Keski-Suomen maakuntaura: Varrasperä - Suljula

Seison Varrasperäntien ja Kehälänkujan risteyksessä, missä on vielä jäljellä alkuperäinen, ruskea Keski-Suomen maakuntauran kyltti, luultavasti 1980-luvun alkupuolelta - jolloin reittiä vielä pidettiin hengissä. Kourassani on taas mustavalkoinen kopio Jyväskylän ja Jämsän välisestä vaellusreitin kartasta; lähden jatkamaan matkaa siitä, mihin tammikuisella kävelyllä olin päätynyt. Tänne matkasin nyt kumipyörillä: ensin bussilla Korpilahdelle ja siitä taksilla tähän tienvarteen.

Ihan alkumatkan seuraan Varrasperäntietä, sitten reitti kääntyy vasempaan Varrasmäenrantatielle - ja aikaa kestäneet siniset maalitäplät puissa vahvistavat reitin kulkevan juuri tästä. Myös muutama tekstillä varustettu sininauha liehuu tuulessa. Lienevätkö 2000-luvun alusta, jolloin joku ystävällinen sielu patikoi Keski-Suomen maakuntauran Jämsästä Peurunkaan ja ystävällisesti merkkasi nauhoin reittiä maastoon, ettei se vielä tyystin unohtuisi. Kun hiekkatie haarautuu, kaarran vasempaan ja tovin kuluttua matka jatkuu kosteaa polun pohjaa oikealle.

Osin pusikoitunut polku johtaa hakkuuaukealle ja reitti edelleen sen yli, mistä tapaan mukavan metsäpolun. Lähestyn vähitellen Särkijärven aarnialuetta, noin kolmen kilometrin päässä lähtöpaikasta.

Särkijärvellä vallitsee täydellinen rauha - en näe edes yhtään vesilintua tekemässä vanaa tyynen järven pintaan. Saati että tänne kuuluisi mitään meteliä... Kuten metsätyökoneiden ähinää. Poikkean noin 300 metrin päähän reitiltä katsomaan Särkijärven laavua.

Taukopaikalta löytyy edelleen laavu, reilunkokoinen katos eväiden nauttimiseen sekä tulipaikka. Rannassa voi nauttia tauosta myös istuskelemalla kapealla laiturilla tai osittain lahonneen pöydän ääressä. Polttopuiksi on puuvajassa muutama ranka. Huomaan ruokailukatoksen QR-kooditarrasta olevani liikkeellä päivää ennen Kesäyön unelmaa 2014 eli ultrajuoksijoiden tapahtumaa, jonka yksi rasti on täällä.

Aarnialueella polulla tulee vastaan sinisten maalimerkkien ohella myös punaisia maalauksia, joille en keksi selitystä, mutta onneksi matka on yhteinen. Suopursujen reunustama Kurppa (järvi tai lampi) väikkyy polun oikealla puolella, minkä jälkeen luonnonsuojelualuekaistale päättyy ja saavun peltojen reunustamalle hiekkatielle. Seuraan tietä Surkeenjärven matkailutilalle. Vasta tilan pihassa huomaan kartasta, että reitti olisi poikennut välissä vielä hetkeksi metsään.

Matkailutilan avara pihapiiri ja kukkaniitty vaihtuvat pian metsän reunustamaan pikkutiehen, jolta astun suomaiseman keskelle. Surkeen maisemissa kulkee myös matkailutilan oma luontopolku, joka risteää rämeellä myös maakuntauran kanssa. Luulen ratkaisevani myös punaisten maalimerkkien arvoituksen: niillä on todennäköisesti merkitty Surkeen hiihto- ja patikointireittejä.

Kun metsäpolku jälleen risteää tien ja olen astumassa Jyväskylästä (Korpilahdelta) Jämsän puolelle, joudun laittamaan hetkeksi sadevaatteet päälle. Aurinko paistaa ja vettä sataa, mutta sitten sadepilvet hälvenevät tyystin ja saan astella Iso-Koirajärven rantamaisemissa huputta päin. Telttailu ja tulenteko kielletty, muistuttavat erittäin haalistuneet kieltomerkit. Tasainen reitti kulkee pääosin kärrytietä (vain hetkittäin lähes umpeen ruohottuneena) kodalle saakka. Matkan varrella on Lähde-kyltti, mutta ei aavistustakaan, mistä se löytyisi. Otan siis vesitäyttöä muualta.

Olen suunnitellut pitäväni eväs- ja lepotauon Koirajärven kodalla, mutta kun avaan oven, äityy hyttyskonsertti niin kovaksi, etten meinaa ajatuksiani kuulla. Kota on melko siisti ja tulisijalla varustettu (polttopuut - ei tietoa), mutta onneksi en ollut suunnitellut jääväni tänne yöksi. Lämmin keli, minä ja hyttyslauma pimeässä kodassa kauniina kesäpäivänä: ei kiitos! Jatkan matkaa kärrytietä eteenpäin.

Seuraavaksi ihmettelen, miten vilkasta liikennettä täällä onkaan odotettavissa! Ysitien rekkaliikennettä ei kuitenkaan todennäköisesti tule tällä "kiertotiellä" ihan heti vastaan. Lähikiinteistössä taidetaan harrastaa liikennemerkkien keräilyä. Tuntivauhtini lienee myös pysynyt sallituissa rajoissa.

Liikennemerkkien mukaan tassuttelen hetken verran "taajamassa" (joka on silmämääräisesti arvioituna aika vähäväkinen, itikat poislukien). Kaiken huipuksi paljastuu, että olen yllättäen ehtinyt rämpiä Korpilahden korvesta aina Vammalaan (nyk. Sastamala) saakka... Seuraavissa liikennemerkeissä kerrotaan päällystevaurioista, tietöistä ja lopulta "löydän" itseni peräti E4-tieltä. Vai onko tämä sittenkin Majavaraitti. Ota näistä nyt selvä.

Kartta palauttaa minut reaalimaailmaan, leppoisaan keskisuomalaiseen maalaismaisemaan, jossa ei nyt edes traktori pörise. Reitti vie kärrytietä maalaistalon pihapiirin halki eteenpäin. Tien varressa kookas lato on jo uhkaavasti kallellaan metsään päin. Saavun risteykseen, josta olisi enää 5 km entiseen Mon Repos-kylpylään. Kylpylän taru päättyi jo useita vuosia sitten, joten en poikkea katsomaan paikkaa ja mitä sille nyt kenties kuuluu.

Matka joutuu hiekkatietä pitkin hienossa säässä. Pysähdyn uljaimman pilvivyöryn äärelle pitämään evästaukoa tien poskessa ja ihailemaan sinitaivaan ja pilvimassan rinnakkaiseloa. Mikäs tässä on ollessa! Tovin tallaamisen jälkeen käännyn jälleen osittain umpeen kasvaneelle polulle (maakuntauran viitat poikki, mutta tolppa pystyssä) oikealle kuusivoittoisen metsän katveeseen. Sitten kohtaan jälleen tien (Jämsä 34), mutta pääkoppani herpaantuu - liekö auringon pehmittämä - ja huolimattoman kartanluvun ansiosta luulen olevani eri kohdassa. Käyn jopa metsän puolella etsimässä polkua, kunnes tajuan virheeni ja palaan kiltisti reitille. Sieltä se T-risteys sitten pian tuleekin, kuten myös viitantyngät hiekkatieltä metsään.

Reitiltä kääntyy lyhyt polku sivuun, kohti Vuorilammin taukopaikkaa. Lukemattomat vanamot koristavat polun varsia, mutta isoimmasti ilahdun suosikeistani maariankämmeköistä, jotka kukkivat todella komeasti. Ne vievät mukavasti huomion pois polun poikki myrskyssä kaatuneista kuusista.

Vuorilammilla odottavat siisti ruokailukatos ja laavu, joiden lisäksi taukopaikalta löytyy myös pieni huussi ja puuvaja, jotka ovat huonommassa hapessa, kuten myös erittäin lahoksi käynyt laituri, jolle en uskalla astua. Olisihan tässä myös tulipaikka, mutta taidan sittenkin jatkaa matkaa, koska valoisaa iltaa vielä riittää. Tänne voisi kyllä tulla toiste ihan vasiten. Palaan takaisin kohti Jämsää menevälle reitille, astelen yli polun kaatuneiden puiden ja ihmettelen polku-uran poikki laitettua lippusiimaa, johon on sidottu muovipusseja. Jyväskylä 49.

Vielä yksi osittain umpeen kasvanut polku-ura, autiotalo ja sitten kärrytie johtaa Rajalan talon pihapiiriin. Siellä polku katoaa ihan oikeasti, sillä navetan takana pukkaa pelkkää horsmaa. Kahlaan lahkeeni märiksi horsmikossa ja suunnistan suunnilleen oikeaan suuntaan osittain hakatun metsän halki, kunnes saavun hiekkatielle, joka on toivon mukaan oikea. Sinipäinen reittikeppi tien laidassa vahvistaa asian (huh) ja taas ollaan reitillä. Aurinko on jo laskusuunnassa, joten olen ihan tyytyväinen siihen, että nyt edessä on alkuun pikkuteitä Tavilammille saakka ja sen jälkeen sekä siedettävästi ruohottuneita kärryteitä että hiekkatien astelua. Kohtaan Jämsänkosken ja Jämsän rajan metsäpurolla - nyt siis Jämsänkosken puolelle.

Välillä tosin otan kompassin esiin ja tarkistan, että matka edelleen jatkuu tismalleen oikeaan suuntaan. On ihan pakkokin, sillä teen jälleen kartanlukuvirheen ja joudun kohta palaamaan omia jälkiäni takaisin hiekkatietä pitkin Pukkimäen maisemissa. Väsymys painaa jo silmissäkin, kun ilta-aurinko valaisee maisemaa.

On jo hämärää, kun saavun Suljulan laavulle. Läheisestä talosta piipahdetaan uimassa lammessa. Lammen rannan maasto on kosteaa, joten muutama itikka pyrkii välittömästi tekemään läheisempää tuttavuutta... Viritän rankisen laavun katosta ja käyn pulahtamassa päivän hiet pois. Tällä taukopaikalla on joskus ollut myös huussi, mutta enää sellaista ei näy. Tämän pätkän kokemus entisen Keski-Suomen maakuntauran reitistä on, että se löytyy edelleen melko hyvin Jämsänkosken - Jämsän maastosta, mutta suunnistustaito ja kartta ovat reitin kulkemiseksi ehdottomasti tarpeen.