lauantai 14. tammikuuta 2017

Loppiaisen Runotulet 2017 Vehkalammen puistossa, Jyväskylä


Jyväskylään taisi päästä syntymään uusi, pienimuotoinen loppiaisperinne vuosi sitten. Kaupungin ympäristöluotsit järjestivät silloin ihka ensimmäiset Runotulet Kortepohjassa, Vehkalammen puiston Variskukkulalla. Ajatuksena oli tuolloin tunnelmavalaista vähäksi aikaa tämä liki unohduksiin jäänyt pieni nyppylä näkyväksi ja tehdä tykö itse Vehkalammen puistoa, joka jää Vehkalammen jalkapallokentän ja kuplahallin katveeseen. 

Variskukkulalla on iät ajat laskettu mäkeä ja melko kostean maapohjan omaavassa puistossakin kuljeskellaan jonkin verran, mutta koska väylät alueella ovat ihan aitoja pieniä polkuja eivätkä leveitä, kävelytien veroisia reittejä, jää alue lampineen helposti jopa huomaamatta. Vehkalammen kentän viereiseltä kävelytieltä puistoon pääsee helposti, mutta Taitoniekantien puolelta pitää ensin kipittää autotien yli (kävelytietä ei ole puiston puolella tietä) ja loikata sitten alas puistoon. Vehkalammen puiston puustoa harvennettiin 2016 aika tavalla, joten kenties Jyväskylän kaupungilla on ajatuksia puistoalueen virkistyskäytön edistämiseksi.


Ensimmäisistä Runotulista Variskukkulalla tuli sen verran positiivista palautetta tammikuussa 2016, että ympäristöluotsiporukka päätti toteuttaa toisetkin Runotulet. Kokoonnuimme paikalle noin tuntia ennen, virittelemään kaikenmoisia pikku tulia paikalleen.


Sitten alkoi armoton sytyttely eri puolilla Variskukkulaa. Ufovalas, vai millä nimellä sitä Vehkiksen futaajien kuplahallia nyt tulisi kutsua, loisti kelmeänä taustalla.


Pieni kaarisilta sai somisteekseen omat tulet. Lisäksi silta somistettiin tapahtuman ajaksi pienillä neulegraffiteilla.


Kun ensimmäiset kävijät löysivät tiensä Runotulikukkulalle, paloivat liekit pakkasessa jo rauhallisesti. Vuotta aiemmin pakkasta oli riittänyt -27°C, nyt ei kylmyyttä ollut senkään vertaa; ei edes -20°C. Hyvin siis tarkeni tulla paikalle, kunhan vain huomasi pukeutua sopivasti! Olin itse vetänyt jalkaan harmaat huopikkaat, joissa varpaat eivät ole vielä kertaakaan palelleet.


Polulla kulkijoiden iloksi luotsit olivat tehneet ja tuoneet paikalle erilaisia lyhtyjä, jäälyhdyistä erilaisiin lasipurkkilyhtyihin.


Varsinainen runopolku kulki Variskukkulan laella. Käsin tekstatut, eri runoilijoilta valitut tekstit pysäyttivät mäntyjen juurelle ja kukin kulkija sai lukea värssyt omaan tahtiinsa. 



Pimeässä metsässä kulkiessa voi mieleen tulla kaikenlaista; täällä kaupungissa metsät eivät ole ikinä pilkkopimeitä valosaasteen tähden, mutta jopa syrjemmällä metsässä, siellä ihan pimeänä pitämässään, voi oppia näkemään. Vaikka ei olisikaan lyhtyä kädessä, lamppua otsassa. Päivän päätteeksi tekee kuitenkin hyvää päästä jonnekin, missä voi sytyttää tulen, joka valaisee ja ehkä myös lämmittää.


Vehkalammen puolella Variskukkulaa kulki tällä kertaa myös pieni tunnelmapolku, jota valaisivat luotsien itse tekemät, tiipiin malliset valoteltat. 

Runotulet paloivat Variskukkulalla noin puolitoista tuntia loppiaisiltana, sen jälkeen luotsipartio kiersi sammuttamassa liekit ja keräsimme paikalta pois kaiken tuomamme. Variskukkulaa kiersivät nyt useammat jalanjäljet kuin ennen tuloamme; paikalla oli käynyt reilusti yli 100 iltakävelijää.

Eturivi: Pirita, Eeva, Tarja, Satu ja Ritva. Takarivi: Upe, Pauli, Heta ja Sirpa.

Jyväskylän ympäristöluotsit kiittävät kaikkia mukana olleita ja järjestelyissä auttaneita! Ensi vuonna toivottavasti tapaamme jälleen samoissa merkeissä. Valoa ja iloa tähän vuoteen!

P.S. Vapaaehtoisia Jyväskylän ympäristöluotseja voi muuten kysyä seuraksi pienelle retkelle lähiympäristöön - vaikkapa termarikahveille puistoon, tutustumaan luontopolkuun, lähilöytöretkelle omille tai vieraille kotinurkille tai pistäytymään lähilaavulla. Ympäristöluotseja voi pyytää kaveriksi numerosta 050 338 1114 Kulttuuriluotsikoordinaattorilta. 


perjantai 30. joulukuuta 2016

Värikallioretkellä Hossassa, Suomussalmi


Värikalliolle matkaa noin 17 kilometriä. Ja sama takaisin. Eikä autoa käytettävissä. Vaihtoehtoina olivat jalkapatikka molempiin suuntiin, toiveikas liftin yritys tahi varmempana keinona taksi menosuuntaan, ja kävely takaisin. Onnekseni puhuin ongelmasta ääneen Hossan Lomakeskuksen aamiaispöydässä, missä aamupalaa popsi samaan aikaan myös kaksi ulkomaista retkeilijäryhmää suomalaisoppaineen. Toinen porukka oli lähdössä juuri Värikallioille päin ja minulle löytyi ystävällisesti istumapaikka retkeläisten tilataksista. Tulipa samalla myös harjoiteltua retkeilyranskan höpöttämistä.


Kyyti jätti myös minut ihastuttavasti Lihapyörteeksi nimettyyn paikkaan (ihan oikeasti, Lihapyörre! Voisiko joku ystävällisesti kertoa nimen tarinan?). Tältä parkkipaikalta pääsee tekemään 8 kilometrin mittaisen rengasreittikävelyn, joka käyttää Ala-Ölkyn kautta kääntymässä Värikalliolla. Toisessa kuuluisassa paikassa eli Julma-Ölkyllä poikkeaminen tekisi päivästä pikkuisen pidemmän - ja jos vielä kävelisi Julma-Ölkyn ympäri, saisi reippailuun varata pitkän päivän. Minä totesin, että Värikallio riittäköön, ja huiskutin hyvästit Julma-Ölkyn suuntaan painelleille ranskalaisille. Värikalliolle johtavaa polkua oli sitäkin tallattu kohtalaisesti, ainakin leveän polun alta esiin nousseista puunjuurista päätellen.


Alkoi sataa, mutta ei onneksi kaatamalla. Olin jo Itärajan retkeilyreitin hiljaisilla taipaleilla tykästynyt häkellyttävän hienosti naavoittuneisiin kuusiin ja niitä piisasi myös täällä Hossassa. Kyllä tätä puhdasta ilmaa kelpasi hengittää niin puiden kuin meidän kaksijalkaisten.


Pisarat tipahtelivat välillä isompinakin, mutta mitäs tuosta. Goretex on ystävä, ainakin niin kauan kuin pitää pintansa. Toivoin kovasti, ettei vettä piisaisi ihan koko päiväksi yläilmoista.


Jo alkuosuudella tuli vastaan rappusia, jotka voivat ärsyttää polkufaneja, mutta kyllä nämä paitsi suojelevat maastoa allaan, myös oletettavasti pitävät pitkosten ohella paikoin jalkoja kuivempina. Jahka Hossan kansallispuistotaival virallisesti alkaa, tulee tällekin polulle rapsakasti lisää kulkijoita.


Pysähdyin Ala-Ölkyn laavulla hetkeksi levähtämään ja sateen ropinaa seuraamaan. Matkassani oli vain kylmää juomaa, mutta en aikonut yrittää tulen tekoa sateessa, vaikka tarjolla olisi ollut syttyavuksi näin kauniisti vuoltuja kiehisiä. Kyllä seuraavan nuotiontekijän kelpaa! Laavun vieraskirja tarjosi luettavaa tauon ajaksi ja pysähdyin yhden kommentoijan kohdalle.

Endroit "magique" du randonneur. On peut se recharger les batteries à 200/100. 
Dommage que le soleil ne soit pas au rendez-vous.  

