maanantai 5. joulukuuta 2016

Huopatossuretkellä Laajavuoressa, Jyväskylä


Joulukuun alun pakkaspäivistä pitää päästä nauttimaan ulkona! Piparinpaisto hoitui onneksi heti aamusta, niin että pääsin vielä valoisan aikaan lähtemään metsäkävelylle Laajavuoren maastoon. Kävin ensin morjestamassa luontopolusta sivussa olevaa, mahtavan siistissä kunnossa olevaa laavua (ikävä kyllä ei ollut tulitikkuja ja eväitä matkassa) ja pähkin, mitä reittiä kävellä takaisin kotiin. Satuin onneksi valitsemaan lumeen valmiiksi tallatuista jäljistä ne, jotka johtivat Laajavuoren luontopolulle.

Jyväskylän uusimmat luontopolkuviitat ovat siitä hauskoja, että niissä lukee ytimekkäästi "Polku". Riittääpä lyhyempi laudanpätkä kuin "Luontopolku"-sanalle, vaikka on sinänsä hupaisaa, että näiden merkattujen Polkujen läheisyydessä on runsaasti muitakin polkuja. Keltamaali kuitenkin kertoo, että kyse on juuri luontopolusta.


Luontopolun reitti toi minut vanhastaan tutulle rastille, matalan kalliokumpareen juurelle. Näin talviaikaan luontopolkujen kyltit saattavat olla lumen peitossa. En tullut rapsuttaneeksi tätä opastaulua esiin, vaikka en enää muistanutkaan, mitä tarinaa tässä kohdassa polkua kerrotaan. Minä olin ensisijaisesti metsäpolkuretkellä, eikä infotauluilla ollut nyt merkitystä.


Vaikka pakkasta oli ollut edellisenä yönäkin ihan mukavasti eli toistakymmentä astetta, ei ojan vesi ollut jähmettynyt täyteen jäähän. Virtaus piti siitä huolen. Pakkanen oli kuitenkin loihtinut mitä kauneimpia lumi- tai huurrekukkasia läpimärän rahkasammaleen pintaan - hyvin pientä, mutta sitäkin taidokkaampaa luontotaidetta. Ei pidä kirmata purojen yli liian reippaasti, etteivät tällaiset jutut jää huomaamatta...

 

Laajavuoren metsäpolulla oli mahtavan hiljaista, sillä tälle puolelle eivät autojen äänet kantautuneet. Lintujen höpötystäkään ei juuri nyt kuule, joten ainoa mökä oli huopatossujeni narskahtelu rapsakalla pakkaslumella, kun tallasin polkua eteenpäin. Olin kiitollinen siitä, että edelläni oli kulkenut jalanjäljistä päätellen ainakin pari ihmistä, sillä muuten olisin joutunut katsomaan tarkemmin, mitä reittiä keltaisille reittimerkeille astella.

Saavuin erinomaisessa kunnossa oleville pitkospuille, jotka selvästi veivät märemmän paikan ylitse. Tuntui huikealta, että yhtäkkiä vain alkoi kuulua puron solinaa, mutta ensiksi mitään ei näkynyt. Mikä puro ja missä? Piti ottaa ihan videolle se kirkas veden ääni!
 

Niinpä... Lumikannen alla piilee joskus salaisuuksia. Tällaiset salapurot löytää joskus vain kuuntelemalla tarkkaan; jos veden pinta olisi ollut vielä enemmän kohmeessa ja lumipeite sankempi, ei purosta olisi näkynyt yhtään mitään.


Pitkospuilta kuitenkin erotti vielä joten kuten myös puron tumman uoman, jossa vesi virtasi mitä raikkaimman lämpöisenä. Talvilämpöisenä. Etten sanoisi jääkylmänä.


Tuntui niin mukavalta kulkea metsässä juuri huopatossuissa. Huopakengät ovat kevyet kulkea, etenkin verrattuna vaelluskenkiin, joilla yleensä olen talvisillekin metsäkävelyille lähtenyt. Huopatossujen ainoa huono puoli on se, että jos lumi on yhtään märkää, kertyy huopikkaiden pintaan helposti ylenpalttinen kerros lunta lisäpainoksi. Plus märkyys tuppaa menemään huovan läpi... Niinpä kevyt huopakuljeskelu sopii parhaiten tällaisiin oikeisiin pakkaspäiviin.

Tuumasin, että edellisestä käynnistäni Laajavuoren luontopolulla oli vierähtänyt aikaa, sillä en ollut aiemmin nähnyt tätä tarkan etäisyyden laavusta ilmoittavaa opastetta. Tosi lähellä siis!


Kyseessä on Laajavuoren takarinteen alla oleva laavu, joka sopii parhaiten taukopaikaksi, ei ihan yöretken kohteeksi. Polttopuita ei laavulla ollut jäljellä, mutta viimeisimmät kävijät olivat (tuoreehkoista jätteistä päätellen) onnistuneet tekemään tulet. Täällä on varmaan vähän vilkkaampaa sitten, kun laskettelu- ja hiihtokausi pääsevät vilkkaampaan vauhtiin. Toivottavasti polttopuuvarastoa täydennetään pian!


Eipä siis ihme, että laavun seinustalla roikkuva pokasaha oli huurteen koristelema. Sahaparalle ei ole käyttöä, jos ei ole kalikoita, mitä lyhennellä nuotioon sopiviksi.


Jatkoin laavulta matkaa hiihtoladun toiselle puolelle, takaisin luontopolun reitille, ja rinnettä ylöspäin. Tänne kantautui jo vähän kaupungin äänimaailmaa, vaikka maiseman puolesta olisin voinut olla vaikka kuinka kaukana metsän uumenissa.


Näin joulukuun alkuun ja toisen adventtisunnuntain tunnelmiin sopi erityisen hyvin tämä ihanan joulutunnelmainen, lumikerroksen peittämien kuusien reunustama polku. Jos joku halajaa kuusimaisemiin, osoitteeksi Laajavuoren luontopolku! Välillä polulla saa tarpoa isompien kuusien katveessa, sitten edessä on tällaista pienempien kuusipuiden maastoa.

Reitin varrella tulee vastaan myös luonnon voimien kaatamia puita ja kaupungin harventamaa metsää, joten luontopolkua kulkiessaan saa kohdata monenlaista metsäluontoa. Ihmisen jäljet täällä väistämättä näkyvät.


Ihan lähellä Laajavuoren laskettelurinteitä on myös pieni suo, joka on luonnonsuojelualuetta. Jos tässä sulkee korvansa, voi taasen kuvitella olevansa jossain paljon syrjemmässä. Vaikka lähialueilta kantautuva taustakohina yltääkin ainakin pakkassäällä tänne saakka, ainakin minua tämäkin maisema rauhoittaa.

Laajavuoren luontopolulle voi siis lähteä kävelylle myös näin talvella. Reittiä pystyy aika hyvin seuraamaan keltaisten maalimerkkien ja viitoituksen perusteella, mutta jos joutuu lumisateen jälkeen luontopolun reitin ensimmäiseksi kulkijaksi, kannattaa olla tarkkana, etenkin runsaan lumen aikaan. Siellä hangen alla kun voi piileskellä puroja ja pitkospuita, joista jälkimmäisiä pitkin kulkemalla pysyvät jalat paremmin kuivina...

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Itärajan retkeilyreitiltä oikaisten: Tulijärvi-Hossa

Huikaisevan hyvää huomenta Tulijärvi! Herkullista huomenta kaurapuuro mustikoiden kera, teekupillinen ja aamuvoileipä! Voi tätä ihanuutta, tyyntä aamun rauhaa, korvia hivelevää hiljaisuutta! Yö Tulijärven autiotuvassa antoi levolliset unet, enkä herännyt hiirten rapinaan kertaakaan. Olen aika varma, että joku pienjyrsijä oli käynyt kurkkaamassa, mikä täällä tuvassa tuoksuu.

Ihan kiusallani tein tarkan lähtösiivouksen, ettei omista eväistäni jäisi kiehtovia aistimuksia, joiden perässä tulla autiotuvan pintoja tutkailemaan. Olin saapunut jo sen verran lähelle Hossaa, että tiedossa oli enää yhden päivän talsiminen ja olisin Itärajan retkeilyreitin päätepisteessä. Koska en ollut tarponut koko reittiä tähänkään asti (kiitos eilisen liftaamisen), aivokopassa naksutti, että voisin tulla toisen kerran takaisin kulkemaan sen kumipyörillä ohittamani pätkän. Siksi hienoa täällä on taivaltaa!



Astelin Tulijärven autiotuvalta tuttua polkua takaisin sepelitietä kohti; pisto Itärajan retkeilyreitiltä sinne tuvalle oli puolitoista kilometriä suuntaansa. Tulijärvi kimmelsi, taivas hohti kuin kuumana kesäpäivänä konsanaan, vaikka mikään helle ei ollutkaan. Sää oli silti häkellyttävän hieno ja olin superkiitollinen siitä, että en ollut oikaissut Purakselta suoraan Hossaan, vaan palannut reitille. Kiitos kuuluu sille, että navigaattoria autossa tutkinut vihreäpukuinen rajavartiolaitoksen virkamies oli huomannut heidän ajavan ihan retkeilyreitin vierestä ja kysynyt, haluaisinko jäädä siinä pois. Iloisia terveisiä rajavartiolaitokselle!


Metsästä ulos ponkaistuani jouduin lähikilometreiksi isorakeisen sepelin peittämälle, muuten mukavalle pikkutielle. Sadattelin kiviainesta, mutta minkäs sille voi. Tiet on tehty pääasiassa ajoneuvoja varten tänä päivänä, meitä jalkaisin kulkijoita on näilläkin väylillä selkeä vähemmistö.

T-risteyksessä tuli valinnan paikka eteen. Katsoin karttaa. Oikealle kääntyi Itärajan retkeilyreitti, vasemmalle johtava väylä puolestaan johti asvalttitien varteen. Molempien pohjoinen määränpää Hossa. Itäisellä reitillä pari taukopaikkaa (laavu ja tulipaikka matkan varrella) ja luonnon rauha, läntisellä vaihtoehdolla useita kilometrejä lyhyempi taival, kenties mahdollisuus liftaukseen. Olipa päätös hölmö tahi ei, mutta valitsin lyhyemmän päivätaipaleen ja käännyin kohti autotiereittiä.


Muutamien kilometrien hiekkatietaipaleella tuli yksi auto vastaan niin että hiekka vain pöllysi. Olin juuri pysähtynyt tien laitaan ottamaan välipalaa, kun rajavartiolaitoksen auto stoppasi kohdalleni. Moikkasimme ja vahvistin, että edelleen oli kaikki hyvin... Ratissa oli sama kaveri, joka oli äkännyt edellisellä kohtaamisellamme, että pääsen heidän kyydissään retkeilyreitin varteen! Kun hän reilua tuntia myöhemmin viiletti ohitseni asvalttitiellä kohti Hossaa, riitti moikkaamiseksi kädenheilautus. Seuraavaksi oli edessä asvalttitien pientareella käveleminen ja uutena elementtinä (polkuihin verrattuna) liikenteen tarkkailu. Myös tietä ylittävän liikenteen.


Armottoman hiljainen oli Hossaan johtava tie, joten luovuin aika pian liftausajatuksesta. Autoja meni etelään tai pohjoiseen vain muutamia tunnissa. Näin matkalla huomattavasti enemmän poroja kuin moottoriajoneuvoja, mutta eivätpä sarvipäätkään tarjonneet kyytiä, kalppivat vain tiehensä, kun lähestyin.

Rinkkaretki asvaltin laidassa ei ole mikään mieltäylentävä kokemus, mutta tuumasin tallatessani, että itsepä sen valitsin, metsäpolkujen sijaan. Ainakin kävely vei mukavalla vauhdilla eteenpäin ja pystyin arvioimaan, miten pian olisin perillä Hossassa.


Ainakin siihen asti pystyin arvioimaan matka-aikaa, kunnes tuli vastaan tämä kryptinen viesti liikennemerkissä: Hossa 1-7 km? Ihan oikeasti, eikö voisi sanoa, mihin on 1 km, mihin 7 km? Vaikka parilla erillisellä kyltillä? Kävelijälle tällaisen näkeminen on ihan eri asia kuin autoilijalle!


Tien laidassa, hiekkakankaan puolella vilkutti ohikulkijoille kelotervehtijä, jonka voisi tulkita olevan myös kelokävelijä. Kuntoilumuotonsa on joka tapauksessa kukkaruukun kannattelu. Tervetuloa Hossaan...


Joku niistä "Hossa 1-7 km"-kohteista tämäkin varmasti; Lomamökit Paasovaara veikeili kelopahkaherralla. Itselläni oli yöpaikka hakusessa, mutta mökki kuulosti liian suurelliselta ajatukselta, niinpä jatkoin matkaa vielä vähän pidemmälle. Olin aikonut varata huoneen Hossan Lomakeskuksesta, mutta vasta sinne päästyäni selvisi, että hotelliosa ei ollutkaan käytettävissä (netissä oli edelleen vanhat tiedot). Kesäkuussa 2015 tulipalo oli polttanut paikan saunan ja aiheuttanut viereisiin huoneistoihin savu- ja vesivahinkoja, niinpä uutta huonemajoitusta oltiin vasta rakentamassa tilalle.


Majoituin näin ollen lopulta pieneen vuokramökkiin, vuokrasin alle fillarin ja polkaisin loppupäivästä muutaman kilometrin päähän Hossan Luontokeskukseen. Hyvä tilaisuus kurkistaa, miltä tulevassa Hossan kansallispuistossa näytti jo nyt - sekä luontokeskuksen näyttelyssä että alkuillasta luontopolkukävelyllä. Kuinka ihana maasto!

Retkipäivä: 31.8.2016

lauantai 19. marraskuuta 2016

Itärajan retkeilyreitillä: Säkkiaho-Tulijärvi


Juu, vaelluksellahan minä olin, mutta joskus tekee mieli käyttää oikoteitä... Heräsin aamuvarhaisella Puraksen Rajasärkässä, nautin valmiin aamiaisen (yllätysyösijan tarjonneen ihanan perheen luona) ja hyppäsin sitten rinkkoineni alkajaisiksi autokyytiin. Isäntä tipautti minut asvalttitien varteen, mihin jäin tallustamaan tien oikeaa laitaa ja kuulostelemaan autoja, joilta yrittää peukalokyytiä pohjoisemmaksi. Martinselkosen pätkä olisi tarkoittanut noin 30 kilometrin päivämatkaa seuraavalle laavulle, mutta minä päätin, että lyhyempi päivätaival jalan saisi riittää. Siispä tyly ohitus Martinselkoselle tällä kertaa.

Ensimmäisen kyydin sain isännältä, jonka kanssa kurvasimme hetkeksi päätieltä sivuun, kun piti käydä siirtämässä lehmät laitumelta toiselle. Seuraavan kyydin sain rajavartiolaitoksen virkamiehiltä, jotka ennen kyytiin huolimistaan tiukkasivat, eikö minulla ole käsineitä (oli viileä aamu, mutta tarkenin paljain käsin), onko minulla tarpeeksi hyvä makuupussi (no totta kai!) ja ties mitä muuta... Mahdoin olla säälittävä näky ;)

Alun perin olin aikonut liftata aina Hossaan saakka, mutta kyydin aikana selvisi, että pääsisin rajavartiolaitoksen pakussa näppärästi UKK-reitin (Itärajan retkeilyreitin) varteen. Niinpä muutin mieleni kesken ajomatkan ja loikkasin tyytyväisenä takaisin retkeilyreitin varteen. Kiitokset vihreäpukuisille virkamiehille!


Nappasin rinkan jälleen selkääni Säkkiahon kohdalla, lähellä Lehtovaaraa ja Arolan Maatila- ja Erälomia. Hossa 37, Hämeaho 7!  Astelin koivujen reunustamaa pikkutietä ja kohtasin pian edesmenneen talon sydänmuurin, metsittyneen pihapiirin keskellä.  Oliko se kenties yksi sotien aikana poltetuista taloista vai tuhoutunut myöhemmin?


Metsäpolku vei hakkuuaukean poikki. Oli elokuun viimeisiä päiviä. Yön aikana oli ollut sen verran vilpoisaa, että maassa oli kuuraa. Suotaivalten jälkeen saavuin jälleen rajavyöhykkeelle, mutta tällä kertaa kartta kertoi, että tulisin kulkemaan ihan rajavyöhykkeen laitaa pitkin useita kilometrejä. Tämä oli todella Itärajan retkeilyreittiä!


Oli aivan mahtavaa jatkaa sittenkin kävellen matkaa eikä hurauttaa kyytiläisenä (tai kyytiä toivovana kävelijänä) asvalttitien laitaa pohjoiseen. Rinkka painoi toki yhtä paljon kuin ennenkin, miinus eväspopsimiset, mutta polku oli täällä rajavyöhykkeen rajalla hyvässä kunnossa. Ei toki yhtä tallattu kuin niinä aikoina, kun rajavartiosto käsittääkseni partioi täällä vähän ahkerammin jalkapatikassa, mutta ei tarvinnut miettiä hetkeäkään, minne mennä. Siniset reittimerkkimaalaukset vasemmalla puolellani, keltaiset rajavyöhykeraidat oikealla puolellani. Jotakuinkin ainakin.


Aurinko paistoi sen verran suloisesti, että pidin pienen selänoikaisutauon suopätkän jälkeen, kun rinteellä tuli sopivasti vastaan kuivaa kangasmaastoa. Mikäs tässä ollessa, polkua takana, polkua edessä, eikä mihinkään kiire! Etenkin kun nyt olin lähtenyt liikkeelle varhain aamulla, eikä päivän taival olisi tolkuttoman pitkä.

Vähän ajan päästä ylitin pikkutien, jonka päähän oli rajavyöhykkeen paikkeille pysäköity rajavartioston auto. Henkilökuntaa ei kuitenkaan sattunut osumaan kohdalle.


Nautin suotaipaleista, kirkkaasta sinitaivaasta valkoisine pilvimattoineen, liki tyynestä säästä. Kuljin jälleen hakkuuaukean halki. Pitkospuut olivat samaa sarjaa kuin tähänkin saakka, eli toisinaan erittäin hyvässä kunnossa, välillä lahoja lankunkappaleita. Naavapartakuuset viestivät mitä puhtaimmasta ilmasta. Suomen ja Venäjän valtakunnanraja kulki parhaimmillaan vain noin kilometrin päässä. Sillä polkuosuudella, jonka olin skipannut liftauksen ansiosta, olisi rajavyöhyke ollut vieläkin kapeampi.


Aika pian tuli vastaan kyltti Hämeahon autiotuvalle. Vuonna 1954 valmistunut tupa toimi aikanaan rajavartiomiesten huoltotukikohtana partioreissujen välissä. Tuvassa olisi ollut tarjolla leveä laveri (tilaa noin neljälle hengelle), mutta enhän minä nyt vielä siihen aikonut leiriä tehdä. Raapustin nimeni vieraskirjaan ja astuin ulos.

Olin ottamassa eväitä esille, kun alkoi kuulua ääniä: ensimmäinen kohtaamani retkiseurue reitillä! Edelliset kohtaamani polulla kulkijat olivat olleet yksi metsästäjä koiransa kanssa. Nyt oli ihan oikeasti porukkaa liikkeellä. Useita ihmisiä. Wau!


Suomalaisen oppaan luotsaama italialaisten ja brittien seurue tuli pitämään taukoa tuvan nuotiopaikalle. Opas sytytti rauhassa tulet ja laittoi kahvipannun porisemaan. Kukin meistä nautti eväitä, mitä nyt joku kuljeskeli lammen maisemia katselemassa ja yksi italialaisnainen syöksähteli innoissaan hakemassa kankaalta sieniä oppaan tunnistettavaksi. Kun riittävästi syömäkelpoiseksi arvioitua sienisaalista oli kasassa, hän alkoi käristää saalistaan makkaratikun kärjessä nuotiolla.


Hämeahon tuvan rantamaisema oli idyllinen pienine penkkeineen. Olisi siinä kelvannut istuskella iltamyöhällä tai aamuvarhaisella (jos siis sattuu olemaan silloin hereillä), miettiä syntyjä syviä tai pienen pieniä sinisiä ajatuksia, metsänvihreitä mietteitä...


Meikäläisen matka jatkui tuvalta takaisin reitille, oppaan ryhmä jäi vielä taukoaan jatkamaan. Epäilin, että ottaisivat kevyine kantamuksineen vielä minut kiinni.

Maasto vaihteli jälleen kuivan ja kostean välillä; ylitin suolta alas laskevan puropahasen pientä lankkusiltaa pitkin ja olin tyytyväinen, kun sain kulkea seudulla, jossa moto ei ollut päässyt pätkimään petäjiä ja näreitä pinoon tuhkatiheään. Iso-Moukkorin lammella killui keltaisia poijuja, rajavyöhykkeen alkamisesta ilmoittamassa - ei siis ollut lupaa polskia poijujen toiselle puolelle. Vaan eipä ollut niin lämmintä, että olisi edes tehnyt mieli käydä uintiretkellä.


Polku erottui rajavyöhykkeen laidalla erinomaisen selvästi, koska siinä kohtaa kulki aukko. Ja jos suotaipaleita kaipaa, täältä Itärajan retkeilyreitiltä niitä löytyy... Välillä ihan tällaista pitkää suoraa baanaa! Jopa ehjän oloisia harmaita lankkuja jalkojen alla!


Metsätaipaleen keskellä sain kokea myös taide-elämyksen. Eihän tätä sileää jälkeä kelon kyljessä nimittäin mikään nokkaeläin saa aikaan, vaan kyllä tuo oksan/pahkan paikka oli vetäisty pois ihan sahalla. Jäljelle jäi kelotaideteos, jota tuijotin pitkään. Että puu osaa olla kaunista.

Lähestyessäni Tulijärveä pitkospuiden laatu heikkeni jälleen. Polku kiemurteli järven rannassa rinteitä pitkin, kunnes laskeutui kallioiden jälkeen alemmas ja saavuin Tulijärven tulipaikalle. Siellä jossain vastarannalla odotti Tulijärven autiotupa. Tismalleen vastarannalla. Sinne oli kierrettävä pohjoispuolitse, jos mieli kulkea polkuja, eikä hetteikköjen halki. Järven eteläpäässä olevan Varpasuon ylittäminen ei ollut tullut mieleenikään, joten pidettyäni pienen evästauon tulipaikalla jatkoin matkaa reittiä pitkin. 

Kun olin kävellyt Hämeahon tuvalta 6,5 kilometriä pohjoiseen, tulin pikkutielle, joka oli ajoneuvoja varten päällystetty sillä ikävästi jalkojen alla epätasaisella, isorakeisella sepelillä. Onneksi tietä oli edessä vain lyhyt pätkä, ennen kuin puolentoista kilometrin pistopolku autiotuvalle siltä erkani. Ihana metsäpolku kävi matkalla hakkuunkin laidassa, mutta ei onneksi kulkenut sellaisen halki. Lopulta edessä oli suota ja sieltä se jo näkyi, autiotupa.


Tulijärven autiotupaa lähestyessäni jännitin jälleen (kuten aina yöpaikalle saapuessani), olisiko siellä muita retkeläisiä, vai saisinko yösijan vain itselleni. Hiljaiselta vaikutti... Lupaavaa...


Ei ketään! Jälleen edessä ylellinen yö, ja reilusti laavuöitä ylellisempi, olihan tarjolla peräti laveri patjoineen sekä (ihaninta kaikista) kamina! Hiirulaiset olivat kyllä aika lailla kaikkialla kirmailleet, mutta harja ja rikkalapio tekivät tehtävänsä; papanat väistyivät. Olipa mukavaa päästä tekemään illan vilakalla tulet, istahtaa akkunan ääreen syömään iltaruokaa ja kirjoittamaan retkipäiväkirjaa, lukemaan kirjaa. Autiotuvat ovat ihania!


Koska päivä oli alkanut niin varhain, eikä kävelymatkaa ollut päivän aikana tullut kuin reilut viitisentoista kilometriä, sain nauttia mahtavan pitkän illan Tulijärven tyvenistä maisemista. Kuten myös huikean hienosta hiljaisuudesta. Tämä on luksusta, jos mikä! Kuppi teetä sen kunniaksi!

Retkipäivä: 30.8.2016

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Itärajan retkeilyreitillä: Aittojärvi-Puras


Mikä upea aamu! Yöllä olin saanut ihailla tummaa elokuista tähtitaivasta ilman, että tarvitsi edes pujahtaa laavun uumenista ulos. Hetken totuttelin häikäisevään aurinkoon, sitten pakotin itseni vääntäytymään makuupussista jo puoli seitsemältä, sillä edessä oli vähän pidempi päivätaival, ehkä jopa 29 km. Sen verran oli matkaa edessä seuraavalle laavulle. Vaihtoehtona oli toki etsiä matkan varrelta paikka, mihin voisin viritellä sadeviitasta katoksen, jos alkaisi väsyttää aiemmin.


Aamupöperöiden jälkeen astelin Aittojärven pohjoispään mahtavan kaunista niemeä pitkin kuivaan kangasmaastoon, sitten edessä oli taasen kosteampaa ja soista maastoa. Oli maanantaiaamu ja jostain kantautui yksittäisen auton ääni, sitten hiljeni jälleen.

On ylellistä päästä nauttimaan tällaisesta hiljaisuuden kokemuksesta, missä äänimaailmana ovat pääosassa luonnon äänet ja vain satunnaisissa sivuosissa ihmisten tuottamat. Yksin kulkiessa ihmisäänituotantoa syntyy yleensä aika rajallisesti, jos ei tee mieli laulaa luikauttaa tai höpöttää itsekseen, mitä sitäkin tietysti tulee joskus tehtyä ;)  Vaikka nautin ypöyksin vaeltamisesta, aika hienoa olisi kulkea täällä myös porukalla!


Ennen Hukkalammen tulipaikkaa oli edessä vaihtelevaa suo-kangasmetsämaastoa, kera Kaartojärvien ja useiden suolampien. Suo-osuuksia odotin aina innolla, sillä koskaan ei voinut tietää, millaisessa kunnossa pitkospuut olisivat! Yleensä vesi ei noussut pitkospuiden päälle asti, mutta tulipa sitten vastaan sellainenkin pätkä. Eläköön ehjät, vedenpitävät vaelluskengät!


Polku oli pääosin ihan hyvässä tai ainakin kelvollisessa kunnossa. Pieniä yllätysesteitä, kuten kaatuneita puita, ei voi näillä syrjäisillä reiteillä estää, mutta äkkiäkös kaatuneen kelon kiertää. Polku-ura saattaa olla paikoin hento eli vähemmällä tallauksella, verrattuna vilkkaammin kuljettuihin vaellusreitteihin, mutta reittimerkinnät sinimaalilla (kera kartanluvun) takasivat sen, ettei eksymisestä ollut pelkoa.

Hukkalammen tulipaikalla istahdin alas tauolle suolammen rannalla harmaalle penkille, laskin rinkan pois selästä ja heittäydyin kohta pitkäkseni, selkää venyttelemään. Yritin olla ajattelematta edessä olevia kilometrejä rinkankantokilometreinä. Selkäni kestäisi, kunhan pitäisin riittävästi lepotaukoja; jalat samoin.


Hukkalammen jälkeen tuli vastaan jälleen upeaa suota, mutta sitten maasto muuttui kuivemmaksi. Metsäpolku vaihtui hiljalleen metsittyvän näköiseksi kärrytieksi ja aloin lähestyä Raatetta. Harmaantuneen sillan laidassa oli minkinloukku (hyvin tuttua mallia itselleni) ja huokasin mennessäni, että minkit ovat siis täälläkin riesana. Ylitin vielä pellon ja sitten edessä näkyikin jo Raatteen tie. 


Raatteen  vartiomuseon ovessa oli käsin kirjoitettu lappu, jossa luki että Museo on kiinni! Avoinna taas ensi kesänä. Näin ollen naapurirakennuksen kanttiiniinkaan ei päässyt teekupposelle. Pahus. Sen kerran kun täällä tulee käytyä. En ole nähnyt Raatteen tie-elokuvaa, enkä perehtynyt seudun sotahistoriaan ennalta, joten olisi ollut loistavaa päästä itse museoon oppimaan aiheesta lisää tässä paikan päällä. Vartiomuseossa kerrotaan ajasta ennen toista maailmansotaa. Rajavartiointi alkoi Suomussalmen Rajavaaralla vuonna 1918. 

Vartiomuseon pihakiveen kiinnitetyssä laatassa lukee: III Armeijakunta / Tiemme taisteluihin kulki tästä vuosina 1941-44. Sitä oli hurjaa ajatella. Ja on vieläkin, tätä kirjoittaessa. Suomussalmen huomattavimmat taistelupaikat talvisodassa on merkitty Raatteen museon vieressä olevaan karttaan, joka havainnollistaa, miten valtava määrä taistelupaikkoja täällä on ollut ja minä päivinä, talven kylmyydessä. Juuri tätä tietä olivat joukot kulkeneet.


Valkoiselta puuportilta alkoi rajavyöhyke, joten puomin toiselle puolelle ei ollut menemistä. Suomussalmen alueen taistelut käytiin talvisodassa 30.11.1939-10.1.1940. Neuvostojoukot ylittivät rajan 30. marraskuuta, eikä Raatteen vartiolla ollut tuolloin kuin pari 10 hengen ryhmää. Neuvostojoukkojen tavoitteena oli katkaista Suomi maamme kapeimmasta kohdasta eli jatkaa kulkua Ouluun saakka. Suomalaiset aloittivat viivytystaistelut ja ja joulukuussa paikalle saapuneen eversti Hjalmar Siilasvuon joukot saivat ohjeen käydä hyökkäykseen Suomussalmelle edennyttä neuvostodivisioonaa vastaan.

Siilasvuon johdolla käydyt taistelut olivat käännekohta. Suomalaiset lähtivät rohkeasti motittamaan neuvostojoukkoja ja onnistuivat yrityksessään. Ankaria tuhoamistaisteluja käytiin alueella 5.-7.1.1940 ja neuvostodivisioonien miestappiot olivat 5 000-23 000 kaatunutta; suomalaissotilaita menehtyi noin 900.


Seinämaalaus kanttiinirakennuksen seinässä muistutti rauhan alkamisesta. Talvisodan jälkeinen rauha alkoi 13.3.1940 kello 11. Neuvostohyökkäys ei ollut päässyt tavoitteeseensa ja rajalinja Suomussalmella pysyi ennallaan.

Juttelin hetken aikaa Raatteelle pysähtyneen matkailijaporukan kanssa ja kun he olivat lähteneet, istahdin evästauolle museon rappusille. Koko talvisota-sana saa toisen kaiun, kun käy paikassa, jossa taistelut ovat olleet totisinta, veristä totta. Sota-aikana reppu selässä kuljettiin näissä maisemissa eri asioilla, maata puolustamassa. Sen ansiosta minä sain kulkea täällä vapaasti, oman kantamukseni kanssa.


Raatteen tien muille muistomerkeille olisi ollut sen verran matkaa, että ne jäivät tällä reissulla väliin. Karttani kertoi, että Itärajan retkeilyreitti / UKK-reitti kääntyi noin kilometrin päästä tieltä pohjoiseen, mutta kuvittelin olevani fiksu, kun valitsin kävellä polun sijasta Rajavaaran kautta, tietä pitkin, ja kääntyä sieltä Raatesuon vieritse kulkevalle pikkutielle, jolle polkukin pian yhtyisi, ihan kohta talvireitin yhtymäkohdan jälkeen.

Että olisi tasaisempaa. Ja pah! Tasaisuudella oli hintansa.


Hietakoskelle johtava tie oli pitkään isorakeisen sepelin peitossa ja sadattelin typeryyttäni. En minä tällaiselle haikaillut, kyllä  metsäpolku olisi ollut ihan toista! Sepelitietä oli yksinkertaisesti kaameaa kävellä.

Kun se kirottu sepelipinnoite loppui ja alla oli vanha kunnon hiekkapintainen metsäautotie, olin superkiitollinen. Ymmärrän että tukkirekan alla tämä menee hyvin, mutta kävelijälle tämä kivikoko on tosi kökkö alusta.


Saavuin tietä pitkin samalla rajavyöhykkeen tykö. Rajavyöhykettä markkeerasivat keltaiset maalimerkit puissa, eikä linjan toiselle puolelle saa astua ilman lupaa. Piste. Okei, kurkotin kädelläni rajavyöhykkeen toiselle puolelle ja nappasin muutaman mustikan.


Oli ihan jännää kulkea näin lähellä itärajaa. Ennen Limpurinlammen tulipaikkaa rajavyöhyke on kuitenkin leveämpi kuin vaellusreitin pohjoisemmissa osissa, missä etenkin talvireitti seuraa pitkälti rajavyöhykkeen rajaa.

Limpurinlammen tulipaikka ei ollut kummoinen. Kivet reunustivat nuotiopaikkaa, mutta vaikka tulipaikka oli rannassa, ei se erityisesti houkutellut. Istahdin mieluummin tauolle tien varressa olevan epävirallisen "varanuotiopaikan" penkille huilaamaan, auringon lämpöön. Hyvä olikin, sillä vastassa oli kohta taas sitä onnetonta sepeliä asteltavaksi. Grrrr.


Päivämatka alkoi jo tuntua kropassa. Kun olin päässyt Hietakoskelle, Hietajärven eteläpäähän, odotin jo sitä, että taival päättyisi ja saisin oikaista pitkäkseni, riipiä rinkan selästäni. Hietajärven laavulle oli matkaa vielä / enää vajaat 3 kilometriä.

Polku Hietakoskelta laavulle oli alkumatkasta aika heikosti erottuva eli osittain umpeen kasvanut (kiitos muun muassa suopursujen), mutta reittiä pystyi kuitenkin seuraamaan. Pitkospuuraukat olivat vetäytyneet paikoin sammalen alle, mutta vastaan tuli vähitellen myös parempikuntoista lankkua ja hyvää metsäpolkua.

Pari kilometriä ennen Rajasärkkää saavuin viimein odottamalleni Hietajärven laavulle. Olin kuitenkin pyöritellyt päässäni ajatusta nukkumista vaihteeksi pehmeämmällä alustalla ja kelannut sitä, että taival Martinselkoselle tarkoittaisi toista noin 30 kilometrin päivämatkaa rinkka selässä. Istahdin laavulla alas ja tuumasin vielä kerran. Lyhyempi rinkkataival maistuisi paremmin. Entä tämä laavuyö? Yritin oljenkortta ja rimpautin kartalta löytyneeseen puhelinnumeroon: josko irtoaisi yösija läheisestä majatalosta. Ei ollut onnea: heillä ei ollut enää majoituspalveluita.


Kello oli noin kuusi illalla, kun lähdin kävelemään laavulta kohti Purasta. Ajattelin toiveikkaasti, että voisin yrittää vielä liftata ihmisten ilmoille ja vaihteeksi sisämajoitukseen. Polku parani koko ajan ja nautin Hietajärven maisemista ja pysähdyin ihastelemaan tätä luonnon taidokkaasti kuvioimaa keloa.


Loppumatkan maisemat Hietajärven pohjoispään särkkäharjuineen loivat levollisen tunnelman minuunkin. Kävelin hitaasti, sillä olin ollut liikkeellä jo pitkän päivän. Oli typotyyntä ja aivan hiljaista, omien askeleideni ääni jälleen kerran sitä suurinta mökää maisemassa. Ja senkin sai pysäytettyä pysähtymällä itse.


Astelin jälleen harjanteella, puhdasta järvivettä kummallakin puolellani. Aurinko loimotti häikäisevän kirkkaana mäntyjen lomitse, kun tassuttelin puolukanvarpujen ympäröimää, suloista polku kohti Purasta.

Päivän viimeiset kävelykilometrit, kenties? Tiedä häntä, mihin vielä päätyisin. Saisinko kyytiä kohti Hossaa, vai joutuisinko nukkumaan jossain puskassa matkan varrella? Hietajärven laavu oli ollut tosi kivan oloinen, mikähän minut sai sieltä lähtemään? Kas, tuossa on Rajasärkkä.

Saavuin lopulta tien varteen ja aloin toivoa, että edes yksi auto kulkisi tietä pitkin ja vieläpä oikeaan suuntaan, mutta sitten kännykkä pirahti. Entisestä majatalosta soitettiin ja kerrottiin, että tarjoavat minulle kuitenkin yöpaikan! Se soitto sai aikaan päivän leveimmän hymyni.

Olin sittenkin tehnyt oikean päätöksen jatkaessani matkaa laavulta vielä alkuillasta, tietämättä mitä edessä on. Enpä aamulla osannut aavistaa, että illalla nukkuisin peräti lakanoiden välissä. Oli aivan taivaallista päästä sekä ruokapöytään että saunaan päivän päätteeksi! Lämmin kiitos vaeltajalta aivan ihanille yllätysisännille lähtee vielä näin parin kuukauden jälkeen kauniiseen Purakseen :)


Retkipäivä: 30.8.2016