Cotswold Way: Cold Ashton - Bath


Kun astuin Hill Farmin pihalle, näin tilan mustan kissan istuvan kukkivan omenapuun oksalla tarkkailemassa maisemaa. Tai lähimaastoa. Ehkä senkin teki mieli aamiaista. Olin haikeissa tunnelmissa: tämä olisi viimeinen kävelypäiväni Cotswold Way-reitillä! Matkaa oli jäljellä Bathiin enää reilut 16 kilometriä, joten söin aamiaisen tavallista hitaammin. Tämä aurinkoinen päivä saisi edetä rauhallisesti, sillä siirtyisin sen myötä takaisin kaupunkielämään.

Reppu siis selkään ja taas menoksi. Greenway Lane muuttui kohta poluksi ja kohtasin notkossa koko reissun ihka ensimmäisen (ja viimeisen!) mutavellin. Hyvänen aika, märkää maata! Miten tämä on mahdollista? Ei kai nyt Englannissa...

Minua ympäröivät ihanat auringossa kylpevät vihreät niityt, Ohitin maatilan, joka oli muutettu puhtaaseen asuinkäyttöön, eläinsuoja trampoliinikatokseksi. Katsoin kaihoten vihreää riippumattoa, joka oli ripustettu puiden väliin. Siinä ei ollut ketään! Ettei vain ollut vajaakäytössä oleva second home.


Kohta Cotswold Wayn tienviitta ohjasi kulkemaan rinnettä ylämäkeen. Polku erottui matalasta ruohosta välillä hädin tuskin, mutta jatkoin viitan osoittamaan suuntaan. Pian kaivoin henkiseksi tueksi kartta reisitaskusta, siltä varalta, että viitoitus hetkellisesti heikkenisi. Näin viimeisenä tarpomispäivänä en halunnut kerätä ylimääräisiä lenkuroita.

Sitten pysähdyin lukemaan laminoitua lappua, jossa oli kuva maisemasta edessäni (yllä). Lilliput Farm mainosti lapulla opastettuja kävelyitä alueella, jolta löytyy niin esihistoriaa kuin keskiajan, sisällissodan ja Yrjön ajan tunnusmerkkejä. Osallistumismaksua ei ollut, mutta osallistujilta toivottiin lahjoitusta dementiatukiryhmän hyväksi. Kierroksen lopuksi olisi tarjolla teetä, kahvia ja kotitekoisia leivonnaisia. Olisipa tuollaiselle kävelylle hauska osallistua!

Saavuin ylämäessä portille, jonka takana odotti kynnetty, mutta vastikään tasoitettu tuleva niitty. Ei siis sellainen tuttu vihreä niitty, vaan mullalle jätetty. Kiittelin edelleen sitä, että sää oli kuiva... Muuten olisi ollut mielenkiintoista rypeä seuraavaa porttia kohti.


Juuri ennen kuin saavuin Lansdownin taistelun muistopaikalle, käännyin vielä katsomaan taakseni. Kartan katsominen kertoi jo, että pikapuoliin nämä vehreät maaseutumaisemat jäisivät taakse ja edessäni tulisi olemaan tiheämpiä talorykelmiä. Tiesin jo, että tätä kaikkea tulisi ikävä.


Niin, se Lansdownin taistelu. Täytyy tunnustaa, että ainoastaan Lansdown-nimi oli minulle tuttu entuudestaan, tämä taistelu puolestaan ei. Jälleen sain tilaisuuden oppia uutta. Olin juuri saapunut pellolle, joka oli taistelutantereena Englannin sisällissodassa vuonna 1643. En saanut selvää tekstistä, joka oli kaiverrettu pienen jalkaväkisotilaan kivipatsaan alle, mutta opastaulu kertoi enemmän.

Ylitin kivimuurin rappusia pitkin ja toden totta, pelto siinä oli edelleen, kuten se oli ilmeisesti ollut jo 1600-luvulla. Onneksi paikalle ei ollut tehty mitään taistelulandiaa.


Polku kiersi karhulaukan peittämän metsän puolelle ja taistelun muistomerkille, Sir Bevill Grenvillen monumentille. Tämä rojalisti kuoli taistelun tuoksinassa Lansdownin kentälle. Rojalisteilla ei mennyt muutenkaan hyvin, sillä he joutuivat vetäytymään. Jos taistelut olisivat jatkuneet täällä, olisivat parlamentaristit (keropäät) todennäköisesti olleet vahvoilla. Taistelussa oli erikoista se, että parlamentaristien joukkoja komentanut Sir William Waller ja rojalistien pääjehu Sir Ralph Hopton olivat vanhoja ystäviä, mutta täällä he taistelivat toisiaan vastaan.


Taistelujen tuoksina unohtui täysin, kun jatkoin matkaani kukkulan päällä. Puut viheriöivät ja kukkivat, avoimilta paikoilta näkyi jälleen kauas. Yhä useampia sunnuntaikävelijöitä tuli vastaan, mutta kaikki tervehtivät edelleen - en siis ollut vielä ruuhka-alueella.


Käveltyäni vähän aikaa golfkentän laitaa reitti kääntyi oikealle ja huomasin matalan kiviaidan takaa muutaman mielenkiintoisen taideteoksen. Niinpä poikkesin hetkeksi polulta - eihän näitä eriskummaisia otuksia voinut jättää katsomatta lähempää. Huiii, mikä siivekäs hevospeto!


Kun näin tämän tämän pirun karmaisevan vahtipiskin, ajattelin että se on takuuvarmasti sukua Prestonille, joka oli yhden suosikkianimaationi eli Läheltä piti-filmin (Wallace & Gromit) roistokoira. Hyvä että viikatemiehellä oli tukeva ote hurtasta.


Sitten ohitin jälleen kerran vanhan linnoituksen jäänteitä (hohhoijaa, ruohottuneita kumpuja); modernimpaa rakennusarkkitehtuuria löytyi polun vasemmalta puolelta. Bath Race Course oli tyystin hiljainen, ei siis ollut laukkakilpailupäivä.  Laukkaradalla on kisattu jo parisensataa vuotta.

Kun heppanurmi päättyi, saavuin näköalapaikalle. Laaksosta paljastui epäilyttävän iso asutuskeskittymä. Sen täytyi olla jo Bath.


Bathin keskusta ei kuitenkaan ollut vielä ihan hollilla, joten sain vielä hieman totutteluaikaa - ensin näköpiiriin tuli rauhallista pientaloaluetta, eikä Cotswold Wayn reitti luikerrellut vielä talojen keskelle, vaan pysytteli kävelijäystävällisesti vapaammilla väylillä, mahdollisimman avarassa maisemassa. Aurinko lämmitti ihanasti ja silpaisin katkohousujen lahkeet pois. Eiköhän olisi kiva nauttia viimeisistä kilometreistä shortseissa!


Matkani jatkui vaivihkaa pääasiassa alaspäin; välillä jalkojen alla oli sen verran leveitä polkuja, että perheet mahtuivat kulkemaan rinta rinnan, toisinaan kapeampaa uraa. Lehmälaitumella kulku-ura oli tosi kapea, mutta olihan siinä toisaalta vieressä tilaa. Kun näin lehmiä innokkaasti kameroidensa kanssa lähestyvän turistipariskunnan, toivoin mielessäni, että yksikään ammu ei plöräyttäisi takapäästään yllätystä; rouvan hieno asu ja korkokengät eivät olisi tykänneet roiskeista.

Upper Westonista polku jatkoi itsepintaisesti matkaansa yhä alemmas, kunnes laskeutui urheilupuistoon ja siirryin katujen keskelle. Bath! Ja vielä jonkin matkaa Bath. Olin hetken pelännyt, että saattaisin helposti ajautua sivuun reitiltä täällä katumaailmassa, mutta kun olin tarkkana, onnistuin bongaamaan Cotswold Wayn reittimerkit ja pysymään oikeassa suunnassa. Vain kerran saavuin risteykseen, mistä opaste puuttui, mutta silloinkin osasin kartan avulla kääntyä oikeaan suuntaan. Sitten laskeuduinkin jo diagonaalisti golfkentän halki ja...


