perjantai 15. heinäkuuta 2016

Mäntänvuoren Vasanpolku, Mänttä


Mänttä on nykyään tunnetuin taidekohteistaan, mutta kävely- tai pyöräilymatkan varrelta tai sellaisen päässä museoista tai taidenäyttelyistä löytyy myös luontoelämyksiä.  Serlachiuksen Gustaf- ja Gösta-museoista voi lainata vierailun aikana polkupyörän, Gösta-museosta soutuveneen. Ja jos parin kilometrin päässä Mäntän keskustasta sijaitsevan Mäntänvuoren kapuaminen arveluttaa, Vuorenmajalle luontoa ihailemaan voi päästä sesonkiaikana myös paikallisesti liikennöivän Serlachius-bussin kyydissä. Aika mahtava juttu!


Kävin itse taidepläjäyksen jälkeen pienellä retkellä Mäntänvuorella, jonka laella sijaitsevan Vuorenmajan vierestä löytyy esteettömän Ilvestien (800 m) lisäksi kolme vaihtoehtoista reittiä kuljettavaksi. Kaikille aluksi yhteinen Ilvestie johtaa Vuorenmajalta Vuorentornille, jonka viereltä näkee maisemia, vaikkei torniin pääsisikään kapuamaan. Reitit on merkitty latvatonta kuusta muistuttavin opastetolpin, mutta kun reitistö jakautuu eripituisiin lenkkeihin, ei vaihtoehtoisia polkuja ole eri väreillä tai symboleilla eroteltu. Lisäksi maastossa risteilee lukuisia muita, pienempiä polkuja.


Ilvestieltä voi poiketa muutaman askeleen sivuun kurkkaamaan Vuorenkirkkoa, joka leirikirkkojen tapaan on avotaivaan alla, vaikka leirikeskusta ei ole lähimaillakaan. Vuorenkirkko tarjoaa isollekin porukalle istumapaikat hirsipenkeillä.


Havuvoittoinen metsä ja kostea sää takasivat sen, että hyttyset käyttivät ansiokkaasti tilaisuutta hyväkseen heti, kun ihmisiho lähestyi. Jo tällä muutaman sadan metrin mittaisella matkalla Vuorenmajalta Vuorentornille ehdin saada muutaman pureman, mutta se unohtui, kun komea torni tuli näkyviin. Olihan siitä tornin alapuolelta, esteettömältä näköalapaikaltakin hyvät maisemat, mutta tästä tornista varmasti näkisi vielä kauemmas!

Niinpä avasin tornin oven ja kävelin muiden perässä vielä ylemmäs näkötorniin, joka on yllättäen rakennettu vasta vuonna 2005. Se näytti paljon vanhemmalta, kiitos ulkoasunsa, joka on arkkitehti Wäinö Gustaf Palmqvistin käsialaa. Palmqvist suunnitteli useita rakennuksia Mänttään, myös paperi- ja sellutehtaalle. 



Ylös kiipeäminen palkitsi vaivan, sillä sieltä avautuivat niin järvimaisemat Keuruun suuntaan Keurusselälle kuin näkymät Mäntän tehtaille ja tietenkin kaikenkattaviin metsiin, jotka olivat koskesta saatavan vesivoiman ohella olennaisia jo nykyisten tehtaiden esi-isän eli puuhiomon perustamiseksi paikkakunnalle. Gustaf Adolf Serlachius otti 1868 aikamoisen riskin käynnistäessään syrjäisellä pikkupaikkakunnalla teollisuusyrityksen, mutta niinpä vain uhkayritys onnistui.

Tutkin Vuorentornin juurella Mäntänvuoren luontoreittien karttaa. Hirvenjotos noin 5 km, Vasanpolku 3 km, Ketunlenkki 1,5 km, mikä niistä? Valitsin merkityistä luontopoluista keskimmäisen, jolta saisi mukavan maistiaisen alueen maastosta. Lähtöpaikalla ei tullut vastaan tätä reitit näyttävää karttaa, mutta onneksi sentään tornin tykönä.


Aluksi kaikki reitit jakoivat saman uran, joka alkoi leveänä, mutta laihtui välillä niin, ettei kaksi kulkijaa mahdu joka metrillä kulkemaan rinnakkain. Aika hauska, kierteinen kelonpätkä! Wau!


Olin summamutikassa arvellut, että lyhyin reiteistä eli Ketunlenkki olisi tosi helppo, mutta kun Ketunlenkki erkani yhteiseltä polku-uralta oikealle, varoitettiin jyrkästä rinteestä. Ei taida siis olla ihan köykäinen reitti sittenkään. Ainkaan, jos sen sattuisi kulkemaan vastapäivään, jolloin tuosta saisi tepsutella tänne päin, ylämäkeen.

Itse astelin kuusivoittoista, Mäntänvuoren rinnettä vähitellen loivaan alamäkeen Vasanpolkua pitkin. Kartan mukaan vastaan tulisi pian luontopolun rasteja.


Rastitauluissa kerrottiin alueen kasvillisuudesta. Talvikkeja en tullut tähynneeksi, mutta metsälehmuksiin kiinnitin huomiota jo ennen kuin niistä kertova opaste tuli kohdalle; sen verran runsaina lehmukset rinteessä kasvoivat.

Hirvenjotos ja Vasanpolku jatkuivat vielä tovin yhtä matkaa, mutta sitten Hirvenjotos erkani omalta reitiltäni vasemmalle ja lähti tekemään pidempää lenkkiä.


Palsamikuuset odottivat hauskan tiiviinä, matalana rykelmänä polun oikealla puolella. Vuosikasvusto erottui kuusenoksista selvästi; väriero tätä kevättä edeltäviin osiin oksia oli silmiinpistävä. Ei tullut mieleen yhtään paikkaa, missä olisin tähän kuusilajiin törmännyt. Neulaset kasvavat mielenkiintoisen näköisesti.


Luontopolun varrella voi pysähtyä katselemaan muutakin, vaikka luonnonsuojelualueella muutaman vuoden takaisessa myrskyssä tai muuten, itsekseen kaatuneissa puunrungoissa kasvavia kääpiä.


Luontopolku kääntyi oikealle, mitä suorarunkoisimpien kuusikoiden katveeseen. Täältä on kaadettu metsää viimeksi ilmeisesti toisen maailmansodan aikana, joten kuuset ovat saaneet kasvaa rauhassa pituutta vuosikymmenien ajan. Aivan upea kuusimetsä! Polku pysyi rinteen alapuolella pitkään hyvin tasaisena, mutta juurakoita polun poikki toki välillä risteilee.


Väkeä ei ollut alkuillasta paljoa liikkeellä. Yksi juoksija pinkaisi tasamaalla ohitseni, mutta seuraavan kulkijan näin vasta entisen hyppyrimäen montun poikki kulkiessani. Kun saavuin puista vapaan aukon laidalle, ihmettelin aukeaa hetken, mutta maaston muoto paljasti nopeasti, mistä paikasta oli kyse. Luulenpa, että vuonna 1945 valmistunut hyppyrimäki ei ole enää kovin ahkerassa käytössä.


Lähtöpaikkaani lähestyessä polku nousi vähitellen ja maasto alkoi tuntua kosteammalta. Pari pitkospuupätkää oli katsottu tarpeelliseksi märimpiin kohtiin ja saniaisten viihtyminen rinteessä kertoi sekin, että tällä puolella ei kuivuudesta kärsitä.


Polku kulki pitkin rinnettä, josta tajusi vähänkin ympärilleen vilkuilemalla, että jyrkkyyttä piisasi. Ylärinteessä hehkuivat upean vihreät sammalmatot ja olisi sitä kautta päässyt myös oikaisemaan kapeaa polkua pitkin suorempaa reittiä Mäntänvuoren laelle, mutta pysyttelin mieluummin tällä loivemmalla polulla.


Yksi kuusi oli tipauttanut ihan älyttömän määrän kuivia neulasia polulle. Liekö se yksilö kelottumassa?

Kapusin viimeiset kymmenet metrit ylämäkeen, luontopolun päätepisteeseen. Vuorenmaja edessä!


Niin, Mäntänvuorella liikkujan ei ole aina pakko tyytyä popsimaan omia eväitä; vuoren pysäköintipaikan vieressä sijaitseva Viinitupa Vuorenmaja on avoinna säännöllisesti kesällä ravintola-kahvilana, mutta talvella vain ryhmille tilauksesta. W.G. Palmqvistin suunnittelema Vuorenmaja valmistui alun perin hiihtomajaksi vuonna 1928. 


Näytti ihan siltä, että suuri osa Vuorenmajan huonekaluista on alkuperäisiä! Viinitupa on erikoistunut viineihin,  mutta tarjolla oli myös hyvä teevalikoima ja erikoiskahveja. Ruokaherkuista pitää mainita aiemmin päivällä Vuorenmajalla maistamamme rapea, ohutpohjainen flammenkuche ja täytetyt spretzelit. Teekupillinen virkisti minua luontopolkukävelun päätteeksi, ennen kuin kotimatka Mäntästä alkoi.

Mänttä-Vilppulan seudulla kannattaa varata aikaa taide-elämysten lisäksi myös luontoelämyksiin! Esimerkiksi Mäntänvuoren luontopolkujen kartan voi tulostaa valmiiksi retkelle mukaan. Ja jos tulee tänne porukalla eivätkä kaikki ole taiteellisesti suuntautuneita, voi ulkoilureittejä hyödyntää silloin vaihtoehtoisena ajanvietteenä.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Sulosaaren kävelykierros, Savonlinna


Sulosaari Savonlinnassa kuulostaa omissa korvissani yhtä mainiolta kuin Oulun Hupisaaret...Yhteistä näille kahdelle on muun muassa se, että kummatkin ovat kävelymatkan päässä kaupungin keskustasta. Mutta tietääkseni vain Savonlinnan Sulosaaressa on lettukahvila!

Kalliolinna (1899) on ainoa huvila, joka on enää jäljellä Sulosaaressa. Toisin kuin moni muu vanha puutalo näillä main, vaaleanpunainen pitsihuvila säästyi niukin naukin purkamiselta ja on nyt muistona viereisellä Kasinonsaarella sijainneen Pitsikylpylän kulta-ajalta, jolloin matkailijat asuivat kylpylähoidoista nauttiessaan joko Kasinonsaaren tai Sulosaaren huviloissa.


Kalliolinnan Lettukahvilassa poikkeaminen on kuulunut kesääni jo useamman vuoden ajan. Lettukahvilan yksi hyvä puoli, herkullisten lettujen lisäksi, on se, että paikka on auki kesäkuukausina (noin elokuun puoleen väliin) päivittäin, jopa juhannuksena. Täytteiden yhdistelmät saa itse valita, joten mieluista syötävää saa eteensä aina. Nytkin lähdimme ajelemaan Imatralta Savonlinnaan juuri Lettukahvilan houkuttelemina ja mietimme vasta letut nautittuamme, minne suunnata seuraavaksi.


Lettujen suhteen ei ollut valittamista! Suolaisemman herkun virkaa toimittivat maa-artisokka-aurinkokuivattu tomaatti-lettu ja juustoleipä-vadelmahillolettu; jälkiruuaksi jaoimme maailman suklaapäivän kunniaksi suklaakastike-banaaniletun. Kyllä niiden voimalla jaksaa kävellä tai ajaa taas eteenpäin! Ennen liikkeelle lähtöä kurkkasin vielä Anne-Maarit Lampilan taideteoksia viereisessä huoneessa. Lettukahvilan seinillä on kävijöiden ilona vaihtuvia taidenäyttelyitä.


Sitten ampaisin Sulosaaren suloiselle polulle, joka alkoi lehmuskujana. Saaren kiertäminen ei ole mikään valtaisa urakka, joten vaikka olisi kuinka vetäissyt lettuja napaansa, kävelylenkki ei ole ylivoimainen. Ja voi jopa tehdä hyvää... Valitsin myötäpäivään kulkevan reitin, napattuani Lettukahvilasta mustavalkoisen printin saaren kartasta, josta saattoi tarkistaa missä päin polkuja kulkee. Tokihan saarella pärjää ilmankin, sillä polkuja riittää, eikä saarella oikein voi eksyäkään.


Poikkesin pikkupolkua pitkin rantakallion penkille, jolta erottui Savonlinnan kaupungin keskustan suunnasta korkeimpien rakennusten huippuja ja kirkontorni, sitten palasin leveämmälle väylälle, joka toi minut heti laavukatokselle. Sulosaaressa ei ole polttopuuhuoltoa, joten tulien tekoon pitää ottaa omat klapit matkaan.

Seinäkirjoitus huomautti, että pilikkeitä myydään huoltamoilla. Samat nimimerkit muistuttivat, että Älä laita palavaa tavaraa roskapönttöön vaan tulipesään. Aiheellinen huomio, mutta surullista, että jotkut kävijät eivät tätä ole ymmärtävinään.


Vesiskootterilla ajelija meni onneksi tauolle ja Haapavesi hiljeni - vain muutama vene puksutteli kauempana. Kuljeskelin kallioisia rantoja, kapeita ja leveämpiä polkuja pitkin, noukin mustikoita suuhuni, tähysin järvelle. Jokunen yksittäinen lenkkeilijä tuli ja meni, yksi hyppeli tasajalkaa rinteessä olevia portaita pitkin ylös. Minä otin rappuset rauhallisemmin.

Kauniisti kaksivärinen lehtomaitikka kukki isoina mättäinä polun varressa. Kovin monia erilaisia kukkasia ei tähän aikaan heinäkuussa saaresta itse asiassa tapaakaan. Kielot ovat kukkineet jo aika päivää sitten.

Sulosaaren länsirannalla voi istahtaa toisellekin kalliolle asetetulle penkille kuuntelemaan aaltojen loisketta ja katselemaan järvimaisemaa. Mietin, mikä penkin jaloissa oli niin tuttua, kunnes keksin: niiden muodosta tulevat mieleen tukkisakset!


Sulosaarella kasvaa useitakin kaksihaaraiseksi jakautuneita mäntyjä, mutta tämä kolmea pystysuoraa vartta kasvattamaan lähtenyt männynköriläs on vielä erikoisempi. Ikään kuin se ottaisi juurijaloillaan tukea kalliosta ja kurkottaisi sitten runkokäsillään yläilmoihin.


Näytti siltä, että se leveämpi polku ei enää kurvaisi aivan rantavesien tuntumaan, joten popsittuani jälleen lisää mustikoita loikin mättäiden ylitse lähemmäs vettä, järvenselkää katselemaan. Tuntui ihan siltä, että olisin ollut lukuisien kilometrien päässä asutuksesta, vaikka Savonlinnan kaupunki oli ihan lähellä. Sulosaari on aikamoinen keidas, jota toivottavasti älytään suositella kaupungissa yöpyville matkailijoille, eritoten ulkomaalaisille vieraille. Näin läheltä löytyy puhtaan luonnon rauhaa, ilman että tarvitsee rämpiä pitkiä matkoja ja miettiä miten osaisi takaisin.


Ilta-aurinko tuli esiin pilvien takaa ja kirkasti rantamännikön puiden värejä. Sitten kuulin isomman paatin puksutusta, mikähän sieltä oli tulossa? Kas, m/s Puijo, tuttu alus, jonka kyydissä olen kerran matkustanut koko upean päivän Kuopiosta Savonlinnaan, yövyttyäni laivassa matkaa edeltävän yön. Se olikin kunnon sisävesiristeily. Olikohan m/s Puijo saapumassa nytkin koko päivän risteilyltä Savonlinnan satamaan?


Reitti jatkui leveänä kävelytienä takaisin lähtöpaikkaani kohti, ilta-aurinko heitti pitkiä varjoja polun yli. Tällä itäpuolella Sulosaarta kuljin lehtomaisemassa, kun länsirannalla oli jalkojeni alla ollut myös kuivaa kangasmaastoa, missä kalliorantoja hallitsevat männyt.


Käväisin kallioisessa niemenkärjessä katsomassa maisemia vastarannan suuntaan ja kuuntelin hetken lintujen hösötystä. En halunnut enää niitä häiritä, joten jätin menemättä pidemmälle ja käännyin takaisin leveälle polulle. Valo siilautui pehmeästi pihlajan takaa, niin somasti, että näky ei olisi voinut olla kauniimpi keskipäivän sinitaivaan alla. Usein aamu- ja iltahetket ovat niitä viehkoimpia.


Lähestyessäni Kalliolinnaa tuli aivan polun varressa vastaan jo edesmenneen huvilan kivijalkaa. Todella sääli, että Sulosaarelle ei ollut jäänyt useampia upeita puurakennuksia jäljelle kylpyläkauden perintönä! Olisi tähän ihan hyvin edes yksi huvila Kalliolinnan pariksi mahtunut. Voisikohan Savonlinnan museo pystyttää tähän joskus kyltin varustettuna valokuvalla ja tarinalla paikalla sijainneesta rakennuksesta?


Sitten olinkin jo Kalliolinnan kohdalla; lettukahvila oli mennyt vähän aiemmin kiinni, joten oli aika palata mantereelle. Kävelin pitkää kävelysiltaa pitkin Kasinolle ja Kasinonsaarelta edelleen toista kävelysiltaa pitkin venelaiturien ohitse Savonlinnan torille, ihan eri maailmaan. Autoja, kerrostaloja, liikenteen ääniä. Sulosaarella sellaiset jutut olivat jo unohtuneet; sinne muun maailman menoa oli kuulunut vain vesillä liikkujien vempeleistä. Suloinen Sulosaari!

maanantai 11. heinäkuuta 2016

Tuhnunvuori-Laukko, Vesilahti


Tuhnunvuori ei ehkä kuulosta kummoiselta, mutta yhtä kaikki se on yksi Vesilahden viehättävistä luontokohteista. Hinsalan Tuhnunvuori sijaitsee lyhyen matkan päässä Laukosta, Klaus Kurjen matkailutien varrella. Sain kyydin Hinsalan- ja Sierimontien risteykseen, mistä oli vain parinsadan metrin kävelymatka tietä pitkin metsäpolulle. Polun alussa odotti Tuhnunvuoren historiasta kertova opastaulu - ahaa, Elias Lönnrot! Elinan surma! - ja siniset pikkuviitat näyttivät reitin eteenpäin.


Matka Tuhnun- eli Pirunvuorelle ei ollut pitkä (noin puoli kilometriä), mutta muutamia esteitä oli tiellä kohtalon. Oli hupaisaa nähdä polulla hevosenkengän painaumia, kun polku oli muutenkin paikoin suorastaan esterata! Ovatko nämä puunrungot ihan luontaisesti kaatuneet suoraan polun poikki vai onko ne siihen vasiten aseteltu... Vaan eipä tästä läpi kulkeminen ollut ylitsepääsemättömän vaikeaa. Hyvin huonojalkaisille en Tuhnunvuoren polkua silti suosittelisi, koska polulla on muutenkin joitakin muhkuraisia kohtia.


Pyhäjärven selkä tuli näkyviin päästyäni Tuhnunvuoren levähdyspaikalle. Tuhnunvuorella on romanttista historiaa enemmänkin, mutta läheisin tarina minulle on se, että vesilahtelainen ystäväni Inka, Vuoden kylähullu 2015, kihlautui armaansa kanssa juuri siellä. En usko, että he ovat ainoa pari, joka on täällä toisilleen lupautunut!


Laskeuduin kalliolta alas pieneen niemenkärkeen, missä on pieni istuskeluun tai pötköttelyyn sopiva lavan tapainen, mutta ei laavua tai virallista tulipaikkaa.  Tuhnunvuoren opastetaulussakin oli nimen omaan sanottu, että avotulen tekeminen on tällä alueella kielletty, koska maasto on kuivaa mäntykangasta. Jos tässä aikoo siis kuumaa evästä nauttia, on sellaiset otettava mukaan termoksessa tai valmistettava retkikeittimellä.

Elias Lönnrot liikkui näillä main suksilla Laukon kartanolta, missä hän toimi kotiopettajana. Läheisen, tästä paikasta vasemmalle jäävän niemen takaa näkisi Sammassaaret, joiden kuninkaaksi Lönnrot nimesi 7-vuotiaan oppilaansa Kaarlo Wilhon. Pieni poika halusi kuitenkin mieluummin Lönnrotin jousipyssyn!



Niemekkeen oikealla puolella kohoavat vedestä pystysuorat kalliot. Niiden takana, Sierimonlahden toisella puolen, on kartan mukaan Hulluharju, jonka maastoon on haudattu rautakautinen pakanapäällikkö Kirmukarmu.

Muistin että täältä piti löytymän myös luola, tietenkin Pirunluola nimeltään. Arvelin, että luola olisi tuolla jyrkkien kallioiden uumenissa ja päätin mennä kohtapuoliin sitä etsimään. Olisipa luola merkitty, sillä en ole niitä parhaimpia luolien vainuajia.


Ajatukseni harhautuivat luolista aivan toisaalle, kun kapusin Pyhäjärven rannasta vähän matkaa ylöspäin. Kypsiä mustikoita! Kyseessä olivat kesän ensimmäiset mustikkani, joten vietin tovin napsimalla marjoja suuhuni. Vielä tuosta, ja tuosta, ja nuo nyt vielä...


Tuhnunvuoren kalliot ovat todella kauniita, eivätkä pelkästään hienojen mustikkamättäidensä ansiosta. Syksyllä täältä löytänee puolukoitakin. Kävelin kallioiden reunaa vähän matkaa länteen päin, kunnes huomasin että vastaan tulisi kohta kesämökki. Niinpä käännyin takaisin. Jospa seuraavaksi Pirunluolaa kohti.


Kallioita peittävät vehreiden sammalmättäiden lisäksi myös upeat, palleroiset jäkälät.


Viereiseltä nyppylältä, sieltä jyrkkien kallioseinämien päältä, näki maisemat vielä paremmin. Mutta mistäköhän se Pirunluola löytyisi? Paikalla ei ollut sinne opastavaa viittaa ja olin nähnyt luolasta vain maininnan Vesilahden matkailukartan tekstissä sekä Tuhnunvuoren opastaulussa.

Tämä lienee se kallio, jolta Klaus Kurki ja Kirsti tarinan mukaan syöksyivät Pyhäjärveen, Elinan surma -runon mukaan, kun Kirsti-piika oli valheellisesti väittänyt Elina-morsiamen pettäneen Klausia ja tästä vihastunut Klaus Kurki oli polttanut tuvan, jossa Elina ja heidän poikalapsensa olivat.  Elias Lönnrot keräsi kansanrunoja Vesilahdella Laukossa ollessaan, merkitsi runon muistiin ja niin kalevalamittainen Elinan surma päätyi Kantelettareen.


Päättelin että Pirunluola löytyisi jostain tuolta jyrkän rinteen alta ja lähdin laskeutumaan rinnettä alas. Maa oli jo valmiiksi märkää ja taivaalta tipahti muutama pisara vettäkin kuin enteenä, mikä ei ole koskaan hyvä juttu, kun liikutaan kallioilla. Tuppaavat käymään liukkaiksi.

Jouduin ottamaan varmuuden vuoksi kädetkin avuksi alas kapuamisessa, tarraamaan rinteen puihin ja toivomaan parasta. Kun olin päässyt jo lähes alas saakka, tuli hankalampi kohta vastaan ja oli päätettävä, mitä tehdä. Tarkastelin paikaltani mahdollisia laskeutumisreittejä vielä kerran ja tuumasin, että taitaa olla fiksumpaa kavuta takaisin ylös. Taas yksi luola, jossa en ihan päässyt käymään, mutta ei voi mitään. Enkä tietysti voinut edes olla varma siitä, olinko yrittänyt etsiä luolaa oikeasta kohdasta!


Palasin takaisin Hinsalantielle ja lähdin kävelemään sen laitaa pitkin Laukon kartanon suuntaan.
Mikäpä rakennus olisi hauskempaa nähdä maalaismaiseman halki kulkevalla tiellä kuin maitolaituri, vaikka maitotonkkia ei niissä enää näekään! Maitolaitureita kun on enää niin harvassa.


Tuntui tosi kivalta kävellä rauhallisessa maalaismaisemassa, jossa autoja meni ohi vain harvakseltaan matkallaan Hinsalan suuntaan ja ketokukkasia riitti tien poskessa. Syy tien rauhallisuuteen on se, että Hinsalantie ei ole läpiajotie, vaan tie päättyy selkäni taakse jääneeseen Hinsalan niemen kärkeen, Pyhäjärven rantaan.

Enpä usein pääse kävelemään tällaisisissa maisemissa Suomessa. Laiduntavia eläimiä näkee nykyisellään harvoin tien varressa, joten lammaskatras tien vasemmalla puolella oli kiva näky. Ehkä nekään eivät usein törmää ohikulkijoihin, sen verran kovaa toljotusta määkijöiltä sain.


Kun aloin jo lähestyä Laukkoa, matkalle osui aidattu haka, johon on kätketty - Laukon kartanolta tullessa vasemmalla puolella, Tuhnunvuorelta tullessa oikealla puolella - vaatimaton muistomerkki, kiveen kiinnitetty pronssilaatta. Laatassa muistetaan sitä, että Laukon kartanon maille tuotiin Minnesotan suomalaisten lahjana Suomeen ensimmäiset valkohäntäpeurat, joista maamme koko valkohäntäpeurakanta sai alkunsa.

Laukonhaasta kertova opastekyltti on pystytetty tien toiselle puolelle (kulkijan pitää itse hoksata, että Laukonhaka löytyy vastapäätä!). Opasteesta opin myös, että haassa kasvaa Suomessa harvinainen pähkinäpuupensaikko ja jostain sieltä löytyy myös mahdollisesti pronssikautisia hiidenkiukaita.


Laukon kartanon alue oli jo näköpiirissä, sallivathan laajat pellot näkyvyyden kauas. Hevosista varoittava liikennemerkki taitaa kuitenkin olla vahingossa paikalleen jäänyt, sillä ymmärtääkseni Laukon kartanolla ei enää ole lainkaan hevosia, vaikka paikka on ollut tunnettu nimen omaan hevosistaan viime vuosikymmeninä.


Koivujen takaa pilkotti tänä vuonna 600 vuotta täyttävän Laukon kartanon nykyinen päärakennus, jonka Rafla-tuotemerkistä tunnettu, Korpilahdelta syntyisin ollut Rafael Haarla rakennutti vuonna 1931.

Laukonhaasta kertovassa opasteessa oli neutraalisti todettu että Laukon kartanon päärakennus ja liki kaikki muut rakennukset poltettiin vuonna 1918. Ihan kaikki kulkijat eivät välttämättä hallitse Suomen historiaa noin sadan vuoden taa ja hoksaa, mihin polttaminen liittyy, joten maininta sisällissodasta / vapaussodasta / kansalaissodasta olisi tässä yhteydessä paikallaan, vaikka muisto raskas onkin.


Kävelin tien laitaa vanhojen tallirakennusten ohi, joissa hevoset eivät enää käyskentele. Yksi hevosten entinen aitaus on nykyään pysäköintipaikkana.  Kohta huomasin Peuralinna-rakennuksen takana olevalla nurmikentällä yksinäisen, kauniisti kukkivan pensaan ja sen edessä kiven. Mistä oli kyse?

No tietenkin hevosesta. Tilalle erityisen tärkeä hevonen on saanut pysyvän muistomerkin kartanon maille. Juhani Lagerstamin Laukon tilalla kasvattama Houston Laukko (1988-2012) oli Suomen menestyneimpiä ravihevosia ja myös sen jälkeläiset ovat menestyneet erinomaisesti raviradoilla.


Kävelyn lopuksi poikkesin Laukon kartanon kahvilaan, joka sijaitsee entisessä tallirakennuksessa. Jätskiä oli pakko kokeilla (kuuluisa 3 Kaverin jäätelö) ja kyllähän se suklaahippuineen maistui. Samoin tee, jonka osalta käytin santsikuppioikeutta - siinä ehti sitten katsella teetä nauttiessa rauhassa myös kahvilan seinille ripustetut huisin hienot valokuvat. Kahvilan leivonnaiset näyttivät tosi hyviltä, mutta ovat kyllä tyyriinpuoleisia.

Koko kartanoalueen maille päästäkseen on ostettava pääsylippu; vain kahvila-ravintolaan pääsee ilman edestä. Päätin jättää kartanoretken toiseen kertaan, vaikka ei kai sinne vierailuun tarvitse ihan ykköset päällä tarvitse valmistautua...


Kohtasin kahvilassa myös paikallisen ehtoisan emäntäni, monipuolisen kädentaitajan Inka Valtamon, joka kantaa Suomen Kylähullu 2015 -titteliä. Inka oli juuri käynyt moikkaamassa Laukon  1600-luvun mahtimiestä eli kartanonherra Jöns Kurkea päärakennuksessa. Olkoonkin, että vain maalauksessa... Vaan hyvin sopuisasti Jöns oli suostunut yhteiseen selfie-kuvaan.

Me jatkoimme tästä matkaa Vesilahden kirkonkylälle, missä käyskentelin sen viehättävällä kylänraitilla. Kaunis Vesilahti, nähdään taas!