Mäntypolku, Patvinsuo

Patvinsuon kansallispuisto, muutama askel Suomun luontotuvan pihapiiristä. Minkä polun valitsen? On ilta, joten en lähde kokeilemaan Patvinpolkua (alkaen 25 km), Karhunpolkua (133 km) tai Suomunjärven kiertävää Suomunkiertoa (15 km). Jäljelle jää Mäntypolku (4,8 km) - ja siitäkin voisi tepastella lyhyemmän version, jos laiskottaa. En usko, että tämä on kuitenkaan niin puiseva reitti, että haluaisin oikaista.

Leveä polku kuljettaa minua mäntykankaan halki. Nuoria mäntyjä viiksekkäitä. Joku ohikulkija on hieman huvitellut...

Todella upean, hieman kallellaan olevan ja kuhmuraisen kelon vieressä paljastetaan, mistä Patvinsuolla on kyse. Tällaista hopeanharmaata kelopuuta on sanottu patvikeloksi. Näitä vanhempia puita ei metsikössä näy kuitenkaan montaa, sillä ympäröivä männikkö näyttää jopa yllättävän nuorehkolta.

Puusilta johtaa yli kapean, peilityynen joen. Virtaako tuo vesi muka jonnekin? Ei näytä siltä, ei yhtään. Mikä rauha, mikä hiljaisuus. Ehei, kuulen käen kukkuvan. Mäntypolku kääntyy oikealle joen ylitettyään ja suuntaa kohti Suomunjärveä.

Suomunjärven rannassa kasvavien mäntyjen juuret saavat kamppailla eroosiota vastaan, kun aallot lyövät hiekkarantaan ja syövät maaperää, kovertaen sitä puiden alta. Niinpä joskus koittaa päivä, jolloin kookaskin puu saattaa antaa periksi ja rojahtaa kankaalle. Se ei tarkoita sitä, että nujertunut mänty jäisi kokonaan unholaan! Vaaleanharmaaksi auringossa paahtunut, kaatuneen männyn juurakko on huiman hieno.

Herkkä ilta-auringon rauhoittama ranta on vaiennut, aaltojen liikkeet erottuvat enää tasaisina viivoina hiekan pinnassa. Suomunjärven hiekkarannat ovat kertakaikkisen mahtavat. Voi kunpa olisi eväitä mukana myöhäisillan piknikille; tässä olisi täydellinen paikka.

Jatkan polkua Kuikkaniemen kärkeen, missä odottaa vanha savupirtti. Lukitun oven saranat antavat selvän vinkin siitä, mikä rakennus tämä on...

Hyvin säilynyt kalasauna on peräisin 1800-luvun lopulta ja sitä ovat käyttäneet lähiseudun asukkaat kalastusretkillään. Olen erityisen viehättynyt räystään reunaa kannattelevista puista (niillä on varmasti jokin nimi!), joiden juurimutka kaartuu ylöspäin luonnollisen kauniina, tarkoitukseensa sopivasti. Ajattelen kiinalaisten palatsien ylöspäin kaartuvia kattojen kulmia.

Kahlaan suopursujen ympäröimien pitkospuiden läpi, tähyän ylös kelojen latvoja kohti, näen lukuisia pulleita pahkoja mäntyjen kyljissä, luen erilaisten mäntyjen nimityksistä opastetaulussa. Niko ei olekaan vain miehen nimi, vaan se tarkoittaa Pohjois-Karjalassa myös kuollutta mäntyä, jossa on kaarna vielä tallella. Metsäpaloalueella on lukuisia mäntyjä, joiden runkoon on jäänyt musta muisto liekeistä.

Patvinsuon alueella on toki ollut myös erittäin hallittua tulen käyttöä. Vastaan tulee poikkileikkaus toisen maailmansodan aikaisesta puuhiilen tuotantolaitoksesta, kauniimmin sanottuna miilusta, joita täällä silloin poltettiin. Häkäpönttöjen eli puukaasuttimien ruokkiminen täysin kotimaisella puuhiilellä vaati kovaa työtä.

Vaikka on kaunis kesäilta, alkaa jo hivenen hämärtää. Mäntypolku tuo minut paikkaan, jossa erottuu puiden välissä hauskasti suora linja, vaikka siitä ei menekään nykyisellään merkittyä reittiä. Tästä on mennyt talvitie, jota pitkin hiilet kuljetettiin hevoskyydillä miiluilta eteenpäin. Muistelen retkiä, joilla olen kulkenut hämärässä tai pimeässä tai reittimerkkejä ei ole näkynyt; olen silloin nostanut katseeni ylös ja hakenut reitin puiden latvojen väliin polun kohdalle joskus tehdyn aukon avulla.

Läheisen puun kylkeen on veistetty pilkka, samoin merkiksi talvitien paikasta. Ennen ei käytetty värikkäitä maalimerkkejä opasteina.

Pilvipeite alkaa hämärtää taivasta, mutta aurinko onnistuu vielä heijastamaan kultahohtoaan tähän hiljaisuuden ja kauneuden täyttämään iltaan. Mainion mäntyisä Mäntypolku.