Kolinpolku: Uuro-Urkkalampi

Kolinpolku on yksi Pohjois-Karjalan pitkistä vaelluspoluista, jolla voi nauttia luonnon rauhasta useamman päivän ajan merkittyä reittiä tarpomalla. Reitillä on mittaa 63 km, tai jotain sinne päin. Esimerkiksi Uuro-Urkkalampi -välin pituudeksi ilmoitetaan vaellus.info-sivustolla 20 km, mutta paikan päällä ensimmäisessä vastaan tulleessa maasto-opasteessa 22 km.

Jäin bussista pois Uuron rampin pysäkillä, mistä käväisin viereisellä huoltoasemalla, Kolinpolun lähtöpaikassa. Parkkipaikan laidan opastaulut olivat vielä luettavassa kunnossa, joskin hieman kulahtaneita. Kolinpolun reitin pituudeksi ilmoitettiin siinä karttakuvassa 70 km - taas uusi lukema. Ota näistä nyt selvä.
Ihan alkumatkan sinisin maalitäplin merkitty reitti seurasi kuutostien laitaa, kunnes polku kääntyi loittonemaan tiestä hiekkakuopan vieritse, ylitti pienen suon ennen kuivaa kangasta ja toi sitten kapealle soratielle. Heti alkumatkasta oli yhden männyn juurella ollut kasa vanhoja vaatteita polun varressa, pikkutiellä puolestaan tuli vastaan pari hylättyjä kävelysauvoja. Enää olisi puuttunut kenkäpari, niin olisi ollut koko perusvarustus kasassa. Marjamurkinaa sen sijaan olisi saanut odotella vähän pidempään, sillä runsain mitoin kukkinut mustikka ei ihan hetkessä kypsy syötävään kuntoon.

Virallisia taukopaikkoja (toisin sanoen tulentekopaikkoja) ei ollut tiedossa ihan heti; Salmilammelle oli matkaa lähtöpaikasta yli 16 km.
Tiesin ennalta, että Kolinpolku on hyvin merkitty, mutta kartta on aina hyvä seuralainen. Koska Karjalan kierroksen reittikartta 1 (Joensuun alue) on jo parisen vuotta sitten myyty loppuun, olin varustautunut netistä itse printtaamillani kartoilla. Kulkuseurana oli siis pikakartta.fi-sivustolta tulostettuja 1:25 000-karttoja A4-koossa ja olin merkinnyt reitin niihin päälleviivauskynällä. Päivän aikana sain vaihtaa päällimmäiseksi seuraavan kartan useammankin kerran, koska karttalehden näyttämä alue oli sen verran pieni. Mutta oli kerrankin hauska nähdä näin tarkkaan kartalta, mitä on edessä.
Kuusenkerkät näyttivät sen verran hyviltä, että houkuttelivat maistamaan. Tiedän, että kerääminen vaatii maanomistajan luvan, joten napsaisin vain maistiaisia. Kyllä, sitruksinen vivahde!
Turulassa rupattelin tovin vanhemman herrasmiehen kanssa - ensimmäinen näkemäni ihminen sitten lähtöpaikan. Oli mukava kohdata leppoisa maalaismaisema ja pellot jotka ei ole metsitetty. Maasto pysyi verrattain tasaisena, nousut ja laskut loivina. Polku (tai pikkutie) oli välillä mitä erinomaisin, hetkittäin taasen muuttui pusikoituneeksi kapeaksi uraksi ja märkää kestävät kengät olivat tarpeen.
Pyytivaaran paikkeilla oli jotenkin sydäntä lämmittävää mukava nähdä polun varressa Joensuu-Koli -kyltti. Sen viesti oli samalla, että totta kai tällaiset matkat ovat käveltävissä, ei vain moottoriajoneuvojen päräytettävissä. Olin itsekin ajatellut, että jos aikaa olisi ollut käytössä päivä enemmän, olisi ollut oivallista aloittaa retki patikoiden jo Joensuusta.
Matka jatkui sähköpylväiden viitoittamaa kapeaa polkua koivikon halki. Jo lehtimetsämaisemien vuoksi kaihoan aina Pohjois-Karjalaan heti alkukesästä. Vihreän sävyt ovat viehkeimmillään ja kun aurinko vielä niitä kirkastaa, unohtuvat maiset murheet. Tätä suven suloutta. Eikä havuvoittoisissa taipaleissa ole mitään vikaa, mutta niiden välissä siellä, täällä olevat koivikot vain koskettavat minua tänä vuodenaikana eniten.
Sateen jäljiltä märkä, Lukankorven peltoaukean halki kuljettava nurmipolku alkoi taas kerran kuivaa auringossa. Sää vaihteli sateen ja auringonpaisteen välillä siihen malliin, että tuntui kuin sadekuuro olisi säädetty alkamaan kerran tunnissa.
Pikkutie vei minut takaisin sähkölinjalle. Uhkaava pilvimassa lipui jälleen pitkin taivaita. Oli niin kiva kulkea välillä t-paidassa, että en kaivannut yhtään goretex-takin kiskaisemista takaisin ylleni. Koska kuljin etelästä pohjoiseen päin, ei aurinko edes häikäissyt, olihan se selkäni takana eli mitä miellyttävintä kulkea.
Jukkuran maisemissa heitin jälleen hyvästit sähkötolpille ja pääsin pellon laitaa kauniiseen kuusikkoon. Olin liki päivän puolessa välissä, noin matkan pituuden kannalta - takana oli kymmenisen kilometriä taivalta.
Jos reitti olikin pääosin mielestäni erinomaisesti merkitty, sai välillä rämpiä hieman pusikkoisempia pätkiä...
...mutta vastaavasti oli peltoaukean ylitys vaivatonta. Ja pellon ylärinteen puolella oli nautinnollista istahtaa alas tervakkojen ja keto-orvokkien seuraan, katsoa ympärilleen, ottaa kulaus vettä, ummistaa silmät ja kuunnella maisemaa. Tuulen suhinaa, ei muuta. Olin päivää ennen lähtöä ollut saada aamupuuron väärään kurkkuun, kun huomasin lehdestä, että Wihuri 15 -sotaharjoitus oli alkamassa Pielisen länsipuolella juuri oman retkeni aikaan. Ajatus mahdollisesta taisteluhelikopterien säksätyksestä lähimaastossa hieman tökkäsi. Soitto Puolustusvoimiin helpotti; sotaharjoituksen vaikutusalue pysyi loitompana, eikä tarvinnut vaihtaa reittisuunnitelmaa viime hetkellä.

Ohitin heinäladon pienoismallin näköisen postilaatikon, voikukkapellon, sain haukut lähitalon koirilta (joista vahtivuorossa ollut havahtui vasta kun olin jo miltei pihan ohittanut) ja laskeuduin Lotikkavaaran ja Niinivaaran välistä pikkutietä alas Lotikkalammelle. Metsää oli taannoin hakattu ja nuoret puut täyttivät tienvarret.
Tässä kohdassa tarkkaavaisuuteni herpaantui hetkeksi. Olin tullut niin luottavaiseksi erinomaisista reittimerkeistä, että kävelin ajatuksissani ohi kohdasta, jossa reittimerkkiä ei poikkeuksellisesti ollutkaan ihan tien vieressä, vaan kauempana. Kun sitten näin talon tulevan lähemmäs ja vilkaisin karttaa, tajusin erheeni ja käännyin takaisin. Tarkalla katsomisella polku sitten löytyi. Juu, kyllä siellä kauempana sinistä tikun nokassa pilkottaa... Kun polku yhtyi jälleen tiehen, minua ympäröi mitä kaunein koivikko.
Epävirallinen "varalaavu" oli lähellä tietä, lienee metsähommissa tai metsästämässä olleiden kaverien sadesuoja ja tulipaikka. Jos olisi ollut oikein paha sadekeli, olisi siihen voinut tehdä tilaa yösijaksikin. Mutta ei ollut vielä aika yösijan eikä mikään hätä väsymyksen osalta, vaan jatkoin matkaa.
Pian sain kavuta jyrkkää polkua ylös harjanteelle ja lasketella sieltä alas. Odottelin jo Salmilammen taukopaikkaa ja sieltähän se tuli tien varresta vastaan. Salmilampi, koordinaatit hätätilannetta varten; toisenlaista hätätilaa helpottamaan siisti huussi aivan tien laidassa. Kyltiltä oli 150 metriä itse niemen kärjessä olevalle tulipaikalle. Urkkalammelle enää 5,7 km! Siksi en alkanutkaan tehdä tulia, koska matkaa oli jäljellä enää niin vähän; istahdin männyn juurelle ja pidin välipalatauon kaarnaista selkänojaa vasten. Kunnes alkoi sataa... Sitten takki taas niskaan, sillä tulipaikalla ei ole katosta kuin osalle polttopuista.
Jälleen alla oli jonkin matkaa pikkuteitä. Hämmästyin, kun puihin maalattujen sinisten reittimerkkien kaveriksi näköpiiriin ilmestyi myös maahan spreijattuja sinisiä rinkuloita. Salaperäistä! Yhteen kiveen oli tehty spraymaalilla osviitaksi KP2. Ei hajuakaan, mistä kyse.

Kärrytien pohja muuttui kivisemmäksi ja alkoi näyttää jo siltä, ettei tiellä ehkä ajella kuin traktorilla tai muulla paremman maavaran omaavalla kulkuneuvolla. Hirvet vaikuttivat olevan runsaiden jätöstensä perusteella kulkijoiden ehdotonta enemmistöä. Ennen Pikku-Urkkalampea tie jäi taas taakse ja astuin polulle. Kartan mukaan reitti olisi tehnyt sähkölinjan länsipuolella mutkan, mutta oikaisin siinä suoraan nyppylälle, koska polku kohtaisi sähkölinjan pian joka tapauksessa. Nousu olikin ok, mutta alas laskeutuminen kuraisempaa hommaa ja jonkinmoista loikkimista, ennen kuin olin jälleen takaisin Kolinpolulla. Joka muuten on myös osa UKK-reittiä.
Kun tulin lehtomaiseen, tasaiseen metsään, tuumasin että tässä on täytynyt olla joskus metsälaidun. Nähtävästi olin oikeassa, sillä polun oikealla puolella pilkotti autiotalo - tai pikemminkin sellaisen lähes maahan rösähtänyt raunio. Aika syrjäistä asuinseutuahan tämä olisi. Ei tietä pihaan eikä muutenkaan palveluita ihan lähietäisyydellä. Ei tehnyt mieli lähteä kurkistamaan eteistä pidemmälle, koska loput rakenteet olisivat saattaneet romahtaa niskaan millä hetkellä hyvänsä. Pihamaalla kukkivat runsaina keltaiset kevätesikot, marjapensaisiinkin näytti olevan tulossa loppukesästä satoa. Herukka-aikaan pihapiiriin kannattaa siis poiketa.
Urkkalamminpuron yli johti turkasen niljakas puusilta. Sille on kenties helppo kavuta mönkijällä, mutta rinkkaselkäinen, lyhytkoipinen kulkija niin kuin minä saa vähän taituroida, että pääsee liukastumatta vinoa, märkää laskusiltaa ylös ja toiselta puolelta alas. Onneksi sillan vieressä oli puita, joista ottaa tukea. Ja loikka alas onnistui kaatumatta.

Tienviitta julisti: Atomitie. Ohhoh! Täällä ollaan ihan ytimessä. Enää oli jäljellä soratieosuus, sitten rinkan saisi useaksi lepotunniksi pois selästä. Urkkalamminkankaalla metsä harveni paljaaksi avohakkuuksi niin, että muutamaa yksittäistä puuta lukuun ottamatta vain lammen puolen männyt oli jätetty pystyyn.
Urkkalammen kotuslaavulla oli onneksi autiota, kun saavuin lammen rantaan. Sadekaan ei enää tehnyt rinkuloita lätäköiden pintaan ja pilvien sävy alkoi vaalentua taivaalla. Olin hieman arvellut, että saattaisin pahimmassa tapauksessa joutua jatkamaan matkaa, jos laavulla olisi väkeä, mutta hyvin kävi. Muita kulkijoita tai illanviettäjiä (laavulle pääsee ihan viereen autolla) ei onneksi ilmaantunut; vain yksi paikallinen herrasmies kävi hetkisen rupattelemassa, nähtyään savun nousevan laavulta. Hyttysiäkin oli sen verran vähän, että päätin pärjätä yönseudun ilman rankista.

Päivän päätteeksi teki hyvää loikoa makuualustalla ulkosalla auringossa, sitten toisella tavalla lämpimässä valossa eli laavulla tulen loimussa, laittaa blåbandia hautumaan, popsia pussimuona tyhjäksi ja käydä lopulta pitkäkseen. Sillä tavalla sopivan väsyneenä ja innolla seuraavaa päivää odottaen.

Kolinpolku: Urkkalampi-Kiviniemi
Kolinpolku: Kiviniemi-Ukko-Koli

Kommentit

  1. Melko lailla metsämaisemissa on ainakin tuo aloitusosuus. Komea laavu on löytynyt polun päästä.
    Pikakartta.fi-sivusto on hyvä vinkki. Olen käyttänyt Paikkatietoikkunaa karttojen tulostamiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Netistä löytyy kyllä hyviä karttapalveluita joka lähtöön. On loistavaa, että nykyään pystyy printtaamaan hyviä karttoja itsekin nettikartoista, mutta arvostan edelleen kunnon printtikarttoja. Kun vain se paperi ei kuluisi niin herkästi taitoksista eli paperi olisi aina hyvin pinnoitettua ja kestävämpää!

      Poista
  2. Punkkeja oli käsittämätön määrä. Kerttiin kulkijoista lähelle kahtakymmentä punkkia. Niihin kannattanee varautua ainakin kesällä kulkiessa. Pyytivaaran nousun jälkeen tauolla punkkeja oli useita ja sen jälkeen yksittäisiä pikkuilkiöitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No huh mikä punkkihyökkäys! Olin itse äskettäin maastossa katkohousuissa, keräsin neulasia kengänvarsista sisään ja mietin kulkeissani turhan huolettomasti, että toivottavasti ei ole punkkeja. Olin onnekas, säästyin ihovierailijoilta ja sain vain oksanaarmuja...

      Sain vuosia sitten Ranskassa Vogeesien vuorilla neuvon, että ehdottomasti sukat tiukasti lahkeiden päälle, etteivät punkit pääse kinttuihin kiinni. Sielläkin punkkeja vaanii runsaasti etenkin heinikoiden kätköissä. Pitäisi muistaa tuo täälläkin liikkuessa, edelleen.

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit