perjantai 17. helmikuuta 2017

Puun tarinan merkeissä Äänekoskella, Rautalammilla ja Konnevedellä


Leksan Lastussa lastu lentää. Kun ammattimies on asialla, pystyy puusta ja puulle tekemään ihan mitä hyvänsä. Todistin sitä itse eräänä tammikuisena aamuna, kun saavuin Äänekoskelle osana Rautalammin-Konneveden luontomatkailu- ja Äänekosken matkailuhankkeen matkailupalvelujen testiretkeä, jonka aloitimme tutustumalla puukäsityön mestarin eli Leo Lahdelman kädenjälkeen.

Alueelle oli jälkeemme tulossa Puun tarina -teemaretkelle joukko ulkomaisia matkanjärjestäjiä tutkailemaan, mitä kaikkea seudulla onkaan tarjolla. Me esikulkijat kiersimme mukana olevia kohteita, kahteen päivään tiivistetyllä aikataululla.

Konnevesi, Rautalampi ja Äänekoski kätkevät uumeniinsa luonto- ja kulttuurielämyksiä niin, että lähialueidenkaan asukit eivät aina hoksaa, mitä kaikkea hienoa alueelta löytyy. Voi vain kuvitella, millainen musta aukko seutu on vähän kauempaa katsottuna. Tai oikeastaan vihreä - sillä metsäähän täällä riittää.  Juuri metsästä Puun tarinakin ammentaa. Metsät ja niitä ympäröivä luonto vesistöineen ovat olennainen osa paikallisia elinkeinoja ja virkistystä, niin retkeilijälle kuin matkailijalle. Myös tähän ihanaan valkoiseen talviaikaan!



Koska itse liikun yleensä huomattavasti hitaammin paikasta toiseen, oli kokemus minulle tavallisesta poikkeava; huristelimme tiiviin aikataulun vuoksi eri kohteisiin vinhasti autolla. Suolahden satamasta löytyvään Keitele-museoon kuuluvassa suloisessa lättähatussa poikkesimme sisällä, mutta talvinen ajelu jäi haaveeksi. No, onneksi olen päässyt tämän viehättävän museojunan kyytiin jo aiemmin :)


Sitten koitti lauantaipäivän ehdottomasti hauskin osuus: koskikelkkailu raikkaassa Kapeenkoskessa! Erilaisia kalastus-, matkailu- ja ohjelmapalveluita koskialueella tarjoava Kapeenkoski Oy on vuokrannut Kapeenniemen eteläisen osan rakennuksineen - muun muassa komea vanha myllyrakennus - joten siellä on annettava rauha yritystoiminnalle, mutta muulla osalla aluetta voivat retkeilijät liikkua luonnossa vapaasti. Kapeenniemestä löytyy useita polkuja tallattavaksi.

Meikäläisen uusi look. Kuva: Rossi Bliznakova
Saimme ensin alkuopastuksen koskikelkkailuun ja varusteisiin tuvan lämmössä, sitten vaihdoimme vesikelpoiset ja turvaa tuovat vermeet (eli märkäpuvut sun muut) ylle ja lampsuttelimme kauniin Kapeenniemen toiselle rannalle, virtaavan veden partaalle. Seuraavaksi räpylät jalkaan, sivuttain / takaperin kävelyä veden äärelle ja reipas askellus Kapeenkoskeen oman koskikelkan kanssa, hyvä ote kahvoista, sitten rennosti "roikkumaan" kelkan päälle ja menoksi! Ohjaamaan pystyi räpylöillä potkien ja vähän kelkkaa kallistaen. Vaikka vähän jänskätti, ei kuitenkaan pelottanut!



Koskikelkkailuamme taltioitiin myös videolle; pätkä vesiseikkailusta löytyy tämän videon alusta. Ohjaajien ohella turvanamme koskessa kulki myös vene. Kaikki testaajat selvisivät koskikelkkalaskusta mainiosti ja polskimme hilpeinä hyhmäisen veden halki rantaan.  Aivan mahtava elämys!


Kun olimme vaihtaneet kuivat vaatteet ylle, ajoimme Kapeenkoskelta Konneveden Siikakosken kupeeseen Siikapirtille, mistä siirryimme eräruokapalvelu Ilonen Hauki -emäntien loihtiman paikallisherkkulounaan jälkeen Konneveden jäälle. Matka oli niin lyhyt, että sen olisi mielikseen kävellytkin, mutta Heikki Paakki halusi säästää jalkojamme pakkasessa ja meidät vedettiin moottorikelkan perässä lämpimällä hyttivaunulla Pitkälahdelle.


Konneveden jäällä saimme opastusta pilkkimiseen, kairauksesta alkaen, ja astuin ensimmäisen kerran elämässäni sisätiloista kalastamisen mahdollistavaan majaan, jonka Heikki oli vetänyt kelkalla jäälle. Kaarevakattoisessa pilkkituvassa pystyy pilkkimään nurkissa olevien reikien kautta sisätiloista käsin, eikä kylmä vaivaa. Toki paikan vaihtaminen ja uuden reiän kairaaminen on avojäällä kulkiessa huomattavasti helpompaa ;)

Naran oli ylpeä ensimmäisestä koskaan jäähän kairaamastaan reiästä. Valitettavasti kalaonni ei meitä pilkkiretkellä suosinut. Jospa sitten ensi kerralla.

Jääretken jälkeen popsimme taas välievästä sisätiloissa Siikapirtin rantamaisemissa ja kävimme päivän lopuksi vielä Rautalammin Rämäkän matkailukeskuksessa ihmettelemässä mm. alamäkiluisteluradan huimaa reittiä. Aivan käsittämättömiä hurjapäitä ne alamäkiluistelijat!


Sunnuntaiaamuna pyyhälsimme aluksi Suonenjoen kautta Rautalammin reunamille, Iisvedelle, missä meidät otti vastaan Matin Puupajan isäntä Matti Pakarinen perheineen. Puupajalla syntyy vaikka mitä - miten olisi lentokoneen potkuri, puutarhakeinu, korurasia tai vene? - mutta yksi niistä kauneimmista puutuotteista on juurakkolänget. Länget eivät synny liukuhihnahommana, vaan aitona mittatilaustyönä jokaiselle hevosasiakkaalle.


Tilan omat suomenhevoset kantavat luonnollisesti kaulassaan Matin itse tekemiä, mitä kauneimpia länkiä. Suureksi iloksemme kahden reen eteen oli valjastettu hevoset ja pääsimme aivan ihanalle rekiajelulle lähimetsässä. Aisakellot helkkäsivät ja lumi pöllysi!


Riemu ei pysähtynyt siihen, sillä seuraavaksi Matti kuskasi meidät kelkkavedolla Iisveden jäälle, talviverkkoja kokemaan. Äskettäin järvestä oli noussut 80 kiloa kuhaa. Odotimme jännityksellä, miten kävisi tällä kertaa. Monta komeaa kuhaa Ahti antoi tälläkin kertaa. Matti neuvoi meitä kalan käsittelyssä ja kun saalis oli saatu jäihin, jatkoimme seuraavan elämyksen pariin.

Meikäläisen vielä uudempi look. Kuva: Mikko Aslak Lemmetti

Se oli....Nousuvarjo! Yritin hillitä innostustani, mutta sain pienen lottovoiton eli pääsin ensimmäisenä nousemaan ilmaan! Järven jäällä makaavan pitkän narun toisen päässä oli vetovempeleenä moottorikelkka ja minä odottelin toisessa päässä, takanani huolellisesti jäälle levitetty värikäs varjo. Kohta köysi lähti kiristymään, minä otin muutaman askeleen eteenpäin ja hups, ihan huomaamatta olinkin jo ilmassa!

Nousuvarjoliitelemässä János
Oli aivan huikeaa kohota vähä vähältä yhä ylemmäs ja nähdä maisemaa silmänkantamattomiin. Tuuli suhisi, jäällä seisoskelevat ihmiset muuttuivat yhä pienemmiksi. Tajusin, että olen joitain vuosia sitten melonut Iisvettä pitkin, juuri näissä maisemissa.

Sitten oli aika palata jään pinnalle. Köysi alkoi laskeutua ja minä sen myötä. Notkistin polviani ja tömähdin takaisin kovalle kamaralle. Seuraava!

Aivan huikean aamu- ja keskipäivän päätteeksi Matti perheineen tarjosi meille vielä taivaallisen aterian itse pyytämistään kaloista, sitten heitimme tälle elämystilalle hyvästit ja matkasimme Rautalammin kautta päivän toiseen huippuelämyskohteeseen, Etelä-Konneveden kansallispuistoon.,


Etelä-Konneveden kansallispuiston helmelle eli Vuori-Kalajalle johtavan polun lähtöpaikalla meitä odotteli KalajaRetkeilyn eräopas Markku Utriainen, joka tarinoi ryhmällemme kansallispuistosta ja Vuori-Kalajan alueesta.


Saapuessamme perille hämärä oli jo laskeutunut Vuori-Kalajalle, missä meitä odotti yllätys: tunnelmalliset tulet roihusivat polun varressa sekä jäällä ja oppaamme olivat rakentaneet meille peräti lumisohvan tulen ääressä istuskelua varten! Niin se käy, kun sen osaa! Markku opetti meitäkin muottirakentamisen jalossa taidossa ja alkoi heti tehdä mieli omaa iglua...


Paistettuamme aluksi nuotiolla makkarat tuli aika lähteä pienelle lumikenkäretkelle pimeään, otsalampuin varustettuna. Heittäydyin itse ryhmän perään ilman lumikenkiä, koska lunta oli sen verran vähän. Oli myös hauska kävellä jään hämärissä otsalamppu sammutettuna, seuraten valokeilaryhmää.


Pimeässä maastossa kävely ilman otsa- tai taskulamppua voi olla haastavaa, mutta lumi valaisee yllättävän paljon silloinkin, kun kuu ei paista, ja tasaisella jäällä on helppo astella vaikka lyhdyt sammuksissa. Kalajanvuoren jääputousten tutkiminen pimeällä vaati kuitenkin sen, että otsalampun valokeilat käännettiin yksissä tuumin kallioita kohti.


Vuori-Kalajan toisesta päästä nousimme hetkeksi myös metsäpolulle, kookkaiden kuusien ja muhkeiden haapojen suojiin, missä oppaamme kertoi lisää alueen eläimistöstä ja muusta luonnosta. Lumisen, pimeän metsän tunnelma on jotain ainutlaatuista! Kävimme vielä Feliks Tarasoffin ja hänen hevosensa vanhalla mökillä, sitten laskeuduimme takaisin jäälle ja lähdimme paluumatkalle kohti Vuori-Kalajan laavua. Paluumatkalle kaikki sammuttivat lamppunsa, joten ainoat valot kajastivat laavulta - ne ihanat elävät tulet.



Laavulta kantautui taivaallisia tuoksuja ja heti aluksi kuuma juoma maistui. Sitten herkkujen kimppuun! KalajaRetkeily oli laittanut laavupöydän koreaksi ja Markku paistoi retkiaterian päätteeksi meille vielä lettuja. Myönnän, että santsasin...


Onko ihanampaa tapaa viettää talvista sunnuntai-iltaa?

Kävelimme Vuori-Kalajan suloiselta laavulta metsäpolkua pitkin takaisin parkkipaikalle väsyneinä, mutta onnellisina. Kun saavuimme aukealle paikalle, pujahti iso yövalo esiin pilvien takaa ja lahjoitti meille vielä kuutamotuokion.



Eikä siinä vielä kaikki: kotimatkalla oli edessä vielä teetuokio Hiekkaharjun kartanolla Konnevedellä. Pihan huikea valaistus teki kartanosta satumaisen kauniin. Hiekkaharjun kartano on auki vain tilauksesta, joten siellä ruokailua ja majoitusta varten on syytä koota oma ryhmä.

Näiden kahden päivän aikana tuli koettua sellaisia elämyksiä, että mikäli samoissa kohteissa ja samoja aktiviteetteja jälkeemme kokeneet ulkomaiset matkanjärjestäjät eivät niihin ihastu, heidän täytyy olla kummaa porukkaa! Minä haaveilen jo seuraavasta retkestä samoihin maisemiin.

Puun tarina-retkestä lisää Sinisen repun kirous-blogissa

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Liukkaasti Tourujoen luontopolulla, Jyväskylä



Aurinkoinen iltapäivä johdatti minut kävelemään Jyväskylän keskustasta vaihteeksi eri reittiä kohti kotia. Jotenkin vain askeleeni suuntautuivat Tourujoen rantaan ja hetken mielijohteesta käännyin Tourujoen luontopolulle. Sille, jolla ei tunnetusti ole talvikunnossapitoa...  Ja jonka opastaulun jotkut spray/tussitöhrijät ovat tyhmyyttään käyneet sotkemassa. Kullanmurut, harjoitelkaa tägejänne vaikka kotona paperille älkääkä vedelkö niitä julkisille paikoille opasteisiin. Jos opastetaulut eivät jotakuta kiinnosta, ei niitä ole pakko lukea, mutta antakaa meille muille mahdollisuus käyttää niitä. Please.


En ollut ainoa, joka oli halunnut poiketa Tourujoen luontopolun puolelle, vaikka se liukas onkin - pitäväthän lumista ja jäistä polkua auki vain sillä kulkijat. Edelläni kulkenut henkilö oli istahtanut kaikessa rauhassa joentörmän katselulavan kaiteelle nauttimaan jokimaiseman hiljaisesta rauhasta.

Ohitin katselulavan ja astuin pitkospuille. Onneksi kuljin hitaasti (omalla vastuulla näillä poluilla kuljetaan), sillä ehdin silmäkulmastani havaita liikettä ihan läheltä. Jotain valkoista. Ja nopeaa. Se valkoinen ja nopea pysähtyi tapittamaan minua kaula pitkällä hetkeksi, kunnes sujahti liukkaasti toiselle puolelle pitkospuita. Pysähtyi taas. Ja kipitti sitten lähemmäs joen törmää. Lumikko luontopolulla! 


(Ehkä se hyvällä mielikuvituksella tuosta jotenkin erottuu.. Ei vaan sattunut tulemaan "oikeaa" kameraa matkaan ja kieltämättä ei onnistunut pysyä tämän vikkelän pikkuotuksen liikkeiden perässä.)

Lumoavan lumikkotuokion jälkeen olin aika täpinöissäni. Siitä on aikaa, kun olen tällaisen pikkuotuksen viimeksi nähnyt, ja silloin näkemälläni oli kesäturkki. Näin pienestä voi ihminen innostua - ja luontopolkuretki sai ihan uuden luonteen! Olin valinnut reitin ihan vain Tourujokimaisemien tähden, mutta luonto yllätti iloisesti.


Jatkoin matkaa hissukseen eteenpäin, kuikuilin tummalle, jääreunaiselle joelle, katselin jänöjussien jälkiä lumella ja pohdin joen vastarannan Kankaan aluetta, joka on jo alkanut rakentua uudelleen. Nyt, kun puissa ei ole lehtiä, sekä vanhat että nousemassa olevat rakennukset erottuvat jokitörmän takaa varsin hyvin.


Jatkoin matkaani varovaisin askelin, sillä polku oli sen verran jäinen ja kaareva pinnaltaan, että oli parempi pitää varansa.

Tourujoen maisemat ovat näillä paikkein nyt muutosvaiheessa. Mitenkähän Jyväskylässä miellettäisiin turkulaisittain... Eli kumpi puoli Tourujoesta olisi se vanhempi eli "täl puol jokke", kumpi se uudempi "tois puol jokke"? Jos uutta Kangasta ajatellaan, on se tietenkin tois puol, mutta toisaalta, ehtihän tehdaskin olla Lohikoskella jo 1800-luvun jälkipuoliskolta.


Joen mutkat johdattivat minut yhä lähemmäs Kankaan alueen ensimmäisiä uusia kerrostaloja, jotka jo kohoavat säilytetyn tehtaan piipun tuntumassa. Ensimmäiset asukkaat ovat jo asettuneet taloksi ja 18.2.2017 alueella vietetään Kankaan Talvitupareita ensimmäisten asukkaiden, ensimmäisen leikkipuiston ja toisen (prosentti)taideteoksen kunniaksi. On kyllä hienoa, että Kankaalla toimitaan prosenttikulttuuriperiaatteen mukaisesti eli noin 1% rakentamisen kustannuksista sijoitetaan taiteeseen ja kulttuuritapahtumiin.


Ensimmäisen valmiin asuinkerrostalon takaa tuli esiin toinenkin uusi kerrostalo. Sekä näissä ensimmäisissä taloissa että täällä joen vastarannalla luontopolulla saadaan kyllä kuunnella aika pitkään Kankaan alueen rakentamiseen liittyviä ääniä. Toivottavasti rinnakkaiselo sujuu mukavasti kummallakin puolella jokea.

Kun puut ovat lehdessä, tulevat uudisrakennukset hädin tuskin erottumaan Kankaan puolelta, joten tähän aikaan vuodesta maiseman muutos näkyy mitä parhaimmin.


Huomasin selvinneeni liukastumatta onnellisesti jo tänne luontopolun loppupäähän, josta Tourujoen vesivoimalaitoksen rakenteetkin erottuivat. Onpa tuo kerrostalo muuten lähellä rantaa! Joenrantatalojen ikkunoista tulee olemaan etenkin keväällä ja alkukesästä aivan huimaavan kauniit, vehreät maisemat Tourujoen luonnonsuojelualueelle, tänne luontopolun puolelle, missä luonto on mitä rehevintä.

Toiveikkaana tähysin myös virtaavaan veteen. Olisiko siellä koskikaraa? Ehei, linnun lintua ei vedessä uiskennellut. Ehkä joku toinen kerta. Sitä paitsi, lumikko riitti minulle!


Enää oli jäljellä loivasti nousevia pitkosporrasaskelmia pitkille, suorille rappusille, joita pitkin nousin Tourujoen laaksosta Kankaankadulle. Tuumin siinä ylös astellessani, että olin kulkenut reittiä juuri oikeaan suuntaan: ennemmin nousen liukkaita, jyrkkiä portaita ylös kuin liu'uttelen niitä alas. Keskustan suunnasta tullessa ei reitille osunut kuin muutama askelma alaspäin ja niistä selvisi maltilla astellen, sekä tietenkin kaiteista tukia ottaen. Ei nimittäin sattunut mitään piikkipohjakenkiä jalkaan, vaan olin liikkeellä ihan tavallisissa talvikengissä.

Tourujoen luontopolku osaa yllättää iloisesti myös talvella!

maanantai 13. helmikuuta 2017

Talviretki Päijätsalon näkötornille, Sysmä


Päijänteen kansallispuisto kuulostaa ensi alkuun siltä, että sinne pitäisi mennä vesitse. Tahi talviaikaan jäätä myöten. Kansallispuiston maisemiin voi kuitenkin astua myös maitse, esimerkiksi Sysmässä, Päijänteen itäpuolella, missä osa Päijätsalosta kuuluu kansallispuiston alueeseen. Päijätsalossa on ympärivuotista asutusta ja saareen pääsee autolla siltaa pitkin.


Olin viettämässä viikonloppua Sysmän seudulla ja kun huomasin, että läheltä Päijätsalon retkeilyalueelta löytyisi näkötorni Päijänne-maisemin, innostuin heti. Matkaa Päijätsalon näkötornille johtavalle polulle Sysmän kirkonkylästä on vain 7 kilometriä. Polun lähtöpaikkaan oli helppo löytää, sillä Sysmän suunnasta pitkin Suopellontietä tullessa tarvitsi vain kääntyä vasemmalle Päijätsalontielle, jolta oli edelleen viitoitus näkötornipolulle.

Parkkipaikan opastetaulussa kerrotaan Päijätsalon alueesta ja kartasta näkee hyvin kansallispuiston puolelle kulkevat polut välimatkoineen. Lyhyin reitti luontopolkua pitkin pysäköintipaikalta Päijätsalon näkötornille on noin puolentoista kilometrin mittainen, mutta halutessaan tornille voi kiertää esimerkiksi rantamaisemien ja Pyydysniemen tulipaikan kautta, jolloin menomatkalle tulee mittaa noin 2,2 km.


Lähdin itse pikku päiväretkelleni lyhyintä reittiä. Tornipolku kulkee alkumatkan avaran oloisessa havupuuvoittoisessa metsässä, joka ei vielä ole itse kansallispuiston aluetta. Puiden lomassa on siellä täällä pieniä ja isompia siirtolohkareita, niitä kuuluisia jääkauden jälkiä. Vaikka olinkin talviretkellä, näin vähällä lumella erottui hyvin, mitä kaikkea kivien päällä kasvoikaan - ei  ainoastaan sammalta, mustikkaa tai kallioimarretta, vaan parhaimmillaan jopa pieniä kuusia.


Alkumatkasta reitti oli aika tasaista, mutta reittikuvaus lupasi, että korkeuseroja ja muuta epätasaisuutta (mm. kiviä) olisi vielä edessä, olihan polun luokitus keskivaativa. Punaisin (osalla reittiä sinisin) maalimerkein merkittyä polkua oli helppo seurata, etenkin kun samaa uraa oli tallannut jo pari muutakin kenkäparia samana päivänä.  Mietin, että suopursu tuoksuu täällä varmasti mahtavasti kukinnan aikaan! Ja olivatpa mustikanvarvut kookkaita! Päijätsalo lienee erinomaista marjastusmaastoa.


Kun lähdin polkujen risteyksestä näkötorni suuntaan, oli edessä se väistämätön eli ylämäki. Samalla astuin myös Päijänteen kansallispuistoon kuuluvalle maalle.

Nousu Päijätsalonvuorelle tuntui mukavan loivalta ja löysin itseni ylempää kuin huomaamatta. Ehkä se johtui siitä, että pysähdyin ylämäessä useamman kerran. Ensin kuuntelemaan, mistä puusta sen tikan nakutus oikein kuuluikaan, ja sitten ihastelemaan kauniisti huurtuneita naavapartapuita. Polun varren kuuset esittelivät kilvan mitä hienoimpia naavamuodostelmia. Oi tätä putipuhdasta ilmaa!


Sitten saavuin huipulle eli itse Päijätsalon näkötornille. Olin odottanut näkeväni sellaisen "tavallisen" avonäkötornin (väritys sävyä "kestopuu"),  eli en todellakaan mitään näin kaunista rakennelmaa! Valkoiset, punamaalilla koristellut pylväsristikot ja viehättävän keltaiset kaiteet tekivät tornista kerrassaan upean näyn keskellä mustavalkoisiin sävyihin verhoutunutta talvimetsää.

Päijätsalonvuoren näkötorni rakennettiin niinkin kauan sitten kuin vuonna 1899  eli tämä tornikaunotar on toistasataa vuotta vanha! Tornia on toki korjattu matkan varrella, mutta aika huiman kauan se on pysynyt pystyssä kallion laella.


Kapusin näkötornin huipulle varovasti, sillä askelmat olivat paitsi jyrkät, myös kapeat. Lumen alla piileksi myös ylläri. Kun jalkani luisti hieman ensimmäisellä tasanteella, ajattelin että tasanteen talvisuojana oli kenties vesivaneria, mutta ehei: se liukas pinta olikin peltiä. Kannatti pitää rappusten kaiteista kiinni loppuun asti. Sinne ylimmälle tasanteelle noustessa teidän pidempien on muuten syytä varoa päätänne, sillä jopa minä jouduin olemaan tarkkana.


Tornilta aukeaa näköala komealle Päijänteelle, Suomen pisimmälle ja toiseksi suurimmalle järvelle. Edellisen yön komeaa täysikuuta ei valitettavasti ollut seurannut kirkas, sinitaivainen talvipäivä, joten näköala oli tällä visiitillä pilvisen ja kevyesti lumisateisen sään himmentämä. Kaukaisuudesta erottui joitakin saaria, mutta joissakin kohdin horisontti katosi tyystin vaaleaan harmauteen.

Oli silti upeaa seisoa tornin laella, katsella lähipuiden lumihuurrelatvuksia silmän korkeudelta. Mustavalkoinen maisema oli koskettavan kaunis.  Huipulla ollaan noin 180 metrin korkeudella merenpinnasta. 


Olin ehtinyt tähystellä tornista maisemia tovin, kun kuulin lumen narsketta, siis tornia lähestyvien askelten ääntä alapuoleltani. Pakkaslumilla vähäinenkin rapsahdus kantaa kauas. Toinen torninkatsastaja päätti käydä ensin tutkailemassa näkymiä Päijänteelle avokalliolta.


Kun lähdin laskeutumaan tornista alas, muistin jo liukkaat paikat ja otin tasanteilla varovasti. Oli kyllä pakko pysähtyä myös ihailemaan torninrakentajien (ja -kunnostajien) kaunista kädenjälkeä. Kannatinpalkit maalauksineen ovat poikkeuksellisen kauniit!


Tornilta oli enää muutama askel kallioille, joilta myös avautuu näkymä Päijänteelle. Se lohduttanee niitä, jotka eivät tohdi nousta ylös näkötorniin; järvimaisemia pääsee ihailemaan Päijätsalon laelta ilmankin tornikapuamista. Näkötornin tykönä ei ole pöytää tai penkkejä eväiden syöntiin, mutta jos vain ottaa istuma-alustat matkaan, voi tähän hyvin istahtaa evästauolle. Toinen vaihtoehto on seurata tornilta polkua puolen kilometrin verran alas rantaan ja Pyydysniemen tulipaikalle.

Kävelin näkötornilta takaisin lähtöpaikalle paluupolkua, joka on aavistuksen pidempi (1,7 km) ja laskeutuu loivasti männikön keskelle, mistä pilkottaa sulan veden aikaan Päijänne. Olisipa mukava tulla tänne uudelleen sulan maan aikaan, vaikkapa sitten vesitse!

Päijätsalon reittikartta

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

Lähiyöretki 2: Laajavuoren laavulla, Jyväskylä


Kun vedin pipoa päähän lähtiessäni, pysähdyin hetkeksi. Eihän sitä olisi pakko lähteä mihinkään. Minkä ihmeen takia lähden. Tähän aikaan. Yöretkelle. Taas.


Oli siis myöhäinen ilta: lähdin iltayhdentoista jälkeen rinkka selässä kävelemään kotoa kohti Laajavuorta, valaistuja kävelyteitä pitkin. Vastaan tuli peräti yksi koiranulkoiluttaja, mutta siinä kaikki. Rauha oli laskeutunut kelmeiden keinovalojen valaisemaan kaupunkiin, Kortepohjan kujille.


Kun lähestyin Korteniityntien mutkaa, silmissä välähti. Katuvalot sammutettiin yöksi. Ahaa, oli siis tasan puoliyö. Lisää rauhaa ja hiljaisuutta sekä etenkin pimeää. Yksi auto pyyhälsi ohitseni. Jos kuljettaja ehti minut havaita, ehkä tuumi, että olen kävelemässä jostain reissusta kotiin. Hih. Olin menossa vasta!

Laajavuoren hotellin jälkeen katuvalot olivat tyystin sammuksissa, mutta hämärää kävelytietä näki ihan hyvin kulkea. Vähän matkaa sitä asteltuani ylitin tien ja siirryin metsän suojiin. Minulle on tullut vähän vakioreitti Laajavuoren takaiselle laavulle, mutta huvin vuoksi päätin hakea laavun tällä kertaa eri kautta. Jospa ensin tuota polkua, sitten tuota... Löysin kohta itseni Laajavuoren luontopolun varresta. Pimeänhämärässä sitä voi tosiaan sanoa "löytämiseksi".


Tiesin, että olin menossa oikeaan suuntaan ja että osuisin jossain kohtaa riittävän lähelle laavua, jotta osaisin perille asti. Kaivoinkin otsalampun esille vain huvin vuoksi ja valokuvan ottamista varten, sitten sujautin lampun takaisin taskuun; lumisessa metsässä tallattu polku erottui riittävän hyvin ilman valaisinta. Kun kävelin riittävän hitaasti (ja alamäessä vähän varovaisemmin), en pelännyt liukastumistakaan. Tuntui siltä, että maahan viimeksi leijaillut lumi oli tehnyt juuri sopivan nihkeän pinnan jalkain alle.

Mikäli otsalamppua pitää päällä, ei sen valokeilan ulkopuolelle näe käytännössä yhtään. Sen jälkeen kun lampun on sammuttanut, alkaa vähitellen erottaa maisemaa, varjoja ja sävyjä ja parhaimmillaan näkee kulkea ihan hyvin "pimeässä", jopa ilman että täysikuu paistaa yötaivaalta. Retkiyönäni taivas oli pilvessä, joten kuusta ei ollut tarjolla lisäapuja.


Saavuttuani tutun näköiseen polkujen risteykseen erkanin luontopolulta ja pian erotin uran reunasta kyltin. Valot päälle taas - jee, laavu! -  ja sitten tarvitsikin enää seurata latupohjan reunaa itse yöpaikkaani.


Laajavuoren laavulle kantautui vaimeana satunnaista autojen ääntä, mutta näin yöaikaan harvakseltaan, eikä laisinkaan häiritsevällä volyymillä. Matkaa laavulta lähimmille yöaikaan liikennöidyille teille on kuitenkin jokunen kilometri. Punahohtoinen taivas kertoi kaupungin valoista, mutta omaksi yövalokseni olin ottanut mukaan myrskylyhdyn.


