perjantai 23. syyskuuta 2016

Lumopolun ja Kirkkopuiston valoissa 2016, Jyväskylä


Valon kaupunki Jyväskylä on nykyään myös valon valokuvauksen kaupunki. Ainakin sen perusteella kuinka ahkerasti me valojen perässä kulkijat tallensimme valon ihmeitä, esille tuomia asioita, varjoja ja leikkiä pimeyden keskellä kulkeissamme eilen, kun Valon kaupungin vuoden 2016 tapahtuma alkoi.

Kävin itse Valon kaupungin aloitusillan tapahtumista kahdessa: Könkkölässä Valon polulla, joka sijoittui osaan alueella pysyvästi olevaa Lumopolkua ja tietenkin piipahdin myös Jyväskylän keskustassa Kirkkopuistossa.


Saavuimme Könkkölään hämärän laskeutuessa. Juuri silloin, kun sinne tuntuivat sännänneen kaikki muutkin. Pysäköintipaikalle virtasi autoja, lukuisia kävelijöitä kulki Killerin ohi Könkkölään menevän Vesangantien pientareita. Siinä Killerjärven ja Ruokkeentien välillä kun ei ole kevyen liikenteen väylää. En ollutkaan ikinä nähnyt tuolla pätkällä yhtä runsasta jalankulkijamäärää!

Sininen hämärä ei estänyt kulkemista, vaikka sähköisiä valonlähteitä ei ollut Könkkölän päärakennukselta rantaan johtavan tien varressa. Elävät tulet viitoittivat tietä Lumopolun alkuun ja itse Valon polun reitille. Metsäpolun varrelta hohti kynttilänvalon ohella myös jännittäviä muotoja. Valorinkulat maalasivat maahan taikasienten lakkeja ja oksille näkymättömien käsien värikkäitä rannerenkaita.

Kun astuimme kynttilöiden ja valaisemalle kiemuraisen kuhmuraiselle (ja välillä lankkujen helpottamalle) metsäpolulle, huomasimme olevamme oikeasti jonossa. Jatkuva virta isompia ja pienempiä kulkijoita tuli takaamme ja kun pysähdyimme hetkeksi polulta sivuun, piti vartoa tovi, ennen kuin "liikennevirtaan" oli helppo pujahtaa. En ole ikinä ennen jonottanut metsäpolulle...


Metsäpolulta reitti toi meidät kelmeän siniseksi valaistulle hirsisaunalle, jonka penkillä pääsi kokeilemaan vesiksylofonin äänimaailmaa. Siihenkin liittyivät tietenkin eriväriset valot purnukoissa.


Rantalentisverkko se vasta hohtikin VALOA! Verkon takaapäin tullessa kirjoitus näytti hieman kryptiseltä, mutta toiselta puolelta teksti aukeni.


Köhniönjärvi oli satumaisen kaunis tyyneydessään. Valon polku oli saanut mitä hienoimman sään osakseen. Jos polkutapahtuma olisi ollut vasta myöhemmin illalla säkkipimeän aikaan, olisi tässä saanut tiirailla myös tähtitaivasta mahtavasti, koska katuvalot eivät häikäisseet maisemaa.


Erilaisia valo- ja kynttiläviritelmiä oli sijoitettu ympäriinsä, somasti myös pienen lammikon rannalle. Kaikkein hauskin oli kuitenkin sinisen valon valaisema psykedeelinen heinäpaalisohvanurkkaus telkkariruutuineen. Erityisesti lapset tykkäsivät käydä istahtamassa heinäsohvalle. Ja kamerat räpsähtelivät joka suunnasta...


Viereisellä kodalla oli mahdollisuus paistaa makkaraa iltapalaksi ja istahtaa lämmittelemään. Pieni myyntipiste saunan vieressä pelasti ne, joille tuli yllättäen välipalan tarve.

Kavutessamme mäkeä rannasta ylös tuli vielä mieleen kuulemamme kauhistunut kommentti Valon polun alkupäästä. Sieltä nimittäin kääntyi ainakin pari ihmistä takaisin, koska tunnelmavalaistun polun pituus arvelutti! Reitin alussa oli esillä Lumo-polun tekstiä, jossa mainitaan sen reitin pituus 2,4 kilometriä.Tämän iltainen Valon polku ei kuitenkaan seurannut koko Lumo-polun reittiä, vaan vain alkuosaa ja oli ihan kenen hyvänsä metsäpolkujen kuhmuroita sietävän kuljettavissa oleva lyhyt tunnelmapolku.

Seuraavaksi suuntasimme keskustaan pupujahtiin.




Kirkkopuistossa ei ollut ainoastaan puputeoksia, vaan myös Samuli Alosen ja Kari Alosen valoveistoksia, joissa leikittelevät eri värit. Olen tylsä, mutta pidän eniten tästä "värittömästä" valopallosta.
En tällä kertaa pääse Tourujoen varteen katsomaan satojen valoteosten virtaamista pimenevässä illassa vettä pitkin perjantai-iltana 23.9., mutta nämä metallipallot toivat heti mieleen teoksia Tourujoen valohämystä viime vuodelta.


Ja sitten ne jättiläispuput! Australialainen taiteilija Amanda Parer on tehnyt aivan huippusöpöjä valkoisia pupuja, joita katsellessaan ei tule valitettavasti ensimmäisenä mieleen se, että australialaiset voivat katsoa näitä mantereensa otuksia samalla inhokkeina tunkelijoina, viekkaana vieraslajina. Jänöjussit asettuivat Australiaan vasta 1800-luvun puolivälissä, ensimmäisten matkattua sinne laivojen kyydissä. Australian maatalous kiroaa pitkäkorvia, jotka ovat maanviljelijöille todellinen riesa. Nälkäinen sellainen.


Olin ennalta aprikoinut, näinköhän jättiläispupuista tulisi mieleen Wallace & Gromit-animaatioelokuvan Kanin kirous öisin liikkuva pupupeto, mutta ehei, nämä valkoiset pitkäkorvat hohtivat hiljaisen tuulen suhinan kera vain lempeää valoa. Ja niitä oli lupa käydä halaamassa, jos vain oli varovainen. Eli hellästi.

Millaistahan on viettää pitkää viikonloppua keskisuomalaisella nurmikolla? Porkkanapusseja tai muita herkkuja niille ei ole evääksi annettu, toivottavasti selviävät hyvissä voimissa pyhien yli. Jospa jättipupujen vartioijat antavat niille salaa pupuruokaa. Etteivät Kirkkopuiston istutukset ole vain vaarassa?


No, luotetaan nyt näihin jättipupuihin edes yhden viikonlopun verran. Huikea näky nämä otukset todella olivat ja liikkeellä oli vielä yhdeksän aikoihin runsaasti väkeä. Haalaripukuiset opiskelijat olivat tuoneet mukanaan myös musiikkia nurmikkoplänteille; tällä kertaa ei valoteoksiin liittynyt musiikkia.


Ennen kotiin paluuta kävimme vielä moikkaamassa pronssivenettä, joka on parkkeerattu taidemusen eteen Kauppakadulle. Olen niin tykästynyt siihen! Jatkossa vene saa myöhemmin parikseen isokokoisen airon kaupungin keskustaan.

perjantai 16. syyskuuta 2016

Salmivaaran maisemapala, Kilpisjärvi



Kun saavuin Kilpisjärvelle aurinkoisen ajomatkan jälkeen, huilasin hetken, mutta sitten tuntui, että edes vähän happea pitää haukata ennen iltaa. Tutkailin Kilpisjärven luontokeskukselta parilla eurolla ostamaani kesäreittikarttaa ja siitä löytyi juuri sopiva vasta-alkajan pienkävelykohde, Salmivaara. Reitin pituus lähtöpaikalta tien varresta on 1,2 km yhteen suuntaan ja majapaikastani matkaa oli alle kilometri lisää. Ihan sopivasti siis. Vaikka Saana oli somasti tien toisella puolen, tiesin että se polku veisi reippaasti enemmän aikaa.

Tunnustan tietämättömyyteni: en ollut ennen kuullut Salmivaarasta (585 m). Olen yleisesti ottaen aika nolla Lapin-tietämykseni osalta, sillä en ole täällä juurikaan rampannut suksilla, saati vaeltamassa. Niinpä käsivarren maisemissa kaikki on minulle uutta. 


Kesäreittikartassa ei ole korkeuskäyriä, vaan korkeuseroista valaistaan lähinnä harmaan sävyillä. Salmivaara oli siinä kartassa merkattu näköalapaikaksi, mutta en tietenkään pöpperöisenä ajatellut, että se tarkoittaa pientä kapuamista ja poluistahan ei koskaan tiedä... Kun löysin Salmivaaran polulle ohjaavan opastetaulun, ajattelin siinäkin vain mukavan lyhyttä matkaa.


Vaellussauvat (malli luomu) -lappukaan ei soittanut kelloja, vaikka luomusauvoja ei näkynyt. Eihän niitä tietty tarvitsekaan palauttaa, jos sattuu unohtumaan. Tyytyväisenä jatkoin kävelyäni P-paikalta nuolen osoittamaan suuntaan ja aluksi alla oli pehmoinen, leveä pururata, joka antoi ymmärtää että siinä sivakoidaan vauhdikkaasti lumiseen aikaan.


Valaistulta kuntopolku-latupohjareitiltä reitti Salmivaaralle erkani kohta kapeana polkuna. Maaruskan värit ihastuttivat meikäläistä; ihmettelin vain, miten ihmeessä polun varressa oli jäljellä niin älyttömästi mustikoita. Olisi luullut vaaralle kapuajien syöksyvän marjojen kimppuun!


Käännyin katsomaan taakseni. Maisemaa hallitseva Saana erottui jykevänä, lehtensä tiputtaneiden koivujen takaa. Ylöspäin kiemurteleva polku oli paikoin levinnyt useammaksi vierekkäiseksi haaraksi, kun kulkijat olivat hakeneet mielestään helpompaa tai kuivempaa väylää, mutta hyvin siitä pääsi kulkemaan.

Minulla oli jalassa kävelylenkkarit eikä vaelluskenkiä, mutta se ei haitannut, koska pahempaa liejua ei tullut vastaan; polku oli pääosin kuiva. Olin lähtenyt vähän puolihuolimattomasti liikkeelle (kevyessä untuvatakissa enkä reippailuvaatteissa), joten sain toisenkin syyn pienten taukojen pitämiseen ylämäessä: yritin välttää hikoilemista, ettei takkiraukka läkähtyisi lämpöön ja minä sen mukana. Kun olin alkumatkasta katsonut ylöspäin, oli nousu näyttänyt reippahalta, mutta ei siinä kuitenkaan kauaa nokka tuhissut. Nousua kertyi kuitenkin vain 120 metriä.


Salmivaaran laella oli jalallista hätäpuhelinlootaa muistuttava metallipömpeli, jonka kuluneessa sini-vihreä-valkoisessa tarrassa ei kuitenkaan mainosteta telefoonia. Teksti kehoitti: VEDÄ. No minähän vedin. Kuluneessa muovikassissa pömpelin sisältä löytyi vieraskirja ja kynä. Nimi alle siis.


Kun siirryin vieraskirjalootan luota sivuun, aukeni edessäni eteläinen Kilpisjärven osa eli Ala-Kilpisjärvi, jonka vastaranta on jo Ruotsin puolella. Salmivaaran kohdalla järvi kapenee kartalla rajusti, jokseenkin joen levyiseksi.

Oli hiljaista. Kevyttä tuulen suhinaa, Kilpisjärven vieritse kulkevalta maantieltä harvakseltaan pientä, nopsaan ohilipuvaa moottorin ääntä. Muita kulkijoitakaan ei sattunut paikalle.


Entäpä Salmivaaran pohjoispuolella? Se varsinainen Kilpisjärvi tietenkin. Monen monta kilometriä ja useita tunteja autossa oli ollut kuljettava, ennen kuin tämä reissun määränpää oli edessäni. Olin päättänyt lähteä käymään Kilpisjärvellä, koska en ollut täällä aiemmin käynyt, enkä alkanut edes tutkia tarkkaan etukäteen, mitä täällä kenties tekisin. Mukava tehdä ensivisiitti alueelle aika lailla ummikkona!


Saana. Siitä tulee aina mieleen Taiskan jossain muinaisessa Syksyn Sävel-kisassa laulama, vanhaan tarinaan pohjautuva Haltin häät, sen Malla-neito ja nuori uljas Saana. Näinköhän kapuaisin tuonne huomenna? Tai ylihuomenna? Se jää nähtäväksi.


Alamäessä fiilistelin vielä maaruskan värejä, joista varpukasvit huolehtivat parhaansa mukaan, sademäärien sallimissa rajoissa. Ei saisi sataa liikaa, kuten tänä kesänä taisi käydä.


Ihastelin polun varren marjojen joukosta löytyviä punaisia kaunottaria, joita luulin riekonmarjoiksi. Vaan eivätpä olleet niitä, kyseessä onkin ruohokanukka (*kiitos Jonna korjauksesta!).  En ollut niihin ikinä aiemmin törmännyt. Simsalabim, muuttakaapa vielä lehtenne punaisiksi, kiitos!


Eikä päivää ilman poroja. Tien varressa ei tänään sattunut olemaan näitä vikkeläkinttuja laisinkaan, mutta sielläpä niitä muutama sarvipää rauhassa kuljeskeli, mökkien välissä, murkinaa mutustelemassa. Että mitä siinä toljotat.

On täällä niin erilaista kuin etelässä.


torstai 15. syyskuuta 2016

Taivastelemassa Taivaskerolla, Pallastunturi


Suomen syys on upea missä päin maatamme hyvänsä, mutta olin haaveillut pääseväni ruska-aikaan pohjoiseen ja nyt tuo haave toteutui. Niinpä saavuttuani Pallastunturille vaihdoin nopeasti retkikengät jalkaan ja mietin, minkä kävelyretken voisi vielä loppuiltapäivästä tehdä. Palkaskeron kierros (7 km) vai Taivaskeron kierros (9 km)? Tuntui siltä, että kinttuja on hyvä vetreyttää pari kilometriä pidempään ajomatkan jälkeen, joten lähdin leveitä pitkospuita taivaltamaan Taivaskeron suuntaan. Eiköhän sen ehtisi hyvin hilppaista ja ehtiä silti saunaan ja syömään iltasella!


Lehtipuut eivät täällä komeile hehkeimmillään ruskan väreissä, mutta maaruskaa on minun silmääni ihan kivasti. Eikä se ruskakaan niin ehdoton juttu ole, kun saa näissä maisemissa tallustaa. Kun puut harvenevat vähä vähältä luontokeskukselta ja hotellilta ylemmäs noustessa, tilan tuntu vain kasvaa.


Pallaksen hotellin takana Laukukeron rinne muistutti siitä, että reitti tulisi kulkemaan paitsi Taivaskeron, myös Laukukeron rinnettä ja laskettelurinteen vieritse. Iloitsin siitä, että selkäreppuni oli superkevyt; olin varannut sinne lähinnä pientä varaevästä, pipon ja hanskat. Kohta niille teki seuraa goretakkini, joka oli ihan tarpeeton yllä näin ylämäkeen kulkiessa. Pitkähihainen merinopusero oli aivan riittävä.


Pallaksen vanhan tunturihotellin paikkaa markkeeraa rinteessä ruotsalaisen Lena Stenbergin vähäeleinen taideteos, Pallas-Hotelli 1938-1944. Maassa makaava H-kirjain symboloi vain kuusi vuotta paikalla seisonutta Pallas-hotellia, joka palveli loppuelämänsä eli toisen maailmansodan kolme viimeistä vuotta saksalaisten sotilaiden lomapaikkana ennen kuin rakennus lopuksi tuhottiin läksiäisiksi.


Reitillä on jonkin verran opastauluja, joissa kerrotaan alueesta ja sen luonnosta sekä poronhoidosta.  Kauempaa rinteiltä erotin kellon kalkatusta, mutta porot eivät uskaltautuneet lähemmäs. Tämän suloisen tuvan ovi oli säpissä, mutta pystyin kuvittelemaan sinne poromiehen levolle. Ja tietenkin hetken, jolloin saapuisin itse voipuneena sateessa vaellukselta ja pääsisin lämmittelemään tällaiseen!


Polku-ura jatkui hyvän matkaa leveänä ja lastenrattaidenkin kanssa kulkemisen mahdollistavana, nousten loivasti ylöspäin. Samalla kävellessä tuli mieleen oma keväinen Englannin patikkareissuni sekä parin vuoden takainen Skotlannin retkeni ja sikäläiset maisemat, vaikka täällä ei samalta näytäkään. Tilan tuntu, matala kasvillisuus, edessä reipasta nousua ylöspäin ja laskeutumista alaspäin, kivikkoa... Samoja perusasioita!


Leppoisampi ja lyhyempi Vatikurun polku erkani yhteiseltä uralta ja jatkoin matkaa ylöspäin. Hikikarpaloita puski otsaan ja päänahkaan, vaikka takkia en vielä hetkeen tarvinnutkaan. Vaan kun olin päässyt matkat eri suuntiin näyttäville tienviitoille, oli nöyrryttävä ja laitettava takki ylle. Tuuli alkoi ottaa sen verran iholle. Sitten lähdin kapuamaan kulunutta uraa Taivaskerolle ja jo ennen kuin olin huipulla, oli pysähdyttävä useasti. Mistäkö syystä? Ei, en puuskuttamaan, vaan maisemien tähden! Pohjoiseen päin oli vielä kohtalaisen selkeää.



Etelän suuntaan aukeni maisemaa aina Ylläkselle saakka. Taivaskerolta ympärilleen katsellessa oli tarjolla vaikka minkä väristä taivasta. Käsivarren suunnan olivat vallanneet tummanpuhuvat pilvet, muualla ei ollut vielä niin uhkaavaa. Sadetta oli luvassa tänne onneksi vasta myöhemmin illalla.

Olympiatuli oli käyty sytyttämässä Taivaskerolla 6.7. 1952 Helsingin olympialaisiin. Ei paljon komeampaa paikkaa olisi voitu valita. Muistolaatta lepäsi korkealla kivikeolla, jonka juurella isä ja poika söivät eväitään. Muutaman metrin päässä pariskunta valmisti keittimellä retki-illallista ja punaviinipulloa avattiin. Ei mitkään kehnot eväät.



Taivaskeron länsipuolelta erottui Vuontisjärveä sun muuta järveä tai lampea. Alati elävät taivaan värit ja auringon säteiden siilautuminen milloin mitenkin pilvien lomitse vangitsivat. Taivaskero on mitä oivallisin paikka taivasteluun! Olisinpa ollut täällä edellisenä yönä, kun revontulet tanssivat kuulemma komeasti taivahalla!

Sitten lähdin laskeutumaan kivikkopolkua vähän alas. Olin käynyt täällä kävelemässä kerran aiemmin, enkä muistanut, menisikö polku Laukukeron huipulle saakka vai ei, mutta se selvisi kohta; sinipäisin kepein merkitty reitti johdatti minut hotellin puoleiselle rinteelle eikä ylimmälle huipulle tarvinnut kavuta. Niin, tarvinnut ja tarvinnut... Sinänsä minulle maittoi jo ajatus sekä saunasta että iltaruuasta! Kun mietin, miltä täällä kävely tuntui, palasi mieleeni jälleen keväinen South West Coast Pathin taivaltaminen. Askel nousi nyt kepeämmin, kiitos sen, ettei selässä ollut painavaa rinkkaa, mutta jalat olivat samalla tavoin elementissään, kuhmuraisella ja kivikkoisella polulla. Me on tehty tätä ennenkin ja se on kivaa, vaikka siinä väsyy.


Laukukeron rinteeltä oli jäljellä enää laskeutuminen alas laaksoon, hotellille, josta olin varannut huoneen yöksi. Matkalla alas piti toki katsoa jalkoihin tai jalkojen edessä olevaan maastoon, kiitos luontoäidin rinteelle ripottelemien kivien, mutta kyllä siinä sai maisemiakin vielä ihailla ihan mukavasti.

Olipa ihanaa tulla tänne. Vaan tuntuu ihan kuin kesä olisi oikeasti taittumassa syksyksi...

torstai 8. syyskuuta 2016

Tonttuluolaretkellä Leppälahdessa, Jyväskylä


Kartalla lukee ihan selvästi Luolavuori, mutta näinköhän sitä olisi tullut omin päin hoksattua lähteä Leppälahteen luolaa etsimään.? Epäilen, että olisi jäänyt retki tekemättä. Kävi kuitenkin niin hyvä mäihä, että ympäristöluotsikollega Riitta kutsui poppoon porukkaa kotikonnuilleen eli pääsin luolaretkelle peräti paikallisoppaan matkassa!

Täytyy tässä samalla tarkentaa, että Jyväskylän ympäristöluotsit eivät ole sinänsä oppaita (jotka osaisivat ladella ohimennen järisyttävän määrän faktoja historiasta nykypäivään), vaan olemme vapaaehtoisia kanssakulkijan ja -ihmettelijän tapaisia immeisiä, joita voi kysäistä seuraksi lähiretkelle lähiympäristöön. Osa meistä saattaa tunnistaa polun varren kasveja, eläimiä tai tuntea tienoon tarinoita, mutta uskallamme lähteä liikkeelle myös ihan itselle uuteen paikkaan nautiskeluperiaatteella kokeilemaan, mitä kaikkea juuri sillä retkellä tulee vastaan.



Luolavuoriretkitaipaleen alkuun löytää parhaiten kartan avulla. Tämä karttalinkki näyttää paikan, johon voi pysäköidä menopelin. Kääntöpaikan itäreunasta lähtee loivasti ylämäkeen polku, jota seuraamalla pääsee Luolavuoren luolan tykö.

Polkua ei näy maastokartassa, mutta tallaamisen jäljet löytyvät kyllä - ja jos näyttää siltä että kääntöpaikan laidalla on heinikossa kaksi vaihtoehtoa luolapoluksi, valitse vasemmanpuolimmainen. Porukastamme tehtiin tiedusteluretki myös sille toiselle polulta näyttäneelle uralle... Jahka olimme ensin odotelleet aidosti yllätyksenä tulleen sadekuuron laantumista. Itselleni ei ollut tullut mieleenkään ottaa sadekamppeita mukaan, enkä ollut suinkaan ainoa taivaan heleisiin väreihin luottanut kulkija. Onneksi kesäkuurot ovat parhaimmillaan lyhytkestoisia.


Kun pisaroidan putoiluväli oli lupaavasti harventunut, lähdimme matkaan. Polku ylämäkeen ei ole huonojalkaisia ajatellen helpoimmasta päästä - kivikkoa kun riittää - mutta kyllä tänne perheretkellekin uskaltaa lähteä. Ja perheen pienimmän voi aina napata reppuselkään.

Luonnollisesti luolavuorelle oli kavuttava ylämäkeen, mutta matkalla saattoi noukkia polun varresta mustikoita ja muutaman vadelmankin matkantekoa piristämään. Tuohon aikaan puolukat vasta haaveilivat kypsymisestä.


Kangasmaaston mäntyjen keskeltä tuli lyhyen taipaleen jälkeen vastaan komeita sammalein ja jäkälin koristeltuja kallioita. Missäs se Tonttuluola? Jaahas - siis sinne pääsee tuosta matalalla olevasta aukosta?! Ei siis mikään pystypäin käveltävissä oleva kallioholvi, vaan sinne pitäisi ryömiä! Taisi luolatonttu olla pienikokoista sorttia.

Riitta oli opastanut luolakäynnille halukkaita listaamalla varusteiksi kypärän, polvisuojat ja taskulampun. Näytti siltä, että ihan aiheesta.  Olin vähän ihmetellyt niitä polvisuojia (ja autuaasti unohtanut ne),  eivätkä ikivanhat lentopallopolvisuojani olisi silmittömästi ilahtuneet luolaryöminnästä, mutta niinpä syy suojausten tarpeeseen selvisi konkreettisesti. Olin kuitenkin varustautunut pyöräilykypärällä, otsalampulla ja rönttösvaatteilla, joita ei kastuminen tai likaantuminen yhtään hätkäyttäisi.


Lähdin ensimmäisten uskalikkojen joukossa könyämään luolan suuaukosta sisälle. Laskeuduin nelinkontin ja otin ensiryömimiset pitkin luolan lattialle nerokkaasti laitettuja puutikkaita (kyllä, vaakatasossa - ei siis kapuamista!) ja vasta sitten polveni osui lattialla lilluvaan viileään luolaveteen. Ei mitään kirkasta lähdevettä, vaan maan kanssa kosketuksissa ollutta ruskeampaa, vaan ei se mitään. Sitten uskaltauduin nousemaan ylös - kumaraan - ja etenin varovasti luolassa eteenpäin. Kohta meitä olikin luolan uumenissa useampikin seikkailija. Jännää!


Tässä vettä tihkuvassa, jääkauden seurauksena syntyneessä luolassa ei järin houkuttanut ajatus yöpymisestä, sillä kuivaa kohtaa ei katosta ja seinistä tippuvan veden tähden käsi tai jalka tuntunut helpolla tapaavan. Luolassa on onnistuttu kuitenkin aikojen saatossa onnistuttu pitämään tulia ja nuotion lämpö on samalla haurastuttanut seinämiä, mikä voi pahimmillaan aiheuttaa sortumisvaaran. Ei siis uusia tulia tänne, kiitos! Tasku- ja otsalampun loimotus riittäköön.



Luolassa useita vuosia sitten vieraillut Janne Vilkuna oli oppaamme Riitan mukana tuoman lehtileikkeen mukaan sitä mieltä, että Tonttuluola ei ole ollut Isovihan (1713-1721) aikaan piilopirtti, vaan että luolassa on oltu lähinnä lyhyitä aikoja. On kuitenkin mahdollista, että luola on voinut olla käpykaartilaisten piilopaikka toisen maailmansodan aikana. Varmaa tietoa tästä ei ole.


Ilman lamppua en olisi luolassa pahemmin könynnyt juuri suuaukkoa pidemmälle, sillä valoa tihkui peremmälle niin olemattoman vähän, että vaikka silmät tottuvatkin kohtuullisen nopeasti hämärään, ei pimeyteen pysty kuin valo eli lamppu.

Luolassa mahtui parhaimmillaan olemaan rinnakkain, mutta mitä syvemmälle käytävä eteni, sitä kapeammaksi se kävi. Luola saa olla ihan miten iso tai pitkä hyvänsä kapeikkojen jälkeen, mutta minä en rakasta ahtaita paikkoja, joten käännyin suosiolla takaisin.  Luolatonttu saa minun puolestani pitää syvemmälle ulottuvat onkalot ihan omana valtakuntanaan.



Tonttu pääsee varmasti luolasta pystypäin ulos, mutta me pitkäkinttuisemmat (harvinaista tuntea itsensä sellaiseksi!) menimme jälleen kontillemme ja ryömimme luolasta ulos. Hyvä ettei tarvinnut sentään mennä takaperin... Ja jottei tämä kuulostaisi liian extremeltä, luolakönyämisestä selvisi erinomaisesti myös hihattomassa hellemekossa liikkeellä ollut ympäristöluotsi!


Osa ympäristöluotseista otti retken rennommin ja puhtaina sekä kuivina säilynein vaattein eikä lähtenyt rönttöstelemään Tonttuluolan uumeniin. Luolavuoren kallioista kun voi nauttia erinomaisesti näin ulkosallakin pysyen; Kallion lipat tarjoavat suojaa niin sadepisaroilta kuin auringolta ja kivenlohkareilla istuskellen voi viettää mukavan evästauon,


Luolavuorella voi siis nähdä monenlaisia jääkauden jälkimaininkeja. Jännin kokemus on toki se luolaan ryömiminen, mutta eivät nämä reippaasti lohkeilleet kallionjärkäleetkään ihan tavanomaisia ole. Emme tällä retkellä lähteneet kiipeilemään Luolavuoren laelle saakka, mutta näissä maisemissa riittäisi varmasti vielä lisääkin nähtävää! Luolavuori vaikutti myös erinomaiselta marjastusmaastolta.


Sadepilvet olivat jo tyystin väistyneet, kun olimme valmiit lähtemään Tonttuluolalta takaisin autopaikkaa kohti. Auringonvalo siilautui pehmeästi kangasmetsän läpi ja ojensin käteni vielä kerran mustikanvarpua kohti. Vielä tuo ja tuo ja tuo, sitten matkaan. Ja eiköhän ruutupaitani ole kohta taas kuiva... Kun kartalla näkee sanan "luola", kannattaa käydä vilkaisemassa!

Miten löytää luolalle? Jyväskylän suunnasta tultaessa käänny Kanavuoren ABC:lta ysitielle kohti Kuopiota ja muutaman kilometrin päässä tie ylittää avaran Leppäveden. Heti sen jälkeen kääntyy oikealle Leppävedentie, jota ajetaan reilut 5,5 km ja sitten kääntyy oikealle Talsantie. Pysyttele mutkittelevalla Talsantiellä, kunnes loppumatkasta luolareitille johtava tie kääntyy/kaartaa siltä jyrkästi etelään (oikealle) ja saavut kääntöpaikalle, jonka laitaan voi parkata auton tai kaksipyöräisen.  Kartta