Multia: Joensuonkankaan luontopolku

Ensilumi on laskeutunut Multian metsiin runsaampana kuin kotimaisemiini; Jyväskylässä maata peittää vain hyvin ohut lumipeite. Sahrajärven lähitienoilla sijaitseva Joensuonkankaan luontopolku (tai patikkareitti, niin kuin sitä toisaalla kutsutaan) lupaa viedä meidät aarnialueelle, joka on ollut osin suojeltu jo 1950-luvulta saakka. Ihanaa, ei hakkuualueita tiedossa!

Lähtöpaikan opasteessa kerrotaan aarnialueen kasveista ja eläimistöstä, mutta tällä kelillä ei juuri sammalia pääse tähyilemään. Edessä lienee enemmänkin tunnelmallinen metsäkävely vanhojen puiden katveessa. Pieni taival havumetsää tuo meidät komean muurahaispesän luo. Pesän arvellaan olevan satoja vuosia vanha, eikä se ole ainoa laatuaan näillä main.

Kun astumme suolle, valo suorastaan räjähtää silmille! Mikä huikaisevan kaunis maisema, yöpakkasen jäljiltä kimaltelevat oksat ja taivaallinen valo!

Aurinko on noussut vasta niin vähän aikaa sitten, että sen lämpö ei ole ehtinyt sulattaa huurteisten oksien hentoja lumihiutaleita. Olen sekä lumoutunut että hämmentynyt. Vielä äsken olin keskellä syksyä keltaisine lehtineen ja nyt olen astunut suoraan huumaavan kauniiseen talveen.

Ikivanhaa puustoa riittää, samoin kerrankin saa nähdä roppakaupalla keloja ja kilpikaarnapintaisia, rotevia mäntyjä.

On todellinen onnenpotku, että joku reitin tunteva henkilö on käynyt tarpomassa luontopolun reitin meitä ennen. Tätä luontopolkua ei nimittäin ole merkitty tavalliseen tapaan maalimerkein, joten ilman avuliasta jalanjälkien jättäjää (todennäköisesti edellisenä päivänä) ei polkua lumen alta erottaisi. Jatkuuko polku suoraan eteenpäin, minne yhdet jalanjäljet vievät?

Tämä on kuin kulkisi joulumaassa. Tuntuu aivan uskomattomalta kokea näin yllättäen mitä kaunein talvimaisema! Enää pitää haistella, minne polku menee. Mukana oleva pieni vainukoira ei oikein hoksaa, mistä on kyse, mutta oma vainumme johtaa meidät oikeaan suuntaan.

Pitkänhuiskea kelo on ehkä hieman epämuodostunut, selkä vänkyrällä notkolla, mutta siitä huolimatta puu töröttää ylpeästi pystyssä kuusien keskellä. Mitä siinä tuijotatte!

Haen lähistöltä katseellani erikoista kuusta, jonka kyltti ilmoittaa olevan näillä tienoilla. Silmiini ei osu mitään tavallisesta poikkeavaa. Höh. Kunnes tajuan katsoa alemmas. Sillä tämä ei ole muurahaispesä, vaikka kumpu ensivilkaisulla aika samanlaisella näyttääkin. Mitähän lumen alla on?

Lumen alta paljastuu pienellä harjaamisella pöytäkuusi! Pöytäkuusi (tapionpöytä) on hassu matalakasvuinen, latvaton metsäkuusi, joka ei juuri osaa kasvaa ylöspäin. Toivottavasti puupolo ei häiriintynyt pahasti siitä, että kaivoimme sen esiin. Seuraavalla luontopolun rastilla lumen alla on piilossa narun rajaama jäkäläalue, mutta jätämme siinä kohtaa lumet rauhaan.

Polulla pysyminen on hankalaa talviaikaan, jos reittiopasteita ei ole eikä satu olemaan edes tarkkaa karttaa matkassa. Yksien jalanjälkien perässä tarpominen on parempi kuin ei mitään, mutta kaivan varmuuden vuoksi kännykästä esille summittaisen kuvan Joensuunkankaan alueesta nähdäkseni, mihin suuntaan polun pitäisi mennä. Toisaalta aina voisi palata omia jälkiä takaisin, joten todellista eksymisen vaaraa ei tällä noin kolmen kilometrin polulla ole.

Sitä paitsi, täällä on niin kaunista! Aurinko, huikaisevan sininen taivas ja lumen notkolle painamat nuoret puut...

On vaikea uskoa, että nyt on lokakuu eikä helmikuu; valo on kuin kevättalven alati pitenevää eikä loppysyksyn riipaisevan lyhyttä, vain hetken välähtävää valoa.

Jäljet johtavat lopulta takaisin ensimmäisenä kohtaamamme suon laitaan. En ole ikinä törmännyt näin hauskaan kylttiin luontopolulla... Kyltittäjällä on oikeasti ollut huumorintajua! Tästä on enää tepasteltava pikku suolämpäreen yli takaisin autotien varteen. Kuinka upea kokemus tämä retki, joka muuntui syysretkestä talviretkeksi!