Hiihtämässä itärajan hiljaisilla hangilla, Suomussalmi


Tunnustan, että en ole mikään himohiihtäjä, vaan olen jo monta monituista talvea viihtynyt suksia paremmin lumikengillä, kun on pitänyt kiinnittää kenkiin isommalla lumella tarvittavat apuvälineet. Suomussalmen Juntusrannan itäpuolella, Lehtovaaran - Martinselkosen luonnonsuojelualueen maastossa oli kuitenkin niin houkuttelevasti latuja, että oli kokeiltava myös hiihtämistä. Etenkin siksi, että hiihtäen pääsi siirtymään vähäksi matkaa myös Itärajan retkeilyreitin talvireitille, joka kulkee näillä selkosilla lähempänä itärajaa kuin kesäreitti.

Lähdimme suksimaan suoraan majapaikastamme, Arolan maatila- ja erälomien pihasta, jonka kautta Itärajan / UKK-reitin talvireitti kulkee. Tilalla oli yöpynyt hiihtovaellusporukkaa (he olivat ehtineet jo lähteä liikkeelle aamiaiselta) ja ladutkin oli käyty ajamassa hyvään kuntoon, joten tiedossa oli siltä osin hyvä hiihtoura. Arolan tilalta olisi voinut verryttelyksi hiihtää lyhyemmänkin lenkin eli 5 km, mutta me halusimme ehdottomasti ainakin käydä makkaranpaistossa lähimmällä laavulla.


Otimme rauhallista tuntumaa hiihtoon ja suksiimme. Vuorotyöntöä, ei mikään kiire. Puiden oksilla oli kevyt lumipeite, lisää luvassa, ja huurretta sillä tavalla kauniisti, niin kuin reilun -10 asteen pakkasessa tapaa olla. 

Latu toi meidät rajavyöhykkeen laitaan ja siellä odotti tuttu keltainen varoituskyltti: Pääsy ilman lupaa kielletty. Ei hätiä, sillä aioimme pysytellä kiltisti sekä ladulla että rajavyöhykkeen oikealla puolella! Haatajanlammelle oli Arolasta matkaa seitsemisen kilometriä, mikä tuntui ihan sopivalta, vaikka olimmekin ihka ensimmäistä kertaa suksilla tänä talvena. Paluuvaihtoehtona olisi sitten sama reitti takaisin päin tai Arolan tuoreen Jeremias-isännän (sukupolvenvaihdos tehty tilalla ihan vastikään, onnea matkaan!) meille neuvoma vaihtoehtoinen paluulatu, jonka myötä saisimme hiihtoretkelle matkaa noin 20 kilometriä. Kunhan nyt pääsisimme sinne laavulle, niin voisi pohtia, mitä kautta takaisin.


Latu seuraa täällä rajavyöhykkeen laitaa niin, että keltaiset maalimerkinnät kertovat luvallisen alueen rajan. Kelkan- ja suksenjälkiä riitti lumella sen verran, että sai välillä ihan valita, mikä monesta suksiurasta houkutti eniten. Iloksemme maasto on tässä Lehtovaaran etelä/itäpuolella sen verran tasaista, että ylämäkiä oli harvassa, eikä näin ollen tarvinnut jännittää edes alamäkiä.

Oli kerta kaikkiaan ihanan hiljaista! Ei kuulunut moottorikelkan pörinää, ei mitään muuta kuin suksiemme suihkintaa, sauvojen vauhdinlykkäyspöläytys lumeen. Mitä nyt yksi korppi lensi yli ja raakkui mennessään. Aurinko alkoi varovasti vilautella säteitään selkämme takaa. Tervetuloa vaan seuraan!


Saavuimme suorarunkoisten, jylhien kuusien ja mäntyjen siimekseen. Naavaparroilla oli täällä oikein juhlat menossa, niin olivat koristeellisten naavaroikuloiden peittämiä!

