Keski-Suomen Maakuntaura: Saarijärvi-Vuosjoki

Perjantai-ilta Saarijärvellä, päivänvaloa jäljellä vielä (tai enää) parisen tuntia. Nostan repun selkään ja käännyn keskustasta Kannonkosken suuntaan johtavalle kävelytielle. Haalistunut Keski-Suomen maakuntauran tarra vahvistaa oikean reittivalinnan.

Pohjoisen Keski-Suomen luontoreitistöt-kartan mittakaava on 1:100 000, joten siitä ei näe ihan tarkkaan, mistä kohdasta tulisi kääntyä vasemmalle Heramäkeen. Kävelytien siniset maalitäplät näyttävät jatkuvan arvelemani kääntymispaikan ohitse. Pieni-Lumperoinen pilkottaa jo. Päätän hakea oman reitin katuja pitkin ylös Heramäkeen.

Astelen omakotitaloalueen halki rinnettä ylös ja ilokseni kohtaan maakuntauran reittimerkin Heramäen kuntopolun kupeessa. En kuitenkaan käytä tilaisuutta hyväkseni ja jatka helppokulkuista polkua, vaan "oikaisen" reitille pienen ryteikön läpi viimeisten omakotitalojen jälkeen, koska tiedän polun tulevan vastaan.

Osunkin pian tälle talvisin hiihtoreittinä palvelevalle maakuntauralle. Saarijärveltä pohjoiseen Keski-Suomen maakuntauran reitti on Luontoreitit.fi-sivun mukaan merkitty; matkan varrella selviää, miten hyvin.

 

Syksyisten sävyjen joukosta erottuvat maalitäplät puissa lupaavat hyvää reittimerkintää. Koivunlehtien keväinen heleys ehti kesällä tummua syvemmän vihreäksi ja nyt on menossa kiihkeä kellastumisen kausi. Pian osun maakuntauran viitoitukselle ja lähden seuraamaan polkua kohti Tiilikkaa.

Myös Keski-Suomessa on alkamassa ruskan aika. Horsmat kantavat kortensa kekoon punahehkuisiksi muuttuvilla lehdillään. Ja onhan täällä syötävääkin punaista: maistelen kypsiä puolukoita polun varresta.

Vilkuilen polun varrelta myös sieniä, mutta itselleni tutunmerkkisiä yksilöitä ei satu silmiin. Polku on hyvä ja joutuisa kulkea ja tällä kertaa pyrin laittamaan tossua toisen eteen kohtuullisen ripeästi.

Vaikka pidänkin eniten kapeista metsäpoluista, olen nyt kiitollinen siitä, että väylä on talvista hiihtokäyttöä ajatellen useimmiten selkeästi erottuva, raivattu väylä. Siitä voi hyvinkin olla apua, kun hämärän laskeutuminen etenee, jos joutuisin vaikka miettimään, mihin suuntaan on seuraavaksi mentävä. 

Kun saavun metsän suojista entisen hakkuuaukean laitaan, muutama sadepisara ropsahtaa päähäni. Taitan kartan taskuun ja heilautan hupun päähäni. Taivas ei lupaa kovinkaan pahaa sadekuuroa, mutta sadepilvet tietävät normaalia aikaisempaa hämärtymistä.

Reitti ylittää hiekkatien, jatkuu metsikön halki, seuraa taas vanhan hakkuuaukean laitaa kuusikon vieritse. Sitten saan nauttia hetken matkaa pienestä hiekkatiestä, kunnes polku sukeltaa metsään - jossa astelen tovin keskeneräisen näköisellä pikkutien pohjalla. Valo hiipuu taivaalla hiipumistaan.

Maisemat muuttuvat tummiksi ja askel varovaisemmaksi. Kaivan otsalampun taskusta ja vilkaisen varmuudeksi karttaa, sillä reittimerkkien näkyvyys tässä hämärässä on hieman arpapeliä. Missähän kohdassa tarkalleen olen menossa? Horsmien valloittama polun pohja irvailee kustannuksellani. Kaartaako polku ihan oikeasti vasempaan vai olisiko tuo oikealle menevä aukko puiden välissä sittenkin oikea? Sinisiä maalimerkkejä tai nauhoja ei näy...

Aprikoin hetken ja jatkan sitten matkaa horsmien läpi vasemman suuntaan. Sieltä välkähtää myös parin talon valoja, mutta onneksi myös maakuntauran maalitäplä. Loppumatkasta voi tulla mielenkiintoinen...

Ympärillä on mukavan hiljaista. Seuraan jonkin aikaa otsalampun valokeilaa, mutta välillä sammutan lyhdyn ja totutan silmäni taas metsän hämärään.

Pilvisen sään vuoksi taivaalla ei näy vielä tähtiä eikä varsinkaan kuuta, jonka valoapu olisi nyt loistava. Jalansijan erottaa kuitenkin melko hyvin myös ilman lamppua, ehkä vielä hetken aikaa. Saavun puusillalle, jonka alta virtaa tumma vesi. Sitten ylitän ojan ja saavun teiden risteykseen. Sytytän otsalampun, mutta valokeilