Iltakävely Pyhä-Nattaselle

Olin haaveillut Pyhä-Nattasella käynnistä jo pitkään. Kun sitten saavuin Vuotson Majalle heinäkuun alkupuolella 2021 – jatkamaan kesäkuussa tänne päättämääni kävelyretkiketjua Suomen halki Vuotsosta kohti pohjoista – oli Pyhä-Nattanen jo peräti seuraavan päivän reittini varressa.

Ilta oli kuitenkin niin houkuttelevan kaunis (ja seuraavan päivän kävelyrupeama sen verran pitkä) että keksin lähteä Pyhä-Nattaselle iltaretkelle. Polkupyörä olisi ollut tarjolla lainaksi Majalta, mutta päädyin lopulta autokyytiin Pyhä-Nattasen polun alkuun.

Sompiojärventien varressa on parkkipaikka, jolta pääsee Sompion luonnonpuistoon kuuluvalle Pyhä-Nattaselle johtavalle polulle. Luonnonpuistossahan polulta ei saa poiketa. Taivalta huipulle on tätä lyhyintä reittiä pitkin vain kaksi kilometriä. Tälle illalle en pidempää taivalta kaivannutkaan, vaikka kävelysää oli mitä mainioin. Alkumatkasta kun seurana oli useampikin itikka!

Alussa polulla tuli vastaan myös pitkospuita, mutta leveähkö polku-ura kertoi myös lukuisista kävijöistä. Sen verran kulkijoita oli polku-uralla ollut, että juurakot ja kivet puskivat pintaan.

Vähitellen polku toi minua ylemmäs ja puusto alkoi madaltua. Samalla alkoi myös maisema muuttua: enää en tuijotellut pelkkiä puita, kuten alempana, vaan sain katsella aavistuksen utuisia maisemia kaukaisuudessa.

Enää oli parisataa metriä Pyhä-Nattasen huipun tuntumassa olevalle Palovartijan majalle.

Palovartijan maja on aika vaatimaton tupa, joten kyllä on täällä aikanaan päivystäneellä palovartijalla ollut aikamoiset oltavat. Maisema on toki ollut huikaisevan hieno luontaisetu, mutta nytkin täällä kävi melkoinen tuulenvipellys. Ja majan huolto… polttopuut on tänne pitänyt tuvan lämmittämistä varten jonkinmoisen vaivan kanssa.

Näinä päivinähän meitä retkeläisiä hemmotellaan valmiilla polttopuilla tupien yhteydessä. Majan vieressä ollut polttopuupino oli peitetty pressulla, mutta pressu pysyi hädin tuskin paikoillaan tunturituulen leyhyttelyssä.

Pistäydyin hetkeksi tuulensuojaan autiotuvan sisälle jättämään puumerkkini vieraskirjaan. Pari kaveria tupsahti kohta sisään ja mietin, näinköhän he olivat jäämässä autiotupaan yöksi. Kyllä siinä kelpaisi majoittua.

Astelin hissukseen Pyhä-Nattasen kivien koristamilla kallioilla ja imin itseeni lumoavaa maisemaa, jykevällä voimalla puhkuvaa tuulta ja tätä huumaavan kaunista iltaa.

Oi Nattaset! Sukkulalampi hehkui mitä suloisinta sinistä. Takana kohosivat kartan mukaan Seinätunturit. Ja täytyihän tuollahan olla myös Terävä-Nattanen, jonka vierestä kulkee Ruijanpolku, seuraavan päivän reittini!

Mitähän kaikkia tarinoita näillä kallioillla ja kivillä olisikaan kerrottavanaan?

Olin onnellinen, että olin päässyt kokemaan Nattaset juuri nyt.

Aurinko kellotti komeasti korkealla taivaalla, vaikka oli jo ilta. Valoisampaakin oikeasti kuin tässä kuvassa. Vastavalo tekee joskus tepposensa.

Laskeuduin takaisin Sompiojärventien varteen paluukyytiä odottelemaan. Seuraavana päivänä marssisin rinkka selässä Pyhä-Nattasen ohi samaista tietä pitkin. Sitä odotellessa…