Rajavyöhykkeelle saapuminen oli itselleni samalla hetki, joka palautti mieleeni viime syksyn ja vaellukseni Itärajan retkeilyreitillä, vaikka en nyt samalla jäljellä ollutkaan. Reitti, jota hiihdimme, oli Itärajan retkeilyreitin talvilinjausta, ja sitä paitsi olin jättänyt vaelluksellani reitistä Puras-Lehtovaara -pätkän väliin. Sen välin siirryin kumipyörien kyydissä liftaamalla ja jälkimmäisen kyydin Lehtovaaraan sain rajavartiolaitoksen virkamiehiltä. Niinpä oli hupaisaa, että kohta vastaan tuli hiihtäen rajavartiolaitoksen virkamies tummanvihreissä vermeissään, mutta ei sentään ollut tuttu naama viime syksyltä! Nuori partiokoira teki myös innoissaan meihin tuttavuutta, mutta läpäisimme sujuvasti sen epävirallisen tarkastuksen. Lunta oli kuulemma tänä talvena täällä Kainuussa epätavallisen vähän.


Tovin kuluttua ohitimme uran, jonne ei ollut kääntymistä; oma reittimme jatkui suoraan eteenpäin, mutta suksenjäljet kertoivat, että juuri tapaamamme koirapartio oli tullut tätä reittiä rajavyöhykkeeltä, ladun vasemmalta puolelta.


Rajavyöhykkeen linjaa pitkin kulkeva latu oli pitkään suora kuin mikäkin ja vain metsäpätkillä reitti mutkitteli aavistuksen. Metsäisimmissä paikoissa ladulle oli tipahdellut lauhempina päivinä hieman roskaa puista, mutta ei se menoa haitannut, olihan suuri osa reitistä avaraa suomaisemaa. Todella avaraa suomaisemaa! Aivan huippumahtavaa päästä tänne hiihtelemään!


Kun vielä aurinko äityi tulemaan pilviverhon takaa ihan kunnolla esiin iltapäivän kunniaksi, tuntui aivan taivaalliselta olla nauttimassa näistä Martinselkosen luonnonsuojelualueen huikeista maisemista ja koskettavasta rauhasta, joka Haatajansuolla vallitsi.

Kyllä kannatti ottaa sukset matkaan ja laittaa ne jalkaan, lähteä hiihtoretkelle! Lumikenkäillen tänne saakka ei olisi tullut päiväretkellä asteltua, vaan Haatajansuo olisi jäänyt kokematta.



Kohta edessä näkyikin jo Haatajanlammen laavun viitta. Päätin kokeilla hangen kantavuutta vain latuja varten tarkoitetuilla rimpulasuksillani ja riemastuin, kun pystyin tekemään oman latuni laavulle, eivätkä sukset uponneet lumeen kuin vähäsen. Haatajanlammen laavulla ei ollut tainnut olla pahemmin kävijöitä, sillä nuotiopaikka oli syvällä lumen alla. Onneksi laavulta löytyi paitsi kuivia, hyviä polttopuita, myös lapio lumen luontiin.


Sain mukavat alkulämmöt sillä, että lapioin aluksi nuotiopaikan hangen alta esiin, sitten etsin kirveen puuvajalta ja pienin muutaman klapin helpommin syttyväksi. Koska matkassa oli makkaraa, tulet oli tehtävä.

Hiihto oli saanut meidät muutenkin nälkäisiksi - eväsvoileivät ja tee tekivät terää, kun istuksimme laavun suojassa ja katselimme auringon valaisemaa pakkasmaisemaa. Pieni nuotiomme oli mitoitettu vain makkaranpaistoon, joten tuli hiipui pian ja tuli aika jatkaa matkaa. Lähteäkö takaisin samoja jälkiä vai kokeilisimmeko sitä 20 kilometrin lenkkiä sittenkin? Emme olleet ihan varmoja, mistä kohdasta meidän pitäisi kääntyä kyseiselle lenkille, mutta eiköhän se latu tulisi vähän ajan päästä vastaan...

Lähdimme luottavaisina hiihtämään eteenpäin, olihan meillä myös kartta matkassa. Hiihdin itse jäljempänä ja pian äkkäsin, että tuostahan kääntyy latu oikealle - sen täytyy olla kahdenkympin ladun reitti! Hiihdin vauhdikkaammin edenneen retkikaverini kiinni ja ilmoitin latuhavaintoni. Hyvä kun sen tein, sillä mikäli latu olisi jäänyt huomaamatta, olisi edessä ollut huomattavasti pidempi laturetki! Palasimme takaisin päin ja käännyimme Itärajan retkeilyreitin uralta pois, takaisin kohti Arolaa.


Hangen kimmellys oli houkutellut liikkeelle monta muutakin kulkijaa, mutta enemmistö heistä/niistä  oli eläinkuntaa, niin pienempää kuin suurempaa. Olimme muutenkin jo tuumineet, että taitavat olla nuo tassunpainaumat ahman jälkiä, ja kohta näimme hankeen suksisauvalla kirjoitetun Wolverine-tekstin. Oikeaan osuivat siis arvelumme! Ikävä kyllä tämä petoeläin ei näyttäytynyt meille, mutta näimmepä sentään jäljet :)


Hiihtolenkkimme oli meille ehkä optimistisesti mitoitettu näin kylmiltään lähdettynä, niinpä kiittelimmekin tällä suo- ja metsämaaston halki kulkevalla ladulla edelleen sitä, että korkeuserot olivat erittäin maltillisia. Suurin osa ladusta kulki hyvin tasaisessa maastossa, mutta pienet huilitauot olivat silti välillä tarpeen. Eväät olimme onnistuneet tuhoamaan täysin Haatajanlammen laavulla, joten kun saavuimme Martinjoen laavulle, ei jäljellä ollut murustakaan taukoevästä.

Totesimme vain, että onpa täällä pidetty oikein kunnon tulia - nuotiopaikka oli ihan sula - ja jatkoimme matkaa rauhallista tahtiamme. Tuntui ihmeeltä, että ketään muita ei ollut liikkeellä samaan aikaan kanssamme, näin hienona päivänä. Vaan ehkä muut olivat jo huilailemassa retkensä päätyttyä!


Kun ohitimme Juoksetuksenahon tulipaikan, loisti siellä autius. Tätä tulipaikkaa ei ehkä ole käytetty koko talvena, tai ainakaan pitkään aikaan! Huomasin kartasta ja puunrungoissa näkyvistä sinisistä maalimerkeistä, että olimme saapuneet Itärajan retkeilyreitin / UKK-reitin vaellusuralle. Tänne on siis palattava joskus sulan maan aikaan, polkuja tarpomaan...


Juoksetusahon viereisen Löytöjoen maisemista oli nauttinut lisäksemme myös saukko, vieläpä sen verran äskettäin, että sen tassunjäljet ja liu'ut joenpohjalle eivät olleet peittyneet vielä lumeen, jota oli alkanut hissukseen leijailla taivaalta.


Hiihtovauhtimme hidastui loppua kohti, ihmekös tuo, ja toivoimme jo kovasti, että saapuisimme pian Kulmajärvelle. Vastaan tuli koko hiihtoretken ensimmäinen talo, autiosellainen, mikä oli lupaava näky. Sitten kohtasimme Taivaljoen lähellä retkeilyalueen opastetaulun - ei jalanjälkiä lähelläkään - ja tiesimme, että lähellä päätepistettä ollaan. Laskettelimme loppumatkan Kulmajärven jäälle ja saavuimme tuulen liki umpeen puhaltamalle ladulle, loppuiltapäivän sinnerrykseen ja lumisateeseen, joka saattoi meidät takaisin lähtöpaikkaamme. Ja saunaan! Aivan mahtava hiihtoretkipäivä.

Kommentit

  1. Moi! Nuo eläinten jäljet on sellainen talven erikoisherkku. Ja vielä ahman jäljet! Kesällä moni asia on helpompaa, vaan ei elukoiden jälkien tulkitseminen.
    t.Tiina
    tiinanpatikointi.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Tiina! Oli aivan mahtavaa nähdä niin paljon tassunjälkiä (olisi kiva tunnistaa ihan kaikki oikein...). Ahman jäljet osuivat eka kertaa kohdalle! Eipä sitä muuten olisi arvannutkaan, että otus on liikkunut niin lähellä.

      Poista
  2. Kyllä on mahtavat hiihtomaastot. Ja mikä valo!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan huippukaunista tuolla Kainuussa ja itärajan maisemissa on. Oli niin meikäläiselle sopiva tuo latuprofiili, en uskalla päästellä menemään jyrkkiä mäkiä ;)

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit