Leivonmäki: Joutsniemi

Kirkkaana valjennut aamu saa kaipaamaan maisemiin, joissa moottorit eivät pörise. Leivonmäen kansallispuiston parkkipaikalla vallitsee tyyni raukeus, kun aurinko venyttelee säteitään puunrunkojen läpi. Hyvä on tulipallolla venytellessä, kun päivän valaistustyö hoituu meidän pallonpuoliskomme osalta tähän aikaa vuodesta muutaman tunnin paistamisella. Harmaampien päivien lomassa tämä lumen voimistama auringonpaiste on kyllä yhtä juhlaa!

Leivonmäen kansallispuiston Selänpohjan pysäköintialueelta voi lähteä seuraamaan useampaakin eri polkua. Aiemmin olen käynyt täällä lumikenkäilemässä Harjunkierros-reitillä, joten nyt voisi kokeilla jotain muuta. Näin hienolla kelillä valitsen tietysti Joutsniemen polun, joka pitää minut pisimpään mahdollisimman lähellä nimeään kauniimpaa Rutajärveä. Tänä marraskuisena retkipäivänä ei koko järvi vielä ole jäässä.

Rannan tuntumassa on yksi veteen kaatunut koivun ranka kuitenkin jäätynyt kiinni. Minne seilanneekaan, kun Rutajärvi taas sulaa.

Mustikanvarvut ovat luopuneet pienistä lehdistään ja kannattelevat vain kevyttä lumipeitettä hennoilla varsillaan.

Auringonvalo vain korostaa lumen ja jään kuorruttaman maiseman herkkää kauneutta. Mahtavaa, että tähän alkutalveen mahtuu näin paljon kirkkautta; vuosi sitten valonpilkahdukset olivat niin paljon harvemmassa.

Lintuniemen laavun rantamaisemista saa näkyy edessäni kapeana, polveilevana nauhana Joutsniemi. Joutsan niemi? Rutajärvi hehkuu aamua, vaikka on jo päivä.

Käännyn lahdenpohjukasta oikealle ja astelen metsäpolkua pitkin tutulle tulipaikalle, jossa olen pysähtynyt myös viime kevään lumilla. Kun katsoo järven vettä, voisi hetken kuvitella että on kesä, mutta...

...rantahiekkaan leppeästi loiskuvat aallot osuvat hienoon hiekkaan, jonka takana odottaa karhea lumi.

Näin varhaisen talven aikaan erottuu Joutsniemen kärkeen johtava polku loistavasti, vaikkei seuraisi virallisen reitin sinisiä maalimerkkejä. Polku polveilee keskellä kapean niemen harjumaisemaa ylös ja alas.

Joutsniemen kärjen tuntumassa kurottelee muhkea, kahdeksi haaroittunut mänty taivaisiin. Ihan kuin se olisi kohottanut oksansa auringonpalvontaan!

Ihan periaatteesta on toki käytävä aivan Joutshiemen kärjessä, joka ei ole kaukana vastarannasta. Lintuniemen laavulta onkin vaikea hahmottaa (ainakin ilman kiikareita), mihin niemi päättyy. Seison hetken uloimmassa kohdassa ja palaan sitten penkille, pyyhin sen puhtaaksi lumesta ja istahdan syömään eväsleipiä, kuunnellen samalla pienten aaltojen loiskintaa niemen toisella puolella olevaa jäänreunaa vasten. Ei pöllömpää!

Paluumatkan aika - tästä on ainakin tallusteltu. Kulkijat ovat jättäneet merkeiksi päällekkäin pinottuja kiviä useampaankin kohtaan.

Joutsniemen kärkeen vievä merkitty reitti kulkee harjun laella, mutta astelen niemestä takaisin kohti lähtöpaikkaa pitkin vanhaa, rantaa seurailevaa polkua, saadakseni nauttia mahdollisimman paljon auringon lämmöstä ja valosta. Marraskuun päivät kun eivät tätä herkkua aivan tolkuttomasti aina suo.

Joutsniemi ei ole enää varjossa vaan kylpee laskupuolella olevan auringon valossa.

Lintuniemen laavulle olisi toki mukava istahtaa, mutta ehdin popsia evääni jo aiemmin ja suunnitelmissani on poiketa vielä läheiselle maisematornille, niin kauan kuin päivänvaloa riittää. Ehkäpä vastaani polulla tulleet kaksi kävelijää ja koira pysähtyvät vuorostaan tänne tauolle!