Keski-Suomen maakuntaura: Suljula - Jämsä

Herään Jämsässä Suljulan aamuun erinomaisesti nukutun yön jälkeen. Rakas rankinen, kiitos jälleen kerran - ja onneksi sen sai viritettyä helposti laavun kattoon. Aamupala valmistuu trangialla, koska illalla löytämäni polttopuut ovat nyt kosteita.  Läheisellä Palvialla olisi Keski-Suomen maakuntauran kartan mukaan luontopolku ja infotaulu, mutta lähden jatkamaan matkaa kärrytietä pitkin eteenpäin. Unohdan innoissani, että maakuntaura koukkaisi oikeasti kärrytieltä alas ja löydän itseni kohta seuraavan talon pihasta, mistä minulle neuvotaan riihen takaa oikopolku reitille. Viime kesänä maakuntauraa kuulemma taivalsi Jämsästä parin-kolmenkymmenen hengen porukka kohti Jyväskylää.

Maakuntauran reitti on aluksi aika pusikoitunut ja ruohottunut, mutta hiekkatien ylityksen jälkeen polku lähtee vähitellen paranemaan. Jämsään on matkaa enää 23 km. Täytän metsäpurosta vesipulloni ja nautin raikasta vettä; tämä aamu on yhtä hymyä.

Oikealla, jossain rinteen alapuolella on Palvia-järvi, mutta se ei montaa kertaa pilkahtele polulle saakka; parhaat näkymät järvelle saa hakkuuaukean kohdalta. Kartan huomioloota kertoo, että Palvilla ovat olleet paikkakunnan parhaimmat metson soidinpaikat. Polku etenee lähes viivasuoraan useita kilometrejä eikä reitistä voi erehtyä. Siellä täällä sininauha tai sinipäinen opastekeppi vielä muistuttaa, että Keski-Suomen maakuntauralla ollaan. Karttaan merkitty levähdyspaikka penkkeineen on joko lahonnut, korjattu pois tai jää minulta huomaamatta.

Ennen Kerpolaa reitti seuraa hetken hiekkatietä, kunnes viitta osoittaa metsään. Säikähdän ensin, että reitti on jäänyt isojen ranka- ja risupinojen alle, mutta onneksi on kyse vain siitä, että opasteviitta on hassussa kohdassa. Lempeän heinikkopolun jälkeen polku muuttuu kosteikon kohdalla lähes mutavelliksi, mutta maasto kuivuu taas helppokulkuiseksi.

Mitä nyt polku jää vaihteeksi saniaisten alle juuri ennen Kerpolan piha-aluetta... Reitistä ei kuitenkaan ole epäilystä. Kartta lupailee sieltä löytyvän vaikka mitä.

Kerpolan komea, punamultamaalattu päärakennus on niittämättömän heinikon takana. Tämä pihapiiri suorastaan rukoilee viikatetta tai lammaskatrasta! Näyttää siltä, että paikka ei ole kovin vilkkaassa käytössä.

Katetun taukopaikan suojissa on tulisijat ja oletan, että polttopuitakin lähettyviltä löytyisi, mutta minulla ei ole tulentekoon tarvetta. Matkaa on takana vasta viitisen kilometriä tälle päivälle. Homenokan maata julistetaan seinän ulkoilureittitaulussa, josta ei kuitenkaan löydy karttoja, toisin kuin edellisiltaiselta Vuorilammin taukopaikalta.

Raivaan heinikon läpi tieni Kotijärven rantaan saakka. Rantapolun varrella on kota sekä sauna, mutta laavua en huomaa. Istun hetken laiturilla katselemassa järvelle ja seuraan kuikan majesteettista uintia sekä sukelluksia.

Palattuani Kerpolan pihapiiriin ihailen komeita kuusia ja huomaan, että niiden edessä on harmaantunut kyltti. Kuuset ovat siperianpihtoja. Muistan vasta sitten, että täällä piti olla myös puulajipuisto ja bongaan läheltä myös pari muuta puukylttiä. Kultakuusi. Tänne pitäisi tulla ihan erikseen puulajipuistoseikkailuun, etsimään sekä puukylttejä että eri puulajeja heinikon ja pusikon seasta. Nostan rinkan takaisin selkään ja lähden taivaltamaan eteenpäin.

Pienen metsäpolkupätkän jälkeen kävelen jälleen hiekkatietä pitkin, sitten käännyn viittoittamattomasta mutkasta metsäpolulle ja vastaan tulee jälleen kapea hiekkatie, joka ei vaikuta enää ajokuntoiselta ainakaan normiautolla. Sen verran on sade sen uria syönyt, että hevonen tai mönkijä lähinnä tienpohjaa kapuaisivat. Kävelijän tai sitkeän fillaristin lisäksi. Kyltit muuttuvat harmaiksi ja yksi viitta jopa ohjaisi kolmen kilometrin päähän majataloon, Morvaan.

Lähden kapuamaan polkua ylös (Varo hiihtäjää) mutta ennen suksi-immeisiä äkkään ihan toisen luontokappaleen hakkuuaukean laidan kuusikossa. Jos en ihan väärin näe, lennähtää lähipuun oksalle koppelo - sen verran kookkaalta tipu näyttää.

Vaikka avohakkuu onkin tehnyt rinteestä rujon näköisen, olen iloinen siitä että pysyn edelleen oikeassa suunnassa (ei mikään itsestäänselvyys hakkuuaukeilla) ja että näen avaran maiseman. Sen sijaan kohta hymy hyytyy, kun alan lähestyä tietä.

Ei nimittäin ole yhtään kivaa huomata, että polku-uralle (vaikka tämä onkin vanha reitti) on istutettu kuusentaimia. Näin tämä pätkä entisen maakuntauran reitistä aiotaan tylysti metsittää ilman, että puuntaimien väliin olisi jätetty ystävällisesti retkeilijöille vapaata uraa vanhan reitin paikalle.

Seuraan jälleen hiekkatietä. Kauempaa pilkahtaa järvi, mutta koska A4-karttani ei sinne asti ylä, jää järven nimi arvoitukseksi. Rinteet on parturoitu aika tarkkaan, joten lienee vain ajan kysymys, milloin niiden viereiset kuusikot kaatuvat odottamaan vuoroaan sellutehtaalla. Alamäen mutkassa odottavat suuret energiapuukasat ja pujahdan niiden vieritse helpottuneena kapeammalle kärrytielle, jota isot metsäkoneet eivät ole ajelleet. Pikkutie kaartaa junaradalle, jonka yli pääsee turvallisesti siltaa pitkin.

Pikkutie tuo minut hiekkakuopille, jotka jatkuvat asvalttitien toisella puolen. En käänny tismalleen oikeasta kohdasta reitille eikä opasteita tietenkään hiekkakuopilla näy, joten katson varmuudeksi suunnan kompassilla, että osuisin oikeaan kohtaan metsän laidassa. Vastassa on jälleen hiekkatie ja siinä hevosenkengän painaumat, joita olen nähnyt aiemminkin, joten reitillä ollaan. Tie nousee kuusikon suojassa ylös ja tovin kuluttua olen Paljakantiellä, mistä loppumatkan reittiä voi jo katsoa tien varren latukartasta.

Pykäläntiellä vastaan tulee jänniä taideteoksia. Sininen Virtahepo Vanhalla Hämeen Härkätiellä jää kutkuttamaan mieltä. Ystävä kertoo reissun jälkeen, että täällä tosiaan oltaisiin vanhan Hämeen härkätien maisemissa (huom. Hämeen Härkätie yhdisti Turun ja Hämeen linnat - eikä tätä kautta, joten mitenkähän on?!) Pykäläntie lähes viistää viereisen Syväjärven rantaa.

Saavun pian taukopaikalle, joka on Pykälä. Maja kuuluu Jämsässä toimivalle Laturetkeilijät ry:lle ja kuntovihkojen runsaista merkinnöistä päätelleen täällä käydään erittäin ahkerasti. Pykälästä löytyy myös tulipaikka, huussi ja laavu ja järvihän on aivan majan vieressä, joskin kapean hiekkatien toisella puolella. Mitä oivallisin paikka pitää taukoa. Istahdan alas nauttimaan hieman eväitä. Jämsään on matkaa enää 9 km, sen sijaan Helsinkiin olisi vielä 330 km ja Nuorgamiin 1540 km...

Hiekkatiepätkän jälkeen käännyn jälleen metsäpolulle ja astelen monenmoisten polku-urien kautta eteenpäin Kangasvuoren jyrkkien kalliorinteiden alle, kosteikkoon. Täällä meikäläisellä menee taas kartanluku aavistuksen vikaan, sillä kapuan hakkuuaukean laidasta liikaa vasempaan ja jatkan tyytyväisenä matkaa pikkutietä pitkin, kunnes tajuan että ohi mentiin. En kuitenkaan lähde rämpimään takaisin, vaan menen peltojen välistä tietä pitkin oikealle reitille ja kaikki on hyvin taas. Puiden siniset renkulat eivät välttämättä olleet maakuntauran merkkejä tai sitten en huomannut, mistä oikea ura olisi kääntynyt. No, vahinkoa ei tapahtunut.

Seurailen jälkeen polkuja ja kärryteitä. Välillä polku on aikamoista kapeaa, enduropyörän renkaan mentävää uraa, eikä ihme, sillä täällä on pärrätty Päijänteen Ympäriajoa maastossa. Arvatenkin joku maanomistaja on tästä riemastuneena kiinnittänyt yhteen kuuseen lapun "Maastolaki - Oletko kysynyt maanomistajalta luvan - jos et - ÄLÄ AJA". Mutaväylät muuttuvat kuitenkin pian kuivemmiksi tienpohjiksi.

Kun reitti kapuaa ylös rinnettä, on väylä takuukuivaa, kun alla on ihan järeää kalliota. Alkaa tuntua lähes haikealta, sillä tiedän että matkaa ei ole enää pitkästi jäljellä. Loppumatka meneekin pääosin kuntoilijoille pyhitetyillä väylillä, niin valtavan leveällä (parin luisteluhiihtäjän mentävällä) tiellä kuin kuntopoluilla, jotka vievät minua vääjäämättä kohti reitin päätepistettä. Jämsä 2 km, sitten 0.8 ja kohta ei enää yhtään...

Saavun Jämsän Särkijärvelle (jo toinen reitin Särkijärvi kahdessa päivässä!) viiden jälkeen iltapäivällä ja hengähdän hetken. Keski-Suomen maakuntauran eteläisin pätkä on nyt takana. Selvisin muutamalla pikku poikkeamalla reissusta kunniallisesti maaliin ja kartta piti riittävän hyvin kutinsa. Ihan hieno juttu, ottaen huomioon reitin ikä ja nykyinen "huoltamattomuustaso"! Matkaa näille kahdelle päivälle kertyi noin 47 km. Kotiin viemisiksi sain vielä noukittua pussillisen kanttarelleja, joten ei mikään turha reissu!

Jäljellä on sitten erillistä reissua varten vielä pari maakuntauran eteläistä haaraa eli pisto pääreitiltä Jämsänkoskelle ja/tai Himoksesta Pykälään tai päinvastoin...

Edellinen päivä Keski-Suomen maakuntauralla: Varrasperä - Suljula
Lisää Keski-Suomen maakuntaurasta