Muistoretkellä Cornwallissa - ihana South West Coast Path


Oi, Cornwall! Minulla oli yksinkertaisesti huisin ikävä suosikkipolulleni, South West Coast Pathille. Niinpä olin aivan onnessani, kun pääsin takaisin Cornwalliin. Tällä kertaa reissu sinne ei rakentunut ehdottomasti kävelyn ympärille, mutta yksi "puhdas" kävelypäivä oli saatava... Tutkin OS Explorer -karttaani (Land's End, 102) ja valitsin päiväretkireitikseni pätkän Porthcurno-Lamorna-Mousehole. Edellisen kerran olin siellä tallustellut keväällä 2016.


Heitin kevyen pikkurepun selkään ja lähdimme matkaseuralaiseni kanssa kaksikerrosbussilla Penzancesta Porthcurnoon, mistä retkipolulle pääsee kätevästi aivan upeasta paikasta, ainutlaatuisen Minack Theatren vierestä. Siellä on sitä paitsi myös oiva kahvila, jonka ainoa miinuspuoli on, että se sijaitsee maksumuurin takana. Piletti (£5) Minack Theatren puolelle on siis lunastettava, vaikka haluaisi käydä vain kahvilassa & vessassa, eikä kurkata itse nähtävyyden puolelle. No, kyllä minä tätä Rowena Caden huikeaa teatteria tapitin yhtä ihmeissäni kuin aiemminkin. Käsittämätön paikka.


Valitsin poikkeuksellisesti kävelyn voimanlähteeksi Cheese Tean (enkä makeaa Cream Tea'ta!). Pöytään ilmestyi kohta pari ihanaa juustoskonssia kera juuston ja hillon. Nam, nam ja nam!


Juustoskonssien voimauttamana lähdin matkaan nauttimaan loka-marraskuun vaihteen päivästä. Ihan aluksi piti astella varovasti jyrkkää ja kapeaa polkua alas Porthcurnon upealle hiekkarannalle, turkoosin veden ääreen. Ilman lämpötila oli noin +14 astetta, joten rantamakoilijoita en beachilla sentään ohittanut...


Kun hiekkaranta jäi taakse, oli edessä vanha tuttu juttu eli kapuaminen ylämäkeen, kallioiden laelle. Vaelluskengät olivat hyvä valinta polulle, jonka varrella oli kivikkopaikkojen ohella paikoin hitusen mutaakin, vaikka sää olikin rutikuiva.


Kun katsahdin polun varren opasteisiin, toi mustalla pohjalla oleva tammenterhosymboli elävästi mieleeni viime vuoden kevään parin kuukauden kävelyrupeamani, jolloin olin kyseisiä lätkiä tiiviisti täälläkin seurannut.  Miltäkö tuntui? Se oli yksinkertaisesti onnen tunne. Olen kulkenut juuri tästä aiemmin! Ja se oli ihanaa! Vaikka välillä väsytti ihan vietävästi, mutta silti.


Vaikka syksy oli Cornwallissa jo pitkällä, löytyi polun varren karhunvatukkapensaista välillä pikkuherkkuja syötäväksi. Piti vain osata valita ne mehevimmät yksilöt.


Lammaskatraita ei tällä retkellä sattunut laiduntamaan polun varressa, mutta muutama poni kuitenkin. Ne olivat täysin välinpitämättömiä. Ai kävelijä? Ei kiinnosta.


Kyllä, näissä syyskaruissa maisemissa minun sieluni lepää, vaikka kotopuolessa olenkin enemmän metsä-järvi-immeinen. Pensaisto oli jo ehtinyt pääosin valahtaa vihreästä ruskeaksi, mutta niityt viheriöivät edelleen, ja jalkojeni juuressa aaltoili avara Atlantti. 


Penberth Covessa tuli vastaan hauska tienylitys - astinkiviä pitkin virtaavan veden halki! Autot joutuvat ajamaan tästä vetistä tietä pitkin, mutta eipä tämä mikään läpiajotie olekaan. Väylä päättyy rantaan.


Astellessani päiväretkelläni muutaman kerran rinteitä ylös-alas-ylös palasivat mieleeni myös nämä kapuamiskokemukset, joita edellisellä reissulla tein rinkka selässä. Ai että oli leppoisaa kulkea minimaalisen pienen päivärepun kanssa... Ja toisaalta olin jo ehtinyt huomata, että kehoni muisti, millaista tällaisessa maastossa on ylipäänsä kävellä; miten askellan esimerkiksi rappusia ylä- tai alamäkeen.


Taas uusi lahdenpoukama. Vesiputous solisi alas kallionseinämää, aallot löivät loivina laineina kivikkoon. Mikä näissä jylhissä, karuissa rantakallioissa oikein kiehtookaan?


Coffin Rockin jälkeen edessä oli vehreämpi pätkä, kun St. Loyn kohdalla polku kiemurteli metsän halki ja mm. syyshortensioiden kukittaman puronuoman vieritse.


Viherpolun päässä odotti St. Loy's Cove, missä reitti ylittää tämän kivankokoisten kivenmurikoiden peittämän rantakivikon. Varsinaista polkua tässä kohdassa ei olekaan, mutta kivikon yli loikittuaan pääsee pian takaisin merkitylle polulle. Kyllä teki mieli jäädä istuskelemaan aurinkoisille kiville...


Boscawen Pointilta itään erottui jo Tater-du ja sen valkoisena hohtava majakka.


Vähän ennen Tater-dun majakkaa (Cornwallin uusin!) polku yhtyi kapeaan tiehen, jolla oli metallisia karjaportteja. Porttien hakaset olivat sen verran tiukassa, että pidin helpompana kavuta portin yli.


Ennen Lamornan lahtea edessä oli päiväretken haastavin polun osa. Rosemodress Cliffin ja Tregurnow Cliffin alapuolella käyvä polku on hyvin kivikkoinen ja paikoin hankalakulkuinen, enkä ollut unohtanut, että täällä saa välillä oikeasti pujotella kivenlohkareiden välistä. Se on päivärepun kanssa huomattavasti helpompaa kuin rinkan kera.


Kohtasin Lamorna Covessa matkaseuralaiseni, joka oli ovelasti siirtynyt Porthcurnosta Lamornaan bussilla sillä aikaa, kun minä tallustin tätä noin 9-10 km:n pätkää. Meidän oli ollut tarkoitus pitää tauko joko Lamorna Coveen johtavan tien varren pubissa tai rannan kahvilassa, mutta pubi olikin kiinni tiistaina (se siitä real alesta) ja kahvila oli ehtinyt juuri sulkeutua! Niinpä jatkoimme saman tien matkaa South West Coast Pathia pitkin kohti Mouseholea.

Jäljellä oli nelisen kilometriä rannikkopolkua; kalliomaisemia, puiden suojissa kulkemista, välillä pehmeän mutaisiakin pätkiä ja lopulta jalkojen alla oli asvalttitie.


Hauskasti nimetyn Mouseholen "hiirenkoloa" ei ikävä kyllä näe polulta (hiirenkolon näköinen kallioluola näkyy vain mereltä käsin). Laskeuduimme viehättävään kylään kapeaa tietä pitkin. South West Coast Path kulkee aivan kylän keskustan halki.


Mouseholen satama oli hiljainen, kun saavuimme kävelyn päätepisteeseen. Bussipysäkki löytyi helposti (ja sopivasti) pubin vierestä, joten ennen Penzancen bussiin nousua pääsimme kohottamaan pienet tribuutti-pintit South West Coast Pathille. Se vaan on liikuttavan mahtava polku. Cheers!

Kommentit

  1. Oivoi, on tää niin sun juttu, jalkaisin ympäri maan ja vähän toisenkin. Ehkä olet joskus entisissä elämissä asustanut tuolla Cornwallin rannikolla. Vaan eipä ois huono idea muillekaan kävellä eri laidoilla Suomea tai brittiläisiä saaria, missä on vähän sama tunnelma kuin Norjassa, merituuli raikastaa ajatukset kävellessä mäkisiä rantoja. Tarjolla joka päivä lintuja, ihmeellisiä kasveja, ihmisiä, kulttuuria ja meri.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä; yksi sielunmaisemani on Ilomantsissa, yksi Cornwallissa. Kävely on itselleni sopiva tapa laskeutua ja uppoutua maisemaan, kokea se rauhassa ja ajan kanssa, olipa se maisema missä hyvänsä. Vaikka (ja toivottavasti) kävelijä ei jättäisikään pysyviä jälkiä maisemaan, voi maisema siihen liittyvine kokemuksineen jättää kulkijaan ison jäljen.

      Poista
  2. Moi Upe! Edelleen näyttää hyvin houkuttelevalta tuo South West Coast Path. Sinne pitäisi kyllä joskus päästä.
    t.Tiina
    tiinanpatikointi.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Tiina! Suosittelen lämpimästi, kuten varmasti arvasit ;) Mikäli haluaa tehdä polulle päiväretkiä ja palata aina illaksi samaan yöpaikkaan, Penzance hyvine bussiyhteyksineen on kätevä tukikohta. Vaan kyllä siitä 630 mailin matkalta löytyy vaikka mitä mahtavaa, enkä tarkoita pelkästään skonsseja ja erivärisiä kallioita! Olen sittemmin tehnyt itselleni lukulistaa mm. romaaneista, joihin liittyviä juttuja kohtasin reitin varrella.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit