Kävellen Suomen halki 26: Koirasalmi-Kinnula

Edellisen Suomen halki-retkeni päätepiste oli Koirasalmi Salamajärven kansallispuistossa Kivijärvellä joulukuun 2019 lopussa, liki Kinnulan rajalla. Viimein toukokuun jälkipuoliskolla koitti päivä, jolloin pääsin nostamaan rinkan selkääni Koirasalmella: matka jatkuisi taas muutaman päivän verran kohti pohjoista.

Alun perin olin ajatellut taivaltaa Koirasalmelta Hirvaan kierrosta pitkin Lehtosenjärvelle ja siirtyä siitä Peuran polun reitille, mutta muutin reittisuunnitelmaani yhden petäjän takia. Olin nimittäin kuullut, että Tikkakankaalla on erikoinen puu.

Ihan alkumatkasta taitoin matkaa Salamajärven kansallispuiston polkuja pitkin. Suuntasin Vaatimen kierrokselle vastapäivään ja kävelin nelisen kilometriä leppoisaa polkua Ahvenlammelle.

Matkalla hengitin keväisen lämmintä ilmaa, mutta lehdet eivät olleet vielä puhjenneet puihin. Käki kukkui, joutsenet uivat Isossa Juusonlammessa.

Taivaan värit pilvimuodostelmineen heijastuivat lammikoista niin suolla kuin Tauslamminnevalla.

Ahvenlammella heitin hyvästit niin merkitylle patikointireitille kuin metsäpoluille: edessä olisi loppupäivän ajaksi tismalleen tietaival.

Ahvenlammelta oli vain lyhyt matka Koirasalmentielle kohti Kinnulaa. Hiljaista tietä. Ensimmäiset pari tuntia ei ajanut yhtään ainutta autoa kumpaankaan suuntaan. Pidin ensimmäisen tauon Hirvikankaan risteyksessä epävirallisen taukopaikan penkillä.

Kun saavuin Tikkakankaalle ja risteykseen, josta kartan mukaan piti kääntyä oikealle, jotta pääsisin Pyhälle puulle. Ei edes tienviittaa puun luo – vain ”Kontumäki 8”. Lykkäsin rinkan selästäni kiven taakse, sitten näin ojassa harmaantuneen entisen opasteen.

Kävelin rinkatta kepein askelin noin puolitoista kilometriä, kunnes näin pienen rapistuneen puuopasteen. Punainen teksti vahvisti minun tulleen Pyhän puun luo.

Olin kuullut puhuttavan puusta myös Karhunkallon petäjänä. Katsoin satoja vuosia vanhaa keloa rauhassa laavulta, ennen kuin kävelin Pyhän puun juurelle.

Kyllä, vain yksi puu, kookas kelottunut mänty, mutta jotain todella vaikuttavaa siinä oli. Ja kun luin Pyhän puun tarinaa laavulle ripustetusta lehtileikkeestä, vaikutuin lisää. Puun juurella on perimätiedon mukaan vietetty karhunpeijaisia, mutta myös suoritettu rituaaleja ennen karhunpyyntiin lähtöä. Paikalta on löydetty karhun kalloja ja luita. Peijaisten lopuksi tavattiin ripustaa karhun kallo petäjän oksanhankaan. Olipa hyvä, että tarina löytyi paikan päältä. Museon vanha infokyltti oli enää osittain ehjänä tallessa laavun postilaatikossa.

Pyhän puun jälkeen edessä oli vähän tylsempi taival: suorahkoa soratietä. Onneksi ei sentään puhdasta tasamaata, vaan välillä oli edes pientä mäkeä vaihteluksi. Kuikuilin metsän puolelle toiveikkaasti: josko näkisin metsäpeuran. No ei sitten.

Pidin huilitauon metsästysmajan kohdalla ja nostin rinkan selkääni. Ohiajava auto hiljensi, sitten pysähtyi. Vanhempi herrasmies kysyi, minne olin matkalla ja tarvitsenko kyytiä. Kiitin kovasti, mutta en tarttunut tarjoukseen. Myös hän oli käynyt kävelemässä, Salamajärven kansallispuistossa, parisenkymmentä kilometriä.

Seurasin katseellani taivasta Kinnulan suunnassa. Kyllä, edempänä satoi, vaikka säätiedotus oli luvannut poutaa. Pieni ja kevyt sadekuuro meni onneksi ohitse ja saatoin ottaa taas takin pois.

Saavuin tienristeykseen. Kartassani luki Koirasalmentie, tienviitassa Koirajärventie. Jäpänrannantie houkutti, sillä tiesin, että se oikaisisi vähän, mutta valitsin silti kävellä Kinnulan keskustan kautta, Silkkiperäntietä pitkin (mikä hauska nimi!). Kinnulaan oli enää 5 kilometriä.

Haaveilin jäätelöstä ja mietin, mitä ostaisin kaupasta eväideni täydennykseksi seuraaville päiville.

Taajamamerkki Silkkiperäntien varressa viestitti siitä, että sora jalkojeni alla vaihtui asvalttiin. Avarat pellot ympäröivät Kinnulan keskustaa tulosuunnassani.

Kohta pääsin myös kevyen liikenteen väylälle, joka toi minut Kinnulan kirkon eteen.

Kiitos korona- että kellonajan, Kinnulan keskustassa ilonani olivat vain ruokakaupat. Ehkä kaikki oli muutenkin alkuillasta jo kiinni, joten tyydyin katselemaan. Grilli-kahvion vieressä oli talvisotaan lähteneiden muistomerkki, sen jälkeen Kinnuskeskus, tien laidalla iloisesti maalattu puiden välissä tuulessa heilahteleva banderolli. Toisella puolen tietä seisoi heinäpellolta palaavaa nuorta paria esittävä veistos. Evästäydennysten jälkeen jäljellä oli enää nelisen kilometriä kävelyä yöpaikkaani.

Ala-Jäppä eteläpuolellani tarjosi Salmenniemessä kauniin järvimaiseman, sitten ohitin tien toisella puolella olevan kotiseutumuseon harmajat rakennukset. Tietä ympäröivänä maisemana seuraavien kilometrien ajan oli joko pelto tai kuiva kangasmetsä. Kevyen liikenteen väylä oli mitä parhain kävellä, sillä se ei ollut asvaltoitu, vaan ikioma hiekkatie asvaltoidun Lestijärventien vieressä!

Vain vähän ennen Karkausmäen Kammaria huomasin tien vieressä valkoisen muistomerkin. ”Tällä paikalla karkoitti vihollispartion Isonvihan aikana kuuluisa voimamies Lassi Urpilainen.” Aikamoinen sankari tämä 1700-luvun alussa elänyt Lassi on ollut, minkä lisäksi hän oli tunnettu myös karhunkaatajana.

Ihanaa, yösijani! Karkausmäen Kammari ei ollut sulkenut oviaan koronaviruksen takia, joten olin varannut sieltä huoneen yöksi, samoin iltapalan sekä aamiaisen. Ilta- ja aamupala odottivat minua jääkaapissa. Rinkka selässä kulkijan ei ole aina pakko nukkua ulkona, vaikka se kivaa onkin… Ja olin onnellinen, että sain vielä iltamyöhällä paitsi nauttia ihanan iltapalan (salaattia, savulohipiirakkaa, lähituottajan chorizo-makkaroita), myös lämmittää pihasaunan!

Kyllä teki hyvää heittää makoisat löylyt ja käydä unille, kun ilta-aurinko vielä heitti viimeisiä säteitään Karkausmäen Kammarin pihaan…

Seuraavana päivänä sitten Peuran polulle.

Parasta / mielenkiintoisinta

• Alkumatkan polkupätkät Metsäperäläisen taivalta ja Vaatimen kierrosta
• Pyhä puu, Tikkakangas, Kinnula
• Saunan löylyt Karkausmäen Kammarilla, Kinnula

Kävelypäivä

• 20.5.2020