...siinä se oli, Royal Crescent, Bathin ja ehkä Englannin tunnetuin puolikuun muotoinen katu ja yhtenäinen puolikuun muotoinen rakennusmassa. Aika hulppea. Mutta kuka haluaisi asua turistien tuijotettavana? En minä ainakaan.

Olin siis jo melkein perillä. Kamerakaulaisia matkailijoita tuli vastaan roppakaupalla, osa kulki kanssani samaan suuntaan. Vain muutama penkki oli kävelytien varrella vapaana. Kun näin yhdessä penkissä tekstin  
I like food and sunshine and wine - preferably all three together / Laura Simmons
ajattelin, että muuttaisin lauseesta tällä kertaa viinin teeksi. Sen verran olin tullut hitsautuneeksi päivittäiseen teeannokseeni.


Seurasin Cotswold Wayn reittiä seuraavaan Bathin nähtävyyskohteeseen: The Circus. Sehän ei ole mikään sirkus, vaan kokonaisuus kattaa pyöreän aukion (sama halkaisija eli 318 jalkaa kuin Stonehengessä) ja sen ympärille rakennetut talot. Aukio oli ennen päällystetty kivillä, mutta nyt pienen puiston keskustaa piristävät vanhat plataanit, joiden luona on hyvä käydä ottamassa vaikka selfie. Sitä puiden alla ainakin näytettiin tekevän.


Henkäisin syvään ja lähdin astelemaan kohti Bathin keskustaa. Sunnuntai-iltapäivän kunniaksi väkeä oli liikkeellä todella paljon ja kun kävelin Cotswold Wayn päätepistettä kohti, tungeksi virallisen reittilaatan päällä Bath Abbeyn edessä ihan liikaa porukkaa, ottamassa kuvia pyhätöstä, toisistaan ja ties mistä. Tehkää tilaa, please! Kun sitkeästi odotin, tuli reitin välietappien ympäröimä tammenterho lopulta esiin. Perillä!

Taakse jäi noin 102 mailia Cotswold Wayn upeaa reittiä, muutamia lisäkilometrejä yö- ja ruokapaikkoihin, uudet muistot mitä kauneimmista sinikello- ja karhunlaukkametsistä (en osaa enää kuvitella Englannin kevättä ilman niitä!), lukemattomia vihreitä niittyjä ja kukkuloita, paljon kuumia teekupillisia (ja useita toasted teacakeja), ystävällisiä kanssaihmisiä, suloisia yösijoja ja ennen kaikkea ihania kävelypäiviä. On se vaan niin mukavaa, se käveleminen.


Mitä enää puuttui? Ensin tee, sitten huvi... Eli reitinlopetuspäivän kruunasi vielä päätösolut. No joo, kadun toisella puolella olisi ollut perinteisempi pubi, mutta täällä Salamanterissa olen käynyt ennenkin ja hymy nousi huulilleni, kun edessäni oli kohta odotettu herkkupint: Bath Gem. Cheers!

Roomalaisessa kylpylässä ehtii käydä huomennakin.

Kävelypäivä: 16.4.2017

Kommentit

  1. Hello! Onneksi olkoon hienosta suorituksesta näin jälkikäteen. Ja kiitos, kun päästit meidät olkapäällesi keikkumaan.
    Bath tuo aina mieleen Austinin Janen, tuon romantiikkaa pursuavien tahtonaisten esiäidin.
    t.Tiina
    tiinanpatikointi.blogspot.fi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Tiina! Minä jään haikailemaan, milloin seuraavan kerran olisi tilaisuus päästä tepsuttelemaan kävelijäystävällisessä Englannissa... Toivottavasti onnistuu taas joskus. Olet oikeassa Jane Austenista :)

      Poista
  2. Kiitos taas näistä ihanista matkaraporteista!

    VastaaPoista
  3. Voi että saat Englannin vaelluspolut kuulostamaan houkuttelevilta! Kiitos, ja onnittelut onnistuneesta vaelluksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne polut yksinkertaisesti ovat houkuttelevia! Houkuttaudun kyllä ihan yhtä lailla kotimaisista poluista :)

      Poista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit