä. Sitten tuuli taisi tuoda sen sieraimiin tuulahduksen ihmisten läsnäolosta ja vauhti hiljeni, sorkat pysähtyivät sijoilleen. Hetken kuluttua kuului taas ryskettä ja kohtaamisemme oli ohi. Pitkoksilla hirveä myös tarkkaillut mies tuumasi, että jos näillä main pysähtyy joksikin aikaa, näkee varmasti eläimiä.

Hailuodon maastossa ei tule hiki muutoin kuin pukeutumalla liian lämpimästi tai liikkumalla rivakasti, sekä tietenkin hellekelillä. Maasto on niin tasaista, että ylämäet eivät rasita. Reittimerkkejä ei tullut vastaan tuhkatiheään, mutta kohtuullisesti kuitenkin - ja olihan meillä kartta matkassa. Polkujen ja pitkosväylien lisäksi reittimerkit ohjasivat sekä tällaisille paremmille että hieman pehmeämmille hiekkateille. Paikoin oli myös kosteaa, ehkä sateiden ja sulamisvesien jäljiltä, niin että jos olisimme olleet pidemmällä kävelyretkellä, olisi ollut hyvä varustautua vettä pitävillä kengillä.

Kun kävelin hiekkakankaan halki kulkevaa pikkutietä, huomasin yhtäkkiä tumman hahmon ja liikettä tien laidalla. Sitten jotain luikerteli sammalikon puolelle. Käärme sähisi äkäisenä. Poloista oli häiritty! Kyllä sähisisin varmasti minäkin, jos olisin kahden jättiläisen ympäröimä. Mutta koska en ole mikään kärmesfani, astuin  useita askelia taaksepäin heti arvoisan kiemurtelijan nähtyäni. Vasta kun kuulin arvion että kyseessä ei ole kyy, uskalsin astahtaa pikkuisen lähemmäs. Koen silti paremmaksi pysyä näistä otuksista riittävän loitolla. Heippa!

Emme olleet edenneet kovinkaan pitkälle, kun huomasimme harmiksemme, että oli aika kääntyä kohta takaisin. Vain pieni osa Pajunperän reitistä (5,6 km) oli takana, mutta eihän täällä kiireen kanssa voikaan kulkea. Se yksi lisätunti perillä (jos havittelemaamme lauttaan olisi aamulla mahtunut) olisi jättänyt enemmän väljää kävelyyn ja pysähdyksiin, mutta aina ei ole tilaisuutta kuljeskella vapaasti koko päivää. Marssin hiekkapolkua pitkin kohti meren rantaa ja kapusin hakemaan lisää muistoja dyynimaisemista. 

Vasemmalla niemenkärjessä tähysi ulapalle yksinäinen rantamökki, rantavedessä oli kenties ankkurissa toinen yksinäinen: soutuvene. Näissä maisemissa ei ole turhaa vilskettä. Dyynien takana, ehkä sata metriä rantaviivasta sisämaahan päin oli muutama mökki, joiden edestä retkeilyreitti olisi houkuttelevasti jatkunut etelään.

Kauempana, pohjoisen puolella erottui Marjaniemen korkealle kohoava tuulivoimala ja lähtöpaikkamme majakan, hotellin ja kalastajasataman luona. Käännyin hitaasti 360 astetta ympäri ja hengitin merituulen raikastamaa ilmaa. Sitten hetki oli ohi ja oli lähdettävä kipittämään takaisin Marjaniemen majakan tykö. Lautalta ei sopinut myöhästyä. Loppumatkaksi olikin otettava nuttu niskasta ja paineltava tuulesta huolimatta t-paidassa, sillä kello oli jo uhkaavan paljon... Vaan ehdimme lopulta hurauttaa lautalle ja vieläpä ostaa lauttamatkalle jäätelöt lauttarannan kahvilasta.

Hailuoto - jotain puhdasta, kesytöntä, arvoituksellista ja sinistä. Millaistahan on seuraavalla kerralla?