Kun olin ensin sytyttänyt tulen rinkasta irrottamaani myrskylyhtyyn, levitin makuualustan oikenemaan ja aloin puhkua tällä kertaa kakkosalustaksi ottamaani toiseen alustaan ilmaa. Piti kokeilla uutta yhdistelmää edellisen yöretken jatkoksi. Silloin olin nukkunut antiikkisella Karrimatilla + uudella solumuovialustalla.

Tällä laavulla ei ole kaupungin polttopuuhuoltoa, mutta puukalikoita retkitulien tekoon löytyy paikasta silti, kiitos noin kolmen vapaaehtoisen herrasmiehen, jotka täysin omaehtoisesti (ja alun perin toisistaan tietämättä) aloittivat polttopuiden teon laavulle kaikkien iloksi jokunen vuosi sitten. Viime vuonna Jyväskylän kaupunki jeesasi tätä vapaaehtoistyötä sen verran, että paikalle tuotiin läheltä kaadettua puuta pätkittynä - enää tarvitsi vain pilkkoa. Polttopuiden pilkkomiseen ovat edelleen tervetulleita osallistumaan kaikki halukkaat :)


Kiitollisena valmiista polttopuista tein pienet tulet yöretken kunniaksi. Ei olisi tuntunut samalta vain kömpiä saman tien makuupussiin - piti saada istua hetki nauttimassa yön hiljaisuudesta nuotion ääressä.


Oli hauska ajatella, että olin yöretkellä tällä kertaa vain reilun neljän kilometrin päässä kotoa, lyhyen matkan päässä laskettelukeskuksesta.

Sitten makuupussin uumeniin, suuaukon narun kiristys. Liekö johtunut siitä, että kello oli jo aika paljon (jo saapuessani yli keskiyön) ja olin hypännyt normaalin nukkumaanmenoaikani ylitse, mutta uni ei tullutkaan heti. Tunsin pakaroiden alla kylmyyttä ja tuumin, että nyt on vaihdettava makuualustat toiseen järjestykseen, jospa se auttaisi.


Alimpana ollut, toiselta puolelta folioitu solumuovi sai siirtyä päällimmäiseksi ja ilmatäytteinen patja alimmaiseksi. Taisi siitäkin mennä pelkässä horteessa jonkin aikaa, mutta lopulta uni tuli ja heräsin joskus aamuseitsemän jälkeen. Tälläkään talviyöretkellä en saanut nukuttua niitä parhaimpia unia, mutta jonkin verran kumminkin.


Laavulla oli vielä hämärää, kun heräsin, niinpä paikalle ei ymmärrettävästi osunut muita kulkijoita samaan aikaan. Olin ottanut evääksi matkaan keksejä, termarillisen teevettä ja pannun aamuteen keittämistä varten, mutta päätin pistää kamat kasaan ja kömpiä kotiin kunnon aamiaiselle. Säästyipähän siinä nuotiopuita seuraavalle.

Päivä valkeni joka askeleella, kun astelin rinkka selässä kohti kotia. Päätin palata hieman eri reittiä ja seuratessani polku-uria oikeaan suuntaan tulin valinneeksi myös pätkän, jossa jalanjäljet harvenivat ja lopulta katosivat - taisi siis edeltäjäni kääntyä takaisin? En moisesta hätkähtänyt, vaan laskeuduin vähälumista rinnettä alas ja kohta olin taas kunnon polulla, eli luontopolun uralla.


Luontopolkua seuraten päädyin pian latu-uran viereen, mihin oli muodostunut kävelypolku. Latuhöylä jyristeli ensin poispäin, sitten palasi ja väistin mörisevää konetta sivummalle. Sitten siirryinkin jo ladun varresta pois ja lähdin tallustamaan Laajavuoren ja Laajiksen virkuimpien aamu-ulkoilijoiden ohitse kohti kotia.



Hmm, pitäisiköhän kuitenkin ottaa ensi kerralla ihan oikeat retkiaamiaistarvikkeet mukaan eikä vain lampsia laiskasti kotiin aamiaiselle...  Mutta näinkin voi lähiyöretken tehdä!