Imatran koski kuohuu

Imatran taivas on harmaahko, mutta päivä ei ole ankea. Kun saavun Imatrankoskelle, kuulen yllättäen kosken pauhun, vaikka ei olekaan koskinäytöspäivä. Kävelen kosken uoman vartta alajuoksun huvimajalle, jonka ohi osittain täyttynyt uoma kohisee keväisessä riemussaan.

Kun kapuan kaiteen viereisillä kallioilla, mietin kuinka 1800-luvun lopulla matkailijat ovat ylpeydellä hakkauttaneet nimiään kallioihin. Ja me ihastelemme vanhoja merkintöjä kuin luolamaalauksia ikään. Sen sijaan emme enää hyväksy uusien kaiverrusten tai maalausten tekemistä luonnonvaraisiin kallioihin, vaan sekä taiteelliset että epätaiteelliset "jäljet" on jätettävä vain ihmisen tekemiin rakennelmiin ja ainoastaan luvan kanssa.

Kun palaan Valtionhotellin ohitse kohti Imatran kosken ylittävää siltaa, huomaan että tuiki tavallisen näköisessä kivenmurikassa on muistolaatta. Laatta kertoo, että muistomerkin (26.5.1985) pystyttivät Imatran kaupunki ja Imatran Voima, viereisen Imatran kosken kunniaksi. Suomen hyvinvoinnin sampo valjastettiin 1921-28. Niin kauan on koskimaisema siis ollut kontrolloitu.

Ennen 1920-lukua matkailijat pääsivät nauttimaan Imatran koskesta vielä paljon muhkeampien kuohujen verhoamana; vaikka kosken uoma näyttää jo tällaisena vaikuttavalta, on se ollut takuulla aivan huikea tähän samaan aikaan vuodesta virratessaan täysin vapaana.

Koskiuoman reunoilta löytyy pieniä esiintymiä sinivuokkoja - hieman väriä tähän muuten vielä vaatimattoman sävyisessä maaperässä.

Imatran Immen patsaan vierestä pääsee katsomaan turvallisen matkan päästä kosken patoluukkuja, joita on yhdestä kohtaa raotettu ohijuoksutusta varten. Ilmeisesti tämä "yllätyskoskinäytös" on sen ansiota, että viereinen vesivoimala ei yksinkertaisesti pysty hyödyntämään koko Vuoksen runsasta virtausta juuri nyt.

Sillalta näkee, että ohijuoksutus ei ole kuitenkaan niin runsasta, että vesimassat peittäisivät koko uoman. Ajattelen silti useiden vuosien takaista Rauta-aika-sarjaa, jonka eräs kohtaus kuvattiin tässä koskiuomassa - ja muistaakseni vesi ryöppysi siinä peittämään kallioita, joilla joku oli juuri seisonut. On siinä ollut aika jännittävää filmaamista, sillä ei tekisi mieli olla tuolla pohjalla, kun vesi hyökyy voimalla uomaan.

Imatran koski on ihmeellinen, sekä vedellä että ilman. Ja aivan sen tuntumassa Imatrankoskella voi viettää mukavan tuokion myös sisätiloissa, kun astuu kävelykadulta Café Juliaan (ravintola Buttenhoffin alakerrassa, katutasossa). Vadelmatorttu todella sulaa suussa.

Boogie-kyltti, Kuopio

Astun Torikadun kulmasta oikealle, Puistokadulle. Kurotan katseeni ylöspäin katsomaan toisen kerroksen somaa ikkunaa ja räystään alla olevia valkoisia koristeruutuja. Mikä kaunis puutalo!

Jahas. Professori Martti Häikiö asui tässä talossa 1950-luvulla. Myönnän tietämättömyyteni: nimi on jostain tuttu, mutta en ohikulkuhetkellä saa päähäni, mistä. Jälkiselvitys kertoo, että herra Häikiö on mm. historioitsija, entinen Kanavan ja Uuden Suomen toimittaja ja tehnyt muutakin merkittävää. Sen sijaan virnistän iloisena, kun luen kyltin savonkielistä tekstiä: tässä ei olla tylsiä ja tavallisia, kuten rakennusten (turhankin) harvalukuisissa muistolaatoissa yleensä. Puistokatu 21 on virkistävä poikkeus "asui täällä"-kylttien joukossa!

This city needs more BOOGIE, toteaa Urho Kekkonen saman rakennuksen viereisessä lyhtypylväässä. Toki boogieta voi olla aina lisää, mutta Martti Häikiö-kyltti talon kyljessä on yksi osoitus siitä, että Kuopiossa on boogieta :)

Muuratsalon kevätkävely

Olisikohan Railin kahvila tänään auki? Astun epävarmana ovelle, jonka yläpuolella Ruokala - Kahvila-kyltti on tuulahdus menneistä ajoista, jolloin ei puhuttu "henkilöstöravintoloista" ja piirrelty kiehkuroita lattelasin maitovaahtoon, arvosteltu kahvin cremaa. Ilokseni ovi aukeaa ja pääsen sisälle, ensimmäistä kertaa.

Kuinka kauniisti täällä onkaan käytetty puuta! Säynätsalon Haikassa, Saaritiellä sijaitseva kahvila henkii sunnuntaipäivän verkkaista rauhaa. Pari asiakasta siemailee kahvejaan ja lukee lehtiä. Hetken kuluttua kahvilan kuulu emäntä Raili Koskinen saapuu tiskin taakse, avaa luukun ja tiedustaa, mitä ottaisin. Sitten hän vetää luukun kiinni ja katoaa takahuoneeseen.

Istahdan ikkunan viereiseen pöytään ja selailen viereiseltä pöydältä löytyvää Säynätsalosta kertovaa kirjaa Päivät seutuvilla Päijänteen. Kohta emäntä tuo eteeni oranssin tarjottimen; herkullista toscakakkua (nam!) ja kuppi teetä. Kirjasta olisi ehjempikin painos pöydällä, mutta tämä vanha opus on hauskempi. Ahaa, haikka tarkoittaa niemen kärkeä. Haikka onkin Muuratsalon saaren pohjoinen niemi. Saari on kahden eri kunnan aluetta: Muuratsalon pohjoisosa kuuluu nykyään Jyväskylän kaupunkiin ja eteläinen osa Muurameen.

On mukava pysäyttää myös oma sisäinen kellonsa, katsella ympärilleen, sisällä ja ulos, siemailla teetä. Seinillä on muutamia kuvia alueesta silloin ennen. Sisään astuu kaksi pikkupoikaa, jotka tekevät rauhassa karkkiostoksensa; pojat valikoivat vähän kerrassaan irtokarkkeja pussiin, Raili kertoo, minkä verran senttejä on nyt käytetty, minkä verran on vielä käytettävissä kahdesta eurosta. Kun pojat ovat lähteneet ostoksineen, saan kuulla että nämä hyväkäytöksiset nuoret miehet ovat asiakkaita jo neljännessä polvessa. En ihmettele, miksi. Olisin vakiasiakas minäkin, jos asuisin näillä nurkilla.

Poikkeuksellisesti olen pysähtynyt kahvilaan heti kävelyn aluksi. Heipä hei ja toivottavasti ensi kertaan, Ruokala Salo! Vasta aikamatkakahvilasta ulos astuttuani alan miettiä, minne päin astelisin seuraavaksi. Pohjoiskärjestä on tietenkin lähdettävä aluksi etelään.

Päijänne ei päily vielä vapaana, mutta jääpeite ohenee miltei silmissä. Enää päivä tai muutama ja tämäkin etelään aukeava selkä on varmasti sula. Kookkaan lepän oksilta kuuluu siellä täällä rapinaa. Orava pysähtyy hetkeksi, rapistelee sitten ylemmäs, vaihtaa puuta.

Vasemmalle puolelleni jää Satasarvisen kallioinen huippu, sitten ohitan rantamaisemaa vartioivan kauniin Muuratsalon koulun (1936). Kohta kävelytie päättyy ja siirryn astelemaan tien vasenta laitaa. Edessä Kortepelto - viehättäviä omakotitaloja, joiden ikkunoista on näköala Päijänteelle; polkua pitkin voisi nousta luonnonsuojelualueelta ylös Paljaspäälle, jonka luontopolun kallioilta olisi hienot näköalat.

Routakuoppainen tie jatkuu; Pitkäruoho, Pajukanta, Mustavuori. Aikamoinen siirtolohkare, jostain ylempää ammoin jään alas tyrkkäämä, kököttää tien poskessa. Tovin kuluttua ylitän kunnanrajan ja astun Jyväskylästä Muuramen puolelle. Kun Muuratsalon eteläpääntie päättyy (huom. ko. tien varteen pysäköinti kielletty), päätän lähteä kokeilemaan polkuonneani metsän suunnalla.

Kapuan pikkutietä ylös rinteeseen; vasemmalla on yhden omakotitalon vieressä yllättävän isot metsäpläntit aidattu sähköpaimenella tai verkkoaidalla. Selvää yksityisaluetta. Mutta pian pääsen aidattomaan metsään, tähän aikaan tosin paikoin vielä sulavasta lumesta kostealle polku-uralle, joka lähtee kuljettamaan minua kohti Muuratsalon eteläkärkeä.

Ikivihreä kallioimarre hehkuu pirteänä muutoin vasta heräilevässä kevätluonnossa.

Mustikanvarvut miettivät varmasti, miten pian tohtii työntää esiin lehteä ja kukkaa. Ohitan kuusikon laidan riistanruokintapaikan, jossa on metsän eläimille tarjolla kauraa ja porkkanoita. Polku jatkuu edelleen paikoin lumisena urana, mutta helppokulkuisena. Kun polku haarautuu kahdeksi, jatkan matkaa edelleen suoraan, enkä koukkaa vasempaan.

Sitten polku alkaa kaartaa alaspäin - järvi on jo lähellä. Ja mitä ilmeisimmin jokin rakennus... Siis kaksi syytä olla jatkamatta sinne päin: mahdollinen yksityismökki ja se, että oikealla on jotain paljon hauskempaa: kallioimarteen ja sammaleen peittämiä siirtolohkareita.

Aikamoisia ovat nämä yksilöt. No, toisaalta Muuratsalo on niistä kuulu. Pujottelen isojen kivenmurikoiden lomitse rantaan tarkistamaan, olisiko edessä jo sula Päijänteen selkä.

No ei vielä näin huhtikuun lopun visiittipäivänä: jääpeitettä on vielä silmänkantamattomiin. Mutta tarjolla on huiman hieno maisema ja lumen alta on jo paljastunut ehta luonnonhiekkaranta! Ei tosin virallista ja huollettua tulipaikkaa (se olisi ehkä liian täydellistä!), mutta vastuulliset veneilijät ilmeisesti kuljettavat omat tulentekotarpeensa mukanaan. Me jalkamiehet tyydymme osaamme: ei tulta. Tässä olisi mitä täydellisin paikka retkieväspysähdykselle, jos vain olisin älynnyt varustautua oikein, mutta toisaalta, tännekin asti tuli talsittua ihan mielijohteesta ja Railin toscakakun voimalla...

Paluu Haikkaan olisi mahdollinen samaa polku-tieyhdistelmää pitkin jota tänne tulin, mutta se olisi ihan liian helppo ratkaisu. Siispä nousen hiekkarannalta polun tapaiselle, joka näyttää hitaasti umpeutumassa olevalta kärrytieltä. Muutama siirtolohkare jää polun laitaan, sitten vastaan tulee pusikkoa ja hukkaan polun. No, kartta auttaa ja pienen pusikkotaipaleen jälkeen löydän jälleen tallatun uran.

Ylämäki antaa ymmärtää, että vastassa voisi olla kallioita. Jyrkän kallioseinämän varjossa on vielä hitunen paannejäätä, kallion juurella pienempiä jäälämpäreitä. Linnunlaulua säestää sammalten kautta suodattuvien vesipisaroiden tip-tip.

Keväinen, kaunis kuusikko antaa suojaa auringolta kavutessani yhä ylemmäs. Vaan sitten polkutilanne heikkenee ja täytyy pitää miettimistauko. Jossain lähelläni pitäisi olla tien pää, mutta (kiitos risteilevien metsäkoneurien) en osu ihan sen kohdalle. Siispä otan suunnan kohti lähintä kartassa näkyvää lampea ja rämmin sinne suoraan metsän läpi - ja kohta olenkin etsimälläni Lullinvuorentiellä, jonka varjopaikoista lumi ei ole vielä kokonaan sulanut pois.

Saavun Lullinvuorentiellä paikkaan, missä pitäisi kartan mukaan olla infotaulu. Ei näy. Ennen kuin kurkkaan kiven taakse, missä opastetaulu makaa nurinniskoin nakattuna. Käännän puisen taulun varovasti - tästä siis alkaa Ramin kuntopolku. Sitä pitkin pääsee sujuvasti Muuratsalon länsirannalle, joten lähden seuraamaan kallioiden välistä kulkevaa kuntopolkua.

Reitti tuo minut Naukulaan, missä on paitsi hieno laituri, myös laavu, jolta on näkymä Päijänteelle. Polttopuuvajaa en kuitenkaan huomaa.

Huokaisen syvään, kun katson laavulta rinteeseen: pikkutie on ehkä toiminut latupohjana lumen aikaan, mutta jonkin matkaa edessä on kävelyä hyvin mutaista, pehmeää väylää pitkin. Toivottavasti kevät kuivattaa tien tai tätä jopa kunnostettaisiin hieman. Noin kilometrin päästä saavun kepeämmälle kulkualustalle: loppumatkaksi on luvassa asvalttia alle.

Vaikka olen tällä kävelyretkellä kiertänyt lähes koko Muuratsalon, jää jo tämän kävelyreitin varrelle vielä tutkimatonta nähtävää, mm. aidatun alueen kätköissä piileskelevä Alvar Aallon Muuratsalon koetalo, johon pääsee tutustumaan vain oppaan kanssa. Tai tämä (yllä) tuntemattomaksi jäävä galleria, joka yrittää Vuorenlahdenkadulla houkutella pysähtymään. Palaan hieman väsyneenä, erittäin nälkäisenä mutta tyytyväisenä takaisin Haikkaan; tänne on tultava uudelleen!

Mattilanniemen Weimar-Chicago

Mattilanniemessä, Jyväskylän yliopiston punatiilisen kampuksen ja Rantaraitin välissä, nyt vielä jähmeästä unestaan heräilevällä nurmikolla lekottelee joukko valkoisia veistoksia. Tai siis paremminkin yksi veistoskokonaisuus, Jaakko Valon Weimar-Chicago (1991). Iltapäivän auringossa valkoinenkin tekee mustan varjon.

Valkobetonista tehdyt työt on siinä mielessä helppo ohittaa lähes huomaamatta, että ne eivät ole aivan kulkuväylän, esimerkiksi kävely/pyörätien vieressä, vaan keskellä nurmikkoa. Näinköhän veistoksia käytetään joskus lekottelualustana, eväspöytänä tai kiipeilytelineenä vai saavatkohan ne olla ihan kosketukselta rauhassa? Tämä tuo hieman mieleen lepotuolin. Tai madon, joka työntää edellään neliskanttiseksi jähmettynyttä kaveriaan.

Huomaan hakevani abstraktista veistoskokonaisuudesta muotoja, joilla olisi nimi, tai jotain mikä näitä kaikkia yhdistäisi, muukin kuin kuin väri ja materiaali. Tässä voisi olla R-kirjain ylösalaisin, yhdistettynä reiättömään P-kirjaimeen...

Ja tässä on ihan selvästi f-kirjain peilikuvana, toisella reunalla u-kirjain, molemmat betonilaattaan kiinni kasvaneina.

Mutta kirjainteoriani pysähtyy tämän pysähtyneen rattaan kohdalla. Paitsi jos tämä olisikin piikikäs O-kirjain. Tai aurinko. Entä jos kirjaimet liittyvät Mattilanniemen luonnontieteisiin, kemiaan, ja tämä ratas tekniikkaan?

Entä onko näissä jotain muodollista jatkumoa? En keksi. Ja koska en tunne Bauhaus-koulukuntaa, jota Jaakko Valo teoksen nimellä kunnioittaa, jää veistoskokonaisuuden mahdollinen 'korkeampi' tarina arvoitukseksi. Abstrakteja teoksia on siinä mielessä helppo tarkastella, että niille voi vapaasti antaa ja kehitellä erilaisia sisältöjä, tarinoita tai merkityksiä - pitää töistä tai ei. Tarvitsee vain pysähtyä katsomaan.

Jyväskylä: kevätpäivän ohikulkua

Kala kylpee turkoosina säkenöivässä vedessä, siis melkein kuin etelän mailla. Missä tämä pieni kivikalanen polskii?

Sunnuntaikalastaja yrittää saada kalaa ottamaan onkeensa Oikokadulla, Mäki-Matin perhepuiston naapurissa. Pitkäkadun puolella päivystää muutama muu kivihahmo, lisää kivihahmoja löytyy niin perhepuistosta kuin sen  Voionmaankadun puoleisella laidalta. Onkohan asialla ollut kuvataiteilija Kari Alonen? Nimilaattaa ei näy.

Jatkan matkaa Norssin takaa halki Jyväskylän yliopiston edelleen ison remonttitouhun kourissa olevan Seminaarinmäen kampuksen. Enää en pysy perässä, mitä rempataan milloinkin; muovihuppuja ja suljettuja reittejä riittää. Pujahdan Villa Ranan hiljaiseen puutarhaan. Punatiiliaidan viereinen puu on saanut kaverikseen nöyrästi kumartelevan varjopuun.

Villa Ranan puutarha on kokenut todellisen muodonmuutoksen, enkä tarkoita sitä että lumet ovat sulaneet. Rinnemaisemaa on pengerretty, laajalle levinneet ruusupensaat poistettu.

Viime vuonna maan peittämistä opettelivat jo upouudet ruohonsiemenet, joiden tarkoitus on muuttaa rinnemaisema vihreän nurmikon keitaaksi. On tähän Villa Ranan puutarhan väljennykseen silti totuttelemista, sillä olin jo ehtinyt tottua ja kiintyä viehättävästi villiintyneeseen puutarhaan. Minneköhän ovat puiden kätköissä olleet taimilavat muuttaneet?

Toisaalta, nyt on toivoa että Villa Ranan puutarhasta Taavettilan riihelle johtava polku ei ole enää yhtä mutainen kuin ennen; sen tilalle on sijoitettu toiveikkaasti hiekkakäytävä. Jatkan matkaa Taavettilan riihen ohi Ilokiven (sen kiven, ei ravintolan!) suuntaan ja etsin kevään merkkejä rinnemetsiköstä. Kyllä, vihreää alkaa jo nousta!

Kivetty oja seurailee Seminaarinmäen rinnettä pitkän matkaa, loivasti alamäkeen, kunnes se laskeutuu jyrkästi alas, Seminaarinkadun laitaan, suoraan ritilän suojaamaan viemäriaukkoon. Tämä on sitä liki kadonnutta rakentamisperinnettä: oikein sijoitetut ja tehdyt ojat suojaavat teitä ja katuja loistavasti valumavesiltä...

Vaikka näin hieno sää onkin, poikkean kampukselta toviksi Alvar Aalto-museoon - ja normaalista poiketen en pelkälle teekupposelle - sillä Ohikulkija-videoteos (Elena Näsänen) sopii juuri tähän päivään. Kuljenhan itsekin teoksen päähenkilön lailla ohi rakennusten ja puutarhojen, pysähdyn, otan valokuvia, istun alas, pohdin sitä sun tätä, jatkan matkaa. Alvar Aallon teosten jäljillä liikkuva videoteos alkaa tasatunnein ja puolelta; 24 minuuttia sen parissa kuluu nopeasti, sillä Yuko Takedan olemuksessa on jotain vangitsevaa.

Videon naapuritilassa on esillä myös Elena Näsäsen vähäeleisiä, hienoja valokuvia Yuko Takedasta. Ilmeikkyys on pienestä kiinni. Sitten onkin aika siirtyä takaisin ulos, ohikulkemaan taas itsekin...

Mattilanniemessä, Jyväsjärven rannassa, ei enää tee yhtään mieli jäälle; hiljakseen tummeneva jääpeite alkaa jo osoittaa lupaavasti sulamisen merkkejä. Jokohan vappuna olisi Jyväsjärvi vapaa jäästä?

Nousen Lounaispuiston hiekkakäytäviä ylämäkeen ja saavun rappusille, joita somistaa pirtsakka, raidallinen matonkudegraffiti. Lounaispuiston perinteikkäällä kioskilla on aurinkoisen päivän kunniaksi hilpeä meininki - iloista väkeä istuskelee turisemassa terassilla. Taidanpa minäkin etsiytyä kevään ensimmäisen jäätelötötterön ääreen.

Keski-Suomen luontomuseolla

Keski-Suomen luontomuseon rakennus on monelle tuttu, vaikka itse museo ei ehkä olekaan. Jyväskylän yliopiston museoon yhtenä osana kuuluva luontomuseo on harvinaisen hienossa paikassa: kaupungin keskustan yllä, huippupaikalla Harjun laella - Vesilinnassa. Luulenpa, että harvan luontomuseon yläkerrasta löytyy erinomaista ravintolaa ja vieläpä näkötornia. Urbaanin ympäristön keskellä oleva Harju on omanlaisensa lähiluontokeidas, niin ulkoilijoiden kuin frisbeegolfaajien iloksi.

Toki on yleensä mukavampi liikuskella itse luonnossa kuin vitriinien seassa, mutta Vesilinnan alakerrassa olevassa luontomuseossa voi nähdä läheltä sellaisia eläimiä, joita ei ainakaan näin rauhallisina helposti kohtaa. Ilvestä en muista nähneeni kuin lapsena eläinpuistossa. Osa täytetyistä eläimistä on lasin takana, osa taasen on sijoitettu vielä lähemmälle katseluetäisyydelle. Silmät kannattaa pitää auki joka suuntaan, myös lattiaa ja kattoa kohti.

Museokierroksella olevan perheen tytär osoittaa kookasta sarvipäätä isälleen ja sanoo: moose. Isä korjaa: elk. Sinänsä on kyse samasta eläimestä. Jos kohta hirvi on näytteillä olevien eläinten suurimmasta päästä, luulisi että hirvikärpänen olisi yksi pienimmistä otuksista? Väärin meni. Hirven valitettavan hyvästä ja runsaslukuisesta pikkukaverista pääsee tarkastelemaan melkoisen rajun näköistä ja -kokoista suurennosta.

Niittykasvien nimiä voi halutessaan opetella hauskasti valopöydän äärellä, missä kasvien kuvia saa tarkastella läheltä. Tekisi todella hyvää kerrata kaikkien näiden tutunnäköisten kasvien nimet, jotka eivät tunnu aina pysyvän päässä.

Siinä kasveja tutkiessa voi samalla istua jo valmiiksi litistettyjen hyönteisten ja perhosten päällä. Jakkaroita koristavat mm. viherkukkajäärä ja ketosinisiipi.

Luontomuseossa on esillä eläinten ja kasvien lisäksi geologiaa esimerkiksi graniittinäytteiden kera. Pienoismalli havainnollistaa hyvin Jyvässeudun maan muotoja ja korkeuseroja, joita ei tule aina ajatelleeksi. Entä mistä voisi löytää vanhan metsän? Näyttelyssä vinkataan Keski-Suomen luontokohteista -  mm. suojellusta Muuramen Kuusimäestä, jossa kasvaa yksi Suomen korkeimmista kuusista.

Luontomuseon pysyvän näyttelyn perällä on vaihtuvien näyttelyiden tila, jossa on tällä hetkellä Markku Kettulan hienoja valokuvia jäästä ja jäkälistä. Valokuviin on onnistuttu vangitsemaan mitä moninaisimpia jään muotoja. Kettulan kuvia ehtii käydä katsomassa 5.5.2013 saakka, jolloin luonnonjäät lienevät - toivottavasti - toviksi muisto vain.

Ennen poislähtöä huomaan että yksi soppi on vielä tutkimatta. Museossa on huone, jossa voi katsoa kaikessa rauhassa luontovideoita. Sinne johtavalla käytävällä on esillä Kilpisen koulun oppilaiden 7b- ja 7e-luokkien kuvaamataidon töitä, tietenkin luontoaiheisia. Mustavalkoiset taideteokset ovat tosi hienoja.

Gretan pupu on yksi joukon viehättävimmistä eläinmuotokuvista. Luontomuseo yllätti iloisesti sillä, että siellä on luonnontieteellisen ja -suojelullisen aineiston ohella esillä myös luontoon liittyvää taidetta.

Visiitin päätteeksi voi vielä kavuta yläilmoihin katsomaan, miltä Jyväskylän lähimaisemat ja -luonto näyttävät lintuperspektiivistä!