Kävellen Suomen halki 31: Kärsämäki-Piippola

Kärsämäki-aamun tärkein asia – jopa hotelli Keskipisteen aamiaista tärkeämpi – oli kenkäpäätös. Edellisen päivän taival Haapajärveltä Kärsämäelle oli lahjoittanut minulle sekä turvotusta että kokoelman rakkoja jalkoihini: ei ollut puhettakaan siitä, että olisin nyt voinut laittaa jalkoihini lenkkarit, joilla olin kävellyt tyytyväisenä useita vuosia. Päätin kävellä ainakin päivän keveillä Haltin Lente-kengillä, jotka olivat olleet mukana vain iltojen lepotossuiksi. Kävin silti ostamassa Kärsämäen apteekista kenkiin geelipohjalliset lisävaimennukseksi. Tämä oli Kärsämäki, ei Kärsimysmäki!

Lente oli sinänsä hyvä nimi päivän kengilleni. Latinaksi ’lente’ = hitaasti.

Tienviitan mukaan matkaa Ouluun oli 123 km, Jyväskylään 214 km. Hidasta matkantekoa, eikä ihan suorinta tietä.

Kärsämäki oli jäänyt ohiajomatkoilla mieleeni paikkana, jossa jonkun talon seinässä oli seinämaalauksia. Viimeinkin oli helppo pysähtyä katsomaan seinätaidetta lähempää. Kiersin puutalon ja näin viimein myös sisäpihan maalaukset sekä tunnistin niistä tuttuja tyylejä. Samat taiteilijat ovat lisänneet iloa eri paikkoihin myös kotikaupungissani Jyväskylässä.

Tien vieressä oli myös ARS Kärsämäki -pihapiiri, jonka nelostielle katsovassa seinässä katutaide (tai ehkä paremminkin tietaide?) jatkui. Vetäistyäni limsapullollisen ja jätskin Teboililla käännyin alkumatkaksi Kajaanintien asvaltille, sitten siltä Kummuntien hiljaisempiin maalaismaisemiin.

Suorat tai ainakin suorahkot tietä näillä seuduilla olivat jo arkea. Asvaltin jälkeen totuttelin askeltamaan ohutpohjaisilla tossuilla vähän karheammalla pinnalla ja hain tiestä sileämpiä kohtia jalkojeni alle. Maalaismaisema piristi muutenkin: pellolla asteli kaksi kurkea ja sain sekä katsella että kuunnella jälleen myös töyhtöhyyppiä että isokuoveja.

Ohtin Rauhalan kievarin, jossa olisin mieluusti yöpynytkin, mutta edellisen päivän taival oli ollut muutenkin riittävän pitkä.

Lehmälauma laitumella oli ihana kesäinen näky. Kotikulmilla ei tällaista enää niin helposti näe.

Jatkoin matkaa pitkin Haaraperäntietä, jolla onneksi ei tullut montaa autoa vastaan. Kuiva tie pölisi sen verran, että vetäisin huivin naamani eteen, kun auto ajoi ohi. Peltomaisemakin näytti kuivahkolta. Sade tekisi terää!

Maitolaiturilla Porkkalassa oli hyvä pitää taukoa, vaikka aurinko siihen paahtoikin. Bussikatoksen penkille en olisi mahtunut retkottamaan hetkeksi selälläni. Läheisen talon lammaslaitumelta bongasin kohta pari pörröturkkia, jotka toljottivat tielle, mutta eivät uskaltaneet tulla lähemmäs.

Tietaival hiljeni entisestään, eikä autojen ääniä kaikunut edes kauempaa. Hiljaisuus näkyi myös parin autiotalon myötä. Kodit olivat jääneet tyhjiksi.

Olihan täällä sentään linja-auto. Tosin aika pitkään sekin oli ollut parkissa, tästä alkukesän horsmatarhasta päätellen.

Kävelin hiljaisuudessa, levollisen luonnon keskellä. Jalkojeni rakot eivät olleet täysin levollisia, vaan valittivat hieman. Istuin tienposkeen. Onneksi näissä töppösissä oli tilaa! Otin puolikkaan buranan, kohensin laastarointeja ja käännyin seuraavalle pikkutielle.

Ympärilläni oli metsää ja suota, jotain metsätöitäkin oli tehty. Taas oli istahdettava alas, kun löysin sopivan varjopaikan, ja huilattava. Sekä kohennettava teippauksia, jotta laastarit pysyisivät paikoillaan. Aina kun olin pysähtynyt, olivat ensiaskeleet sen jälkeen kivuliaita, kunnes taas alkoi rullata. Rakkoja ei yksinkertaisesti kannattanut ajatella liikaa.

Mönkijä ja mopo ajoivat ohi. Viimeinkin liikennettä!

Nousin kävelemään. Pian mopo ja mönkkäri tulivat takaisin päin, pysähtyivät kohdalleni ja rupattelimme hyvän tovin kuljettajaherrojen kanssa. Eivät olleet kuulemma ennen nähneet naista kävelemässä tällä tiellä… Läheltä olisi löytynyt kuulemma uimapaikkakin.

Hämeenkankaalla tulin tienristeykseen, jonka lähellä olisi ollut laavu ihan tien varressa, mutta viittasin sillekin kintaalla ja jatkoin hiekkakuoppien ohi kohti Honkaperää.

Ympärilläni oli suota, tienviitta osoitti Jylennevan turvetuotantoalueelle. Puut olivat kuitenkin sen verran korkeita, että sitä omiin silmiini ”tyypillisempää” puutonta tai vain harvojen puiden täplittämää suomaisemaa ei tieltä näkynyt. Istahdin varjoon, alta polttavan auringon. Muutama hyttynen kävi kiusoittelemassa, mutta onneksi eivät paarmat!

Alkukesä on aina tupasvillojen aikaa. Harmikseni ei matkan varrelle osunut tupasvillanevaa, mutta onneksi tien varressa oli sentään vähän tupsupääheiniä.

Suoraviivaiset tiet toivat minut vähitellen yhä lähemmäs Piippolaa. Metsät vaihtuivat peltoaukeiksi ja näköpiiriin ilmestyivät myös maatilojen talot. Ja asvalttitie autoineen. Olikin muutama tunti ehtinyt vierähtää aika vähillä moottoriajoneuvojen äänillä!

Piippolan taajaman merkiltä oli ihastuttavan lyhyt matka keskustaan, missä oli aika täydentää repun ruokavarantoja, sekä illaksi että seuraavaksi päiväksi. Tien vasemmalla puolella bongasin Muorintien ja kohta Työväentalon jälkeen kaupat, joiden varannoista ostin myös lisää rakkolaastareita… Ehkä juuri niiden herättämän onnentunteen vuoksi en äkännyt Vaarintien tienviittaa K-kaupan vieressä!

Piippolan vaarikin jäi näkemättä, paitsi jos joku ostoksilla kaupassa samaan aikaan ollut sattui sellainen olemaan.

Ylitin viehättävän Kotilansuvannon ja sen kukkalaatikoin somistetun sillan.

Vaikka jo lepoa kaipailinkin, käväisin vielä Piippolan kauniin kirkon pihamaalla. Kirkkoa ympäröivässä puistossa olisi kelvannut levähtää pidempäänkin tutkimassa esimerkiksi hautakiviä. Täältähän löytyy muun muassa kirjailija Pentti Haanpään hauta, mutta se meni minulta ohi. Huomioni kiintyi nurmikolla seisovaan muistomerkkiin, joka muistuttaa lohduttomista vuosista 1800-luvulla: teksti kertoi, että Tälle paikalle on haudattu 500 nälkään ja tauteihin kuollutta seurakuntalaista vuosina 1866-68.

Ennen poistumistani katseeni nauliutui vielä merimies Jakob Ervastin ristiin. Kuulin majapaikassani, että Ervastin tarina oli keskeinen osa Lapin kullan kimallus -tv-sarjaa. En ole itse sitä nähnyt, mutta nytpä on hyvä syy tutustua!

Kyllä, jaloissa painoi edelleen. Onneksi Airbnb-majapaikkaani oli enää lyhyt kävelymatka. Kylläpä olikin mahtavaa päästä heittämään reppu selästä, huilata hetki ja sitten käydä vanhan talon pihanurmen poikki peräti satavuotiaaseen pihasaunaan ottamaan leppeät löylyt päivän päätteeksi! Kun sen jälkeen sain vielä grillata makkarat hodareihin pihagrillissä ja jutella mukavia isäntäväen kanssa, oli taas hyvä fiilis kuluneesta kävelypäivästä.

Lenkkareiden kohtalo selviäisi aamulla.

Parasta / mielenkiintoisinta

• Kärsämäen seinämaalaukset / graffitit
• Kauniit, rauhalliset maaseutumaisemat – pelloista metsiin
• Piippolan kirkon seutu
• Rupattelutuokiot matkalla ja perillä
• Varakengät & rakkolaastarit!

Kävelypäivä

• 13.6.2020