Eväsretki Kammarinmäen luolalle ennen lumisadepäivää
Kammarinmäen luola tuli oikeastaan ensimmäisenä mieleen, kun mietin lauantaina sopivaa kohdetta pienelle eväsretkelle. Olin juuri ottanut pellillisen sämpylöitä uunista – siis tuoretta evästä matkaan! Keitin termariin teevettä ja yritin löytää seuraakin äkkilähtöretkelle, mutta vesiperä tuli. Kääräisin evässämpylät voipaperiin, sujautin myös istuinalustan reppuun ja lähdin matkaan.
Kammarinmäen luolan sijainti löytyy helposti kartasta. Piti vain päättää, mistä suunnasta lähestyä. Päätin nousta lippaluolan maastoon johtavalle polulle Keltinmäen koulun vierestä. Olin pakannut reppuun myös nastasuojat, jos vaikka olisi erityisen liukasta, mutta joskohan sitä edelleen pärjäisi ilman…
Kun olin päässyt metsän puolelle, oli edessä vain kevyen lumipeitteen suojaama Kotalamminmäen rinne. Ehkä siellä alla oli myös polkuja, mutta niitä ei erottunut. Eikä sillä väliä: saatoin kavuta ylemmäs käytännössä mistä kohdasta hyvänsä, kun lumi ei kuitenkaan purskahtaisi kengänsuusta sisään.
Sen verran piti vain maastoa tarkastella, että en astuisi lumen alla olevaan kivenkoloon vahingossa.
Pian kohtasinkin oikeaan suuntaan menevän polun. Käännyin vasemmalle, seuraamaan polun lumeen piirtyneitä muutamien askelten ja läskipyörän renkaanjälkiä. Aurinko pilkisteli ylärinteen puolelta.
Olin juuri ehtinyt ajatella, että hyvinpä tämä menee, paikoin liukkaasta polusta huolimatta, kun oikea kengänpohja otti liukua ja humpsahdin takamukselleni. Ai nastat? Ne olisivat totta kai estäneet tämänkin mukkelis-makkeliksen, mutta mitä siitä. Puistelin lumet housuntakamuksistani ja jatkoin matkaa vielä joustavammin polvin.
Kammarinmäen luola lähestyy
Mäen laelta laskeuduin Kammarinmäen kallioiden alapuolelle johtavalle polulle, jonne ne edeltäjienkin askeleet olivat piirtyneet. Olivat selvästi hekin luolaretkellä. Kallioseinämän ulokkeet muuttuivat yhä hauskemmiksi.
Ensimmäistä lippaa seurasi toinen, ja kolmas, se varsinainen lippaluola.
Olin miettinytkin, olisiko lippaluola miten jäässä. No ei todellakaan ollut, joten luolan tunnetusti hienoista jäämuodostelmista ei ollut tietoakaan. Ehkä myöhemmin talvella, jos vielä saamme kunnon pakkasiakin!
Lippaluolan katosta kuului koko ajan veden lorinaa ja luolan ”lattia” ei pienestä pakkasesta huolimatta ollut jäässä, vaan sulaa lammikkoa, jonka poikki oli aseteltu rankoja kuin pitkospuiden korvikkeeksi.
Kun katsoin taivasta kohti, hohti jyrkkien kallioiden yllä mitä sinisin talvitaivas. Kallion laella töröttävä mänty muistutti silmissäni hetken trooppista palmupuuta.
Päätin pitää evästaukoni ylempänä, kuivemmassa paikassa. Sain silti kallion katokseni, kun löysin sopivan istuma-alustalleni sopivan tasaisen paikan. Pääni yläpuolella pienet vesitipusta syntyneet jääpuikot odottivat lisää valumavesimuhkeutta ylleen.
Ihanan hiljaista. Ja kuten olin ounastellutkin, auringonvalo tuli valaisi pehmeästi lippaluolan edustaa sieltä puiden takaa. Mutustin vielä aavistuksen lämpimiä evässämpylöitä ja haudutin toisenkin teekupillisen.
Teki yksinkertaisesti hyvää hengähtää, olla vain ja katsella, kuunnella.
Ei pöllömpi paikka olla pienellä eväsretkellä lauantai-iltapäivänä tämä Kammarinmäki.
Retkipäivä: lauantai 25.1.2020
Kommentit
Lähetä kommentti