Näin oli kirjoittanut ranskalainen kulkija laavun vieraskirjaan. Vapaa käännökseni: "Taianomainen" paikka vaeltajalle, akut voi ladata tuplasti. Harmi ettei aurinko sattunut paikalle. Aika samoissa mietteissä olin minäkin.



Kun lähdin kohta jatkamaan matkaa rannan tuntumassa kulkenutta polkua pitkin, näin myötävirtaan Someria inkkarilla melovan pariskunnan. Hymy oli heilläkin herkässä ja vilkutimme iloisesti toisillemme.



Polku nousi harjumaastossa yhä ylemmäs ja pääsin kävelemään reilusti Somerin yläpuolella. Täälläkin näki, että patikoijia reitillä oli riittänyt; sen verran leveäksi kulunut polku-ura oli. Näin syyskuun ensimmäisenä päivänä oli kuitenkin hiljaista, olihan arkipäiväkin, eikä muita kävelijöitä ollut vielä sattunut kohdalle.


Pian olinkin jo lähellä itse tavoitettani eli Somerjärven rannassa, mistä lyhyt polunpätkä toi minut itse ihmeiden äärelle. Siinä ne olivat, nelisentuhatta vuotta vanhat kalliomaalaukset, tuntemattomien ihmiskäsien taiteilemat.


Värikallion  kalliomaalauksille pääsee kulkemaan järeää metallista ponttoonisiltaa pitkin, jolta näkee erittäin hyvin pystysuoran kallioseinämän punaiset kuviot. Taskuun Luontokeskukselta nappaamani esite kertoi, että kallioseinämässä on kuutisenkymmentä veren ja punamullan seoksella maalattua kuviota.


Ponttoonisillalla seisoessaan voi kohtalaisen helposti voi erottaa kallioseinämästä hahmoja ja tutkailun tukena voi käyttää sillalla olevaa opastaulua.  Kiveen on ikuistettu tiettävästi shamaaneja, miehiä, naisia ja eläinhahmoja, muun muassa hirviä ja saukkoja.

Värikallioiden lähimmällä taukopaikalla oli aherrus käynnissä. Siellä oltiin nikkaroimassa mahtavan kokoista katosta ja uusi hieno huussi oli jo valmistunut. Kaikki tämä oli valmistautumista Hossan kansallispuistokauteen, joka alkaa virallisesti kesällä 2017. Niinpä kulkuväyliäkin levennetään ja parannetaan, sillä tällä tulipaikalla pitää päästä käymään niidenkin, joiden on vaikeampi liikkua. Vesihörppy maistui, mutta katsoin kylmine eväineni hyvin kateellisena rakentajien lounasruokailua. Olisipa ollut makkaraa matkassa!


Sitten vain paluumatkalle. Kapusin kostean suon kautta pitkät rappuset seuraavalle mäelle. Oli jäänyt kismittämään, eikö reitin varrelta tosiaan pilkahtaisi mistään Värikalliota näin yläilmoista, joten poikkesin hetkeksi sivupolulle (Kylmäluoman retkeilypolku) suorimmalta paluureitiltä ja pian pääsinkin paikkaan, mistä avautui näkymä Somer-järvelle. Tuli vähän mittasuhteita maisemaan samalla.


Lisäksi sain nauttia syysruskan sävyistä samalla, kun noukin viimeisen sadon mustikoita suuhuni mättähiltä. Pientä välipalaa ja väriterapiaa samalla kertaa!

Rengasreitti palautti minut muutaman kilometrin hyvän ja leveän, kangasmaaston halki kulkevan polkuosuuden jälkeen takaisin Lihapyörteen parkkipaikalle, missä oli vain pari autoa. En suhtautunut mitenkään toiveikkaasti liftiin ja olin muutenkin henkisesti varautunut kävelemään takaisin Hossan kylälle sen jotakuinkin 17 kilometrin matkan, joten kohensin vain reppua selässäni ja jatkoin matkaa.


En alkanut optimoimaan reittiä, olihan päivää jäljellä, ja päätin taivaltaa paluumatkan fiiliksen mukaan. Siispä kurkkaus matkalla Laukkujärven autiotupaan, Puukkojärven laavu, Suottajärven tulipaikka ja sellaista, ja sitten Luontokeskuksella voisi käydä juomassa teetä... Poroja tuli vastaan siellä sun täällä; kellokkaan kilkatus paljasti nämä muuten hiljaa metsässä etenevät nelijalkaiset.

Kun olin viimein päässyt Luontokeskuksen lähituntumaan, aloin jo kaivata pientä taukoa sateelta suojassa. Ennen kuin käännyin tieltä Luontokeskukselle, tuli vielä mieleen tarkistaa, mihin taskuun olin lykännyt lähtiessä kukkaron. Jaahas. Siis missä ihmeessä... eikun.. Kukkaroni oli jäänyt majapaikkamökkiin!  Ja päh, olin jo melkein maistanut kielelläni kuuman kaakaon ja munkkisokerin! Samalla katosi pieninkin pohdinta siitä, pitäisikö heittäytyä viimeiseksi kilometreiksi kumipyörien kyytiin, koska olinkin rahatonna liikenteessä. Tossua toisen eteen vaan, jäljellä matkaa enää nelisen kilometriä. Tai sinne päin, sillä kun olin taas lykännyt kartan taskuun, päästin yhdessä kohtaa ajatukset harhailemaan ja jäi yksi olennainen reittimerkki huomaamatta. Virhe tuli havaittua aika pian, mutta tuumasin, että selvitän tieni muutenkin perille, olihan niitä oikeaan suuntaan meneviä polkuja edessä.


Tepastelin melkoisesti pienempiä polkuja jonkin aikaa, mutta viimein tämä todellinen valtaväylä eli Hossan kylälle vievä mahtavan leveä polku tuli eteeni ja sitä pitkin oli hyvä raahustaa ne viimeiset kilometrit. Jepulis, Hossa - liikuntalomaa parhaimmillaan...

Hossan alue on todella hieno ja haaveilen jo seuraavasta reissusta alueelle. Se heikko kohta on toistaiseksi palveluiden vähäisyys, mikä pitää huomioida, jos ei liiku omalla autolla. Kulkuyhteydet ovatkin Hossan haaste myös tulevana ensimmäisenä kansallispuistokesänä, sillä osa meistä kulkijoista matkaa paikan päälle julkisilla liikennevälineillä, joiden kyydissä pääsee tänne perille (ja poispäin) harvakseltaan. Reippaisiin patikointimatkoihin kannattaa siis varautua. Autottoman ruokahuoltoa helpottaa kesäkautena onneksi ainakin Camping Hossan Lumo, jossa on pienen ruokapuodin ohella myös kahvila, mutta suosittelen tarkistamaan etukäteen, mitä on saatavilla paikan päältä ja mitä puolestaan pitää varautua tuomaan mukanaan. Minä taidan ottaa reppuun termospullon!

Retkipäivä: 1.9.2016

tiistai 27. joulukuuta 2016

Joulua ikkunassa, Jyväskylä


Jalan alla pettävän liukas, aamun puolella sataneen lumikerroksen alle peittynyt jää; hiekanmurusia siellä sun täällä. Ei metsäkävelyä tänään vaan kaupunkikävely, vilkaisemaan miltä Jyväskylän keskustassa näyttää joulumeininki tapaninpäivänä. Yläkaupungilla jouluikkunoihin on panostettu erityisesti, joten aloitin keskustatallaamisen sieltä.

Kehystämö Galleria Patinan tunnistaa, vaikka ei olisi edes kurkannut näyteikkunaa; taulunkehysten pätkillä upeasti päällystetty pylväs kiinnittää välittömästi huomion.


Gallerian suuria ikkunoita somistavat muun muassa enkelit, mutta komeimpana katsoo ikkunasta ulos valokaulanauhan saanut ratsu. Tonttulakille ei ole tarvetta.


Vähän matkan päässä Kauppakatua alaspäin mennessä ylitän kadun. Kalakauppa Mäkisen ikkunoista löytyy kaksi erilaista joulukattausta; maalaisempi punasaviastioiden joulupöytä ja kaupunkilaisempi, valkoisten posliiniastioiden versio. Tämä ikkuna osallistuu joulun alla alkaneeseen Ihana ikkuna -kilpailuun, jonka äänestysaikaa on jäljellä vielä muutama päivä. Tempauksen tarkoituksena oli saada kivijalkakauppoja somistamaan näyteikkunansa persoonallisesti, nyt joulun teemaan sopien.


Jatkoin matkaa edelleen Kauppakatua alaspäin, missä Kirkkopuiston lähellä tuli vastaan viehättävä kirjajoulukuusi, Päijänne Antikvariaatin ikkunassa. Nuottipaperista taiteltu koristeköynnös ja latvatähden virkaa toimittava paperienkeli kruunasivat komeuden. Mainio idea!


Kirkkopuisto näyttää tuoreen lumen ansiosta mukavan jouluisalta, vaikka Kaupunginkirkon pääkäytävällä ei jouluteemaa erityisesti viljeltykään. Joulutunnelman luomiseen riittää puhtaasti lumi ja käytävän valaistus.


Entäpä Jyväskylän kaupungin virallinen joulukuusi? Paikalle tuotu joulupuu seisoo kaupungintaloa vastapäätä ja näyttää parhaalta juuri täältä Kauppakadulta Vapaudenkatua kohti tultaessa, kun Kunnallistalon hienosti valaistu julkisivu piirtää kuuselle juhlavan taustan.  Monessa kaupungissa joulukuusi seisoo kaupungin torilla, toisin kuin Jyväskylässä - kun nykyaikaa ajatellaan. Jyväskylän kauppatori sijaitsi kuitenkin aikoinaan Kirkkopuistossa.


Kävelen Kirkkopuiston halki, kirkon ja Kirkkopuiston kioskin ohitse takaisin Kauppakadulle. Kukkakaupan joulu syntyy näppärästi jouluisista kukka-asetelmista, punaisen ja valkoisen värin yksinkertaisesta yhdistelmästä. Vaan olihan sinne livahtanut myös tonttu vanhan kelkan kyydissä!

Ti-La 2016 -gallerian ikkunasta ei pilkota joulu kuin punaisen penkin verran. Joka viikko uuden taidenäyttelyn tänä vuonna tarjonnut galleria Ti-La 2016 on avoinna nyt viimeistä viikkoaan; Videokaffe päättää gallerian taidevuoden 31.12.2016.


Parturi- ja kampaamopalveluita tarjoavan Velvetin ikkunan katseenvangitsija on vanha puinen suksipari. Kun tarkemmin suksien kärkiä tihrustan, näen että Harju-sukset ovat jyväskyläläisen A. Valkosen tekemät! Tämäntapaisilla suksilla olen itsekin joskus muinoin hiihtänyt ja suksen siteen kärkilukon kanssa taistellut... Mutta kylläpä side onkin kaunis ja tyylikkäästi muotoiltu. Ei mikään tylsä suora metallinkappale, vaan suorastaan koristeellinen!


Jyväskylän taidemuseon ikkunassa säväyttää ihan ensimmäiseksi huima kylmänsinervä väri, sitten kukkean ikkunan yksityiskohdat keinutuoleineen. Merry Art!  Tosi hauska ja erilainen joulukortti!


Taidemuseo Holvin edustalla on yksi suosikeistani, nyt osittain lumiasussa - kuin talvisilla rantakivillä ikään - Jussi Heikkilän Matkalla, pronssinen soutuveneen runko. Eipä ollut saanut tonttuja kyytiinsä.


Kuljen edelleen Kauppakatua alaspäin ja saavuin viimein kävelykadulle. Käsityön museon jouluakkunan on perinteiseen tapaan vallannut kahdeksantoista nukketaiteilijan hieno luomus, joka on tällä kertaa Kutsut kartanossa 1920-luvulla. Juhlaväki on kokoontunut kartanolle parhaimmissaan. Portaikossa seisoskelee 40 nuken joukko, mukana mm. tyylikkäitä flapper-neitoja, mutta nukketaiteilijat eivät ole unohtaneet myöskään kyökin puolella ahertajia. Tätä ikkunaa yksityiskohtineen kannattaa tutkia pidempikin tovi!


Vain muutaman näyteikkunan päässä odottaa kadun toinen kirjallinen joulukuusi. Ei ollut enää mikään yllätys, että kirjajoulupuu oli kirjakaupan somisteena, sillä sinne se sopii mitä parhaiten. Ellin kirjakaupan puu on antikvariaatin kirjakuusta korkeampi ja tämän kruununa enkelin sijasta perinteinen latvatähti. Näinköhän sitä pitäisi jonain vuonna itsekin jättää oikea kuusi hankkimatta ja rakentaa sen sijaan kirjaversio? Missään ikkunassa ei muuten taida olla aitoa joulukuusta.


Kävelykadun joulusomistus on jo vuosia syntynyt Kompassin ylle ripustetusta kookkaasta, hopeanhohtoisesta tähdestä ja puihin kiedotuista jouluvaloista, kauppaliikkeiden omien joulusomisteiden ohella. Kuvassa etualalla olevan kivipaaden päällä sijaitsi useampanakin vuonna Jyväskylän seurakunnan jouluseimi omassa lasikaapissaan, mutta muistelisin nähneeni jouluseimen Taulumäellä. Kirkon luona seimellä lienee luontevampi paikka, mutta kieltämättä tuntuu, että jotain tästä puuttuu.


Entäpä se perinteisistä perinteisin jouluikkuna Jyväskylässä eli Sokoksen ikkuna? Sokoksen jouluinen ikkunasomistus on sisältänyt vuosikausia samoja tuttuja tonttu- ja eläinhahmoja (toki aina aivan erilaisisissa asetelmissa), joten tunnustan, että tämä yksinkertaisen valkoinen, myös kiiltoa ja kimallusta sisältävä versio hämmästyttää (kuten myös se, että tavaratalo oli tapaninpäivänä auki!). Missä on se vanha tuttu kissaemo pentuineen? Entä se ja se tonttu? Hetkonen, perinne on katkennut!  Perusporon sijasta tontun rekeä vetää disneymäinen sarvipää ja lumihangen laidalla seisoo kokovalkoinen pörröinen pitkänokka, kenties pingviini. Tavaratalon visualistit ovat luoneet tämän satumaiseman näyttötyönään, joten he ovat selvästi halunneet uudistaa Sokoksen jouluikkunan ihan kunnolla.

Omat ajatukseni alkavat karata hyvän joulun toivotusten maailmasta arkiseen elämään, kun vastaan tulee ihmisiä ostoskassit käsissään. Mietin, että vielä tapaninpäivänä soisin voitavan kuljeskella kaupungilla ilman ostosmeininkiä, ihan vain kiireettömästi happea haukkaamassa. Joulu on kerran vuodessa vaan.

lauantai 24. joulukuuta 2016

Kävelyllä Hossan luontopolulla, Suomussalmi


Otetaan elokuun lopun vihoviimeinen iltapäivä. Ja rinkka selästä. Sitten kamat vuokramökkiin, maastofillarin vuokraus ranskalaisten isännöimästä Hossan lomakeskuksesta (ei hätää, siellä voi asioida myös englanniksi, välillä jopa suomeksi) ja polkaisin päivän päätteeksi vielä muutaman eli neljän kilometrin päähän Hossan Luontokeskukselle ottamaan selvää alueesta. Olin kävellyt aiemmin päivällä parisenkymmentä kilometriä Tulijärveltä majapaikkaani ja ajattelin siirtyä vaihteeksi vikkelämmin paikasta toiseen. Kinttuvoimalla kumminkin. Ja mielellään niin, että kerkiäisin palata valoisalla puolella iltaa.


Parkkasin maastopyörän Luontokeskuksen pihaan, kävin tutkimassa näyttelyä ja löysin heti ohjelmaa seuraavalle päivällä: Värikalliot! En satu kuulumaan polkujuoksijoiden klaaniin, joten ei ollut mitään mahdollisuutta yrittää hilppaista saman tien 12 kilometrin päästä alkavalle Värikallioiden polulle. Lyhyempi jaloittelumahdollisuus oli kuitenkin tarjolla ihan Luontokeskuksen vieressä: kolmen kilometrin mittainen luontopolku. Juuri sopiva vetreyttäjä fillaroinnin lomaan.


Hossan retkeilyalueella luontopolun alussa on noin puolen kilometrin mittainen esteetön osuus, joten kaunista kangasmaastoa ja Huosilammen rantaa pääsee tutkailemaan myös esimerkiksi lastenrattaiden kanssa tai pyörätuolilla liikkuva. Lyhyellä matkalla Huosilammen rantaan kerrotaan muun muassa poronhoidosta ja dyyneistä. Poroihin liittyen luontopolun varressa on aidattu kasvillisuuskoeala, jonka avulla selvitetään sitä, missä ajassa jäkälikkö elpyy, kun porot eivät aidan takaa pääse sitä mutustamaan.

Leveä polku muuttui Huosilammen rannassa leveäksi lankkureitiksi, jotta pyörilläkin varustetut kulkijat pystyisivät väylää hyvin kulkemaan. Reunaesteet varmistavat sen, ettei pyörä pääse luiskahtamaan höttöiselle pohjalle. Vastassa oli myös laituri, jolle samaten pääsee vaikka pyörätuolilla.


Käännyin rannassa oikealle ja hengitin syysilmaa, puhdasta ja raikasta. Ruskan värejä erottui jo maasta, mutta ei niinkään paljoa puista, tässä havupuuvaltaisessa maastossa. Mitä nyt turhan kosteassa mättäässä sinnittelevä mänty esitteli osittain kellastuneita neulasiaan. Kohta reitin esteetön osuus päättyi ja edessä olivat ensin tavalliset kapeat pitkospuut ja sitten olinkin metsäpolulla.


Hossan retkeilymaastoissa pääsee nauttimaan jopa aarnialueista, kuten tämän luontopolun varteen osuvasta Huosiharjusta. Saapa polulla myös arvuutella puun ikää - ei mikään minun vahvuuslajini! Kilpikaarna oli jo rapissut petäjästä pois, joten aika vanha yksilö oli selvästi kyseessä.  Kohta sain onnitella komeaa keloa siitä, että se oli selvinnyt aikoinaan metsäpalosta hienosti, vain pikkuisen kyljestä kärähtäen.


Astelin polkua, joka vei minua paitsi tasamaalla, myös ylös ja alas, ohi pehmeästi ruskan sävyjä toistavien suolämpäreiden ja kuivaa varvikkoa tulvillaan olevien rinteiden. Suorien mäntyjen rivistöjen seassa oli kallellaan kenottavia keloja. 

Vähän kauempaa pilkotti vilkkaammin virtaavaa vettä: Iikoski, joka laskee Huosiusjärveen. Iikosken vesireitti on aikanaan kuljettu aina Vienan Karjalaan. Tuohon vesireittiin kuului kyllä myös veneen vetämistä maata pitkin.


Jokunen kelonraato rohkeni ojennella jäljelle jääneitä jäseniään vähän rehvakkaammin. Auringon säteet valaisivat vihreät vielä kirkkaammiksi.


Polku kapusi ylemmäs harjun päälle ja kroppa lämpeni, eikä ainoastaan auringon säteistä. Huh, kuinka kaunista! Ystävällistä kyllä, odotti harjun laella myös penkki, jolta katsella alas, lempeästi kimmeltävälle Huosiusjärvelle.

On se jääkausi muovannut täällä maastoa mojovalla tavalla.


Huosiharjua olisi ollut kiva kulkea pidemmällekin, mutta käännyin lähestyvän hämärän vuoksi supan kautta Huosilammen suuntaan jatkuvalle luontopolulle. Muutama iltakalastaja laitteli kamojaan Huosilammen ja Keihäslammen välisellä parkkipaikalla, muuten oli aivan hiljaista. Huosilampi hohti peilityynenä elokuun viimeisen illan kunniaksi. Ei edes kalojen polskintaa kalastajien iloksi. Polku seurasi suloisesti aivan lammen rantaa. Ihanaa!


Lammen pohjukassa painoin vielä mieleeni syysvihreitä rahkasammaleen sävyjä. Siinäpä olisi mukavia värejä vaikka villapaidan kuvioihin tai sukkaparin raitoihin.


Polku jatkui edelleen aivan rannan viertä. Lähellä tätä hulppeaa tulipaikkaa kohtasin myös pari muuta polkukävelijää. Tälle tulipaikalle on muuten myös esteetön pääsy Hossan luontokeskukselta, leveää polkua pitkin. Tulet voi tehdä avotaivaan alle ison tulistelukatoksen eteen, tai jos haluaa istuskella säältä suojassa, voi vajan polttopuista laittaa loimun katoksen avotakkaan.

Nälkä kalvoi mahassa. Eipä ollut vesiputelistani makkaran korvikkeeksi, siis turha käydä polttopuiden kimppuun.

Ilta alkoi jo painua mailleen, kun palasin polkua pitkin takaisin Luontokeskukselle ja sieltä vuokrapyörälläni viimeiset 4 kilometriä majapaikkaan kohti ruokapöytää. Olipa mahtavaa päästä tutustumaan Hossan maisemiin jo syyskuussa, kun alue oli vielä "vasta" retkeilyaluetta, eikä ihan vielä kansallispuisto! Jäin innolla odottamaan seuraavan päivän retkeä Värikallioille. Ja sitä, miten onnistuisi ratkaista siirtyminen Värikallioiden maisemiin ilman omaa autoa.