Keski-Suomen maakuntauraa etsimässä: Petäjävesi - Iso-Haukinen


Entistä Keski-Suomen maakuntauraa on tullut tallattua useaan otteeseen viime vuosina. Toissa kesänä lähdin seuraamaan maakuntauran jälkiä Petäjävedeltä Keuruulle. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, missä kunnossa reitti olisi, tai löytäisinkö vielä eheän katon pääni päälle sen varrelta, joten varustauduin poikkeuksellisesti myös teltalla.


Ennan matkaan lähtöä oli tilaisuus tutustua myös kulttuuriantiin, alkoihan retki komeasti UNESCON maailmanperintökohteesta, Petäjäveden vanhalta kirkolta. Vaikka olinkin lähdössä matkaan melko myöhään iltapäivällä (kuten tavaramerkkini taitaa olla), tuumasin että kannattaa käyttää tilaisuutta hyväkseen ja astua sisälle, kun kerran ovet ovat auki. Aika uskomaton tämä 1760-luvulla valmistunut kirkko on!


Kirkon viereisellä niityllä lampaat toljottivat laiskasti, kun lähdin kävelemään Vanhankirkontietä Siltatietä kohti. Piti kiepauttaa pieni lenkki Petäjäveden keskustan suuntaan ja mennä Verkkalantielle, jotta pääsin ylittämään Jämsänveden ja pääsin järven länsipuolelle.


Rautatiesillan tuntumasta bongasin ilokseni ikivanhan sinisen maakuntauran reittiviitan, mikä vaikutti hyvältä enteeltä... Edessä oli mustavalkoisen reittikarttakopioni mukaan jonkin verran teitä, polkutaipaleita, metsää ja suomaisemaakin. Koska keli oli mukavan aurinkoinen, lähdin rohkeasti matkaan katkohousuin ja taitoin lahkeet reppuun. Itikoita ei kuitenkaan ollut heinäkuussa kiusaksi asti.


Aurinko helotti kumpupilviseltä taivaalta, kun askelsin soratien laitaa radan vieressä. Melkoinen määrä puuta odotti pinoissa poiskuljetusta. Pian ylitin radan ja jatkoin matkaa pientä hiekkatietä ohi Tervapuron ja sähkölinjan.



Polku vei minut Välilään ja sieltä niityn jälkeen polkuja eteenpäin, kunnes jalkojen alla oli jälleen helppokulkuinen hiekkatie. Tulipa vastaan jopa aito ruskeapohjainen, joskin haalistunut Keski-Suomen maakuntauran viittakin, josta pystyi vielä erottamaan tekstin "5 Petäjävesi".

Mikäs siinä oli astellessa, hyvä kulkuväylä jalan alla! Mukanani oli myös väritulosteita tuoreimmasta kartasta, jota vertasin vanhaan mustavalkoversioon ja siihen piirrettyyn maakuntauran reittiviivaan.


Puttosenahon ja Pappavainaanniitun jälkeen oli edessä aito polun etsintä, sillä kartassa ollut polkuviiva ei yltänyt aivan tielle asti. Yritin parhaani, mutta en vain polun päätä löytänyt ja niinpä lähdin ylittämään Maunusuota polutta. 
Se oli hyvä ajatus niin kauan kuin jalat pysyivät kuivana... Sillä yhtä suo-ojaa ylittäessäni jalka lipesi ja toinen jalkani upposi löllöön ihan kunnolla. Helpottavaa oli kuitenkin se, että koska olin talsinut shortsipituisisilla lahkeilla ja olin uponnut vain toista reittä myöten, ei tarvinnut kävellä seuraavia tunteja kokonaan märissä kamppeissa. Rämmin toinen vaelluskenkä vettä loiskuen seuraavan tien varteen ja tyhjensin ylimääräiset vedet. Aurinko kuivaisi kyllä. Ja onneksi seuraava pätkä oli jälleen tietä. 
Seuraava etappi kartalla oli Riihelä, missä maakuntauran originaalikartan mukaan oli ollut peräti retkikämppä ja telttailualue. 


Eipä tullut vastaan telttailualuetta tai muutakaan retkeilijöille näinä päivinä avointa hengailupaikkaa, mutta sinisiä reittimaalimerkkejä näkyi edelleen kiitettävästi. Autoja sen sijaan ei tullut vastaan, vaikka niistä varoitettiin.


Vaikka toinen kenkä oli edelleen lits-läts-märkä, ei se enää harmittanut. Tuntui siltä, että loppumatkan voisin hyvinkin pysyä maakuntauran reitillä.  Polut vaikuttivat olevan pääosin hyvässä kulkukunnossa.


Murtolan kautta Hinkkaperälle saavuttuani tuli eteen pieni tenkkapoo, sillä kartan reittiviiva näytti menevän talon pihan poikki. Pujahdin koivikkoon talon vieritse.


Koivikon uumenissa kulki hyvä, niitetyn näköinen väylä vanhan riihen ohitse. Kun minun piti pian kartan mukaan kaartaa vasemmalle, muuttui reitti vähitellen hieman hankalammaksi kulkea.


Tai no, ei se nyt ihan mahdoton ollut, mutta ehkä voisi sanoa, että polku oli aikojen saatossa alkanut vähitellen umpeutua... Puskissa näkyi kuitenkin edelleen sinipäisiä reittimerkkikeppejä, joten tiesin olevani oikealla "polulla"!


Niinpä, en ollut edes eksyksissä. Mitä nyt maakuntaura oli päässyt pikkuisen metsittymään. Tällaista taivalta ei kuitenkaan riittänyt kuin vartin verran ja sitten olin taas tiellä ja kulku helpottui huomattavasti. Kävelin pikkutietä muutaman kilometrin, kunnes vastaan tuli Ampialantie.


Saavuttuani viljapellon laitaan oli omalla puolellani tietä jännän näköinen kivi. Jylkynkivi. Erikoisen näköisen kiven tarina kerrottiin onneksi kirjallisesti kiven vieressä.
"Kiveä jylkyttämällä annettiin aikoinaan merkki vainolaisen saapumisesta."
Kiven luona oli Ison vihan aikaan vuonna 29.12. 1715 seisonut vartio, joka vihollisen hyökätessä hälytti Ampialassa nukkuvat Keuruun sissit. Ainakin kaksi kirkkoherra Herpmanin poikaa eli Johan ja Gustav sekä lukkari Lätt kaatuivat kahakassa. Muita Keuruun sissejä, heidän joukossaan kolmas Herpmanin veljeksistä eli Gabriel, surmattiin heidän jouduttuaan venäläisten vangiksi.

Ei todellakaan mikään tyhjänpäiväinen kivi.


Jos Jylkynkivi jo pysäytti, niin tien yläpuolella kohoavan viljapellon laelta erottuva näky suorastaan huikaisi. Kun katsoin Herpmanin poikain muistomerkkiä, tunsin heti tulleeni yhteen reitin ehdottomista kohokohdista.  Olin aiemmin kuullut muistomerkin nimen, mutta ilman aavistustakaan, miltä se näyttäisi tai mikä se tarina on.

Viljapelto lainehti hämärtyvässä illassa, ilta-auringon säteet kultasivat maiseman ja sen keskellä seisovan yksinkertaisen muistomerkin. Siinä hetkessä oli oikeasti jotain maagista.


Kiersin viljapellon ja käännyin lähitalon koiran haukunnan saattelemana kärrytielle, joka johti itse muistomerkin tykö. Vaikka muistomerkki ei ollutkaan pyhättö, sillä hetkellä se tuntui sellaiselta: kuin kappelilta avoimen taivaan alta. Harvoin olen kokenut tällaista tunnetta retkilläni. Muistomerkin kaiverrukset kertoi, että tässä taistelivat Herpmanin pojat viimeisen taistelunsa vuonna 1715. Toinen kaiverrus puhutteli paikalla vierailijaa:
He Uhrasivat Henkensä Isänmaalle. Mitä Uhraat Sinä.
Olin paikalla juuri oikeaan aikaan, vaikka olinkin aiemmin tuskitellut, että taas olen liikkeellä niin myöhään. Kirkkaassa päivänvalossa en olisi ehkä kokenut paikkaa samalla tavalla.


Sitten tuli aika jolkotella yöpuulle. En ihan pysynyt pitkäkorvan tahdissa, sen verran rinkka painoi selkää.


Alkumatka Ampialasta kohti Iso-Haukisen luona sijaitsevaa laavupaikkaa sujui tietä pitkin, kunnes maasto muuttui vähän höttöisemmäksi.  Vaikka jokunen vanha reittiopaste oli kaatunut tai tuhoutunut, oli maakuntauran merkkejä maastossa edelleen jäljellä.


Mitäs tämä on? Ihan kyltti! Levähdyspaikka! Onkohan siellä vielä laavua, nuotiopaikkaa, polttopuita? Saavuin yöpaikkaani Iso-Haukisen rannalla sijaitsevalle laavulle myöhään, vasta iltakymmenen jälkeen.

Vaikka oli jo hämärän hyssyä ilmassa, ei heinäkuisena iltana ollut pilkkopimeää, joten en ollut ihan hukassa (silloin) upouuden yhden hengen Marmot-telttani kanssa. En ollut telttaa edes koepystyttänyt ja teki kauheasti mieli käydä pitkäkseen viereisen laavun suojiin, mutta yöhyttysten seura ei houkuttanut ja rakas rankiseni oli visusti kotona. Plus pitihän se teltta koenukkua. Jospa minusta sukeutuisi vielä teltankantaja... Sain majoitteen nopeasti pystyyn ja tyrkkäsin vähät retkikamppeeni sen sisälle, päätettyäni pärjätä kylmillä iltasapuskoilla. Hilasin makuualustaa vähän mukavampaan kohtaan, pöyhin untuvatyynyäni ja kävin kuuntelemaan yön suhinaa ennen uinahtamista. Lepo.

Iso-Haukinen - Keuruu 
Hangasjärvi - Petäjävesi
 
P.S. Maakuntauraretki Petäjävesi-Keuruu tehty heinäkuussa 2015. Jäi aikanaan kirjoittamatta ;)

Kommentit

  1. Moi Upe!
    Ah tuota suven suloisuutta! Suomen metsät ovat täynnä ihmeellistä historiaa. Kiitos kun näytit siitä hienon palan.
    t. Tiina
    tiinanpatikointi.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Tiina, sattui aivan mahtava suvisää tuolle päivälle ja tosi hienot kulttuurihistorialliset kohteet sekä alkuun että päivän loppupäähän. Retkeilyreiteillä voi tulla vaikka mitä vastaan :) Hyvää alkanutta vuotta!

      Poista
  2. Kaksi erikoista nähtävyyttä saman reitin varrella, Petäjäveden kirkko ja tuo muistomerkki. Historian havinaa molemmissa. Mutta, voi tuota maakuntauraa. Eikö mistään taholta löydy aktiivisuutta tuon reitin kunnostamiseen?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä oli kyllä hieno maakuntauran pätkä :) Raha on ymmärtääkseni se, mikä pitkälti ratkaisi Keski-Suomen maakuntauran kohtalon, sillä moni kunta päätti säästää ulkoilureitin ylläpidossa. Ja toki kartat olisi pitänyt päivittää jne. Osa reitistöstä on käytössä edelleen, osa olisi kunnostettavissa. Asia ei vain koko pakettina tällä hetkellä kuulu kenellekään, kunnat tekevät tietysti itse päätöksensä retkeilyreiteistä omalla alueellaan. Reitistössä oli huomioitu sekä kesä- että talvikausi (vaellusreitit ja ladut) ja mukana oli myös melonta- sekä pyöräilyreittejä - aikamoisen mahtava paketti siis!

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit