Saarijärvi: Runebergin eräpolku

Johan Ludvig Runeberg (1804-1877) oli aloittanut opiskelun Turun akatemiassa 1822, mutta rahapula ajoi hänet  kotiopettajan työhön - myös Saarijärvelle. Runebergilla oli vuosina 1823-25 kortteeri kapteeni E.G. af Enehjelmin asuinrakennuksen yläkerrassa.

Punamullalla maalatusta komeasta hirsirakennuksesta tehtiin sittemmin Säätyläiskotimuseo, jossa vaalitaan kansallisrunoilijan muistoa. Näiltä nurkilta pääsee myös Johan Ludvig Runebergin jalanjäljille: Runebergin eräpolulle. Runeberg samoili Saarijärven luonnossa metsästys- ja kalastusretkillä ja koska hän asui vuorotellen Kolkanlahdessa tai Kalmarissa (ylempänä Kokkolan tien varrella), ehti seutu tulla hänelle tutuksi.

Joku on pudottanut keltaisesta narusta roikkuvan kompassin polun varteen; se on nostettu opastetauluun roikkumaan. Noutakoon, ken kaipaa. Opasteviitat ovat harvinaisen selkeät - harvoin näkee välimatkoja näin hyvin jo etukäteen. Matkaa Julmien lampien tauko- eli kääntöpaikalle on tällä rengasreitillä kuusi kilometriä.

Horsmat ja samansävyiset ruusut kukkivat kärrytien levyisen polun varressa, kun aloitan taipaleen peltojen keskellä. Hevoshaan kulmauksesta, matonpesupaikan ja puron vierestä, reitti kääntyy jyrkästi oikealle.

En pääse vielä erämaisemiin, sillä seuraavaksi edessä on Puuhapuisto Veijari minigolfeineen, pelitaloineen ja eläimineen. Poikkean ostamaan jäätelön ja tiedustelen Runebergin polun karttaa, mutta sellaista ei löydy edes katsottavaksi. Hmm, ei haittaisi, jos tästä reitin varrelta voisi saada eräpolun kartan mukaan! Verkkoaidan takaa erottuu puuhapuiston kaarisiltaa ja lampi. Seuraavasta risteyksestä merkit ohjaavat kääntymään oikealle ja kohta ohitan kalastuspuiston lammen punavalkoisine rantarakennuksineen.

Hautausmaan risteyksen jälkeen alan toivoa, että Runebergin askeleet veisivät kauemmas asvalttitiestä ja huraa, niin vähitellen tapahtuu. Helppokulkuinen polku mäntykankaalla alkaa vetää Ahvenlammen leirintäaluetta kohti. Sitä ennen on hiekkakuopassa polun alapuolella jotain vähemmän erähenkistä: karting-rata. Olen kiitollinen, että kukaan ei ole juuri nyt radalla päristelemässä.

Ahvenlammen leirintäalue näyttää kohtuullisen vilkkaalta, kun ohitan sen ja laskeudun taas supan pohjalle, noustakseni kavioiden pehmentämää polku-uraa ylös. Kuljen jonkin aikaa yhdistettyä ratsastus-, kunto- ja patikointireittiä harjumaastossa, Ahvenlampi alapuolellani. Pilkka männyn kyljessä? Tästä on siis mennyt talvitie kauan sitten!

Tovin kuluttua Runebergin reitti erkanee oikealle ja lyhyiden pitkospuiden äärellä on kaivonrengas. Lähde, oksan nokkaan pistetystä juomamukista päätellen. Tämä lienee se Saarijärven Runebergin lähde - yksi monista Suomessa... Raikas lähdevesi tekee hyvää, niin myös muhkeiden mustikoiden mutusteleminen polun varrelta, ennen kuin saavun valtatielle 13. Autoja suhisee niin Kokkolan kuin Saarijärven suuntaan. Tähän saakka olen kuullut autotien ääniä käytännössä koko ajan, mutta jospa Julmien lampien puolella hiljenisi.

Ylitän valtatien. Julmien lampien P-paikan infopisteessä on reitistä esillä ensimmäinen kunnon kartta, joka ei ole ehtinyt haalistua auringossa. No, tämä on minullekin tuttua maastoa aiemmilta reissuilta, mutta valkoisilla maalitäplillä merkityllä reitillä on silti hyvä pysyä. Polku on kuvattu aiheellisesti vaikeakulkuiseksi: edessä on paitsi kivikkoisia ja muhkuraisia osuuksia, myös jyrkkiä pätkiä joko puurappusilla tai ilman.

Ensimmäinen Julmista lammista tulee vastaan hyvin pian ja sitä saa katsella yläilmoista näköalatasanteelta, turvallisesti kaiteiden suojista. Julmaa tässä on jyrkkä pudotus alas.

Nousen kapeaa polkua ylemmäs jyrkkää rinnettä, missä sitkeät kuuset kohoavat ylväästi kohti korkeuksia. Ja sitten mennään taas alas, kaiteiden ja rappusten kautta, kunnes lampimaisema väikkyy taas oikealla. Kun kävin täällä viimeksi, oli maisema kuurainen, marraskuun hiljaiseksi jähmettämä.

Toinenkin peilityyni Julma lampi on kallioiden saartama ja niin hiljainen; autojen ääni on vaimennut, eikä lintujenkaan laulua erotu. Oravien ruokailun jälkiä riittää jalkojeni alla, keskellä polkua.

Kun saavun kolmannelle ja viimeiselle Julmalle lammelle, pysähdyn ihailemaan upeaa männyn profiilia rannassa. Oliko tuo koskelo joka lähti uimaan ripeästi poispäin, kun kuuli ääniä rantapolulta? Kirkkaan veden partaalla hehkuvat kesän eri vihreät sävyt pehmeässä sammaleessa, joka suojaa kallion pintaa.

Katetulla nuotiopaikalla on siistiä, puuvajassa riittää kuivia halkoja. Menen nauttimaan eväitäni laiturille ja silmäilen verrattoman kirkasta vettä, jonka läpi erottuvat paitsi pohjan kivet, myös loitompana laiskasti uiskentelevat ahvenet. Täällä on lysti olla.

Venyttelen, käyn vielä lähikallioilla kuikuilemassa kaloja yläilmoista, kunnes aloitan noin kuuden kilometrin paluumatkan takaisin Kolkanlahteen.

Paluureitti kiertää Julmat lammit vastarantojen kautta. Popsin lisää mustikoita, annan katseen viivähtää keloissa ja rantakallioissa, huomaan hieman mulkosilmäisen profiilin siirtolohkareessa.

Ahaa, tuolla vastarannan korkean kallion laella on alkumatkan näköalapaikka! Enää rappusia ylös ja sitten olenkin infopisteellä ja edessä on jo kertaalleen kuljettu, tuttu reitti takaisin Kolkanlahteen, mukaan lukien jälleen siemaus vettä Runebergin lähteestä.

Palatessani lähtöpaikalle sen naapurissa, Keski-Suomen ratsastuskoulun laitumella viihtyvistä hevosista uteliaimmat tulevat ihmettelemään kulkijaa ihan aidan viereen. Heipä hei... Viralliselta nimeltään kansallisrunoilijamme mukaan nimetty reitti on vuoroin Runebergin eräpolku, luontopolku tai polku; itse nimeäisin sen joko Runebergin poluksi tai retkipoluksi, sillä sana erä sopii nykypäivänä paremmin maisemiin, jotka ovat aavistuksen kauempana asvaltista ja autojen äänistä. Vaan oikein mukava reitti joka tapauksessa, eritoten Julmien lampien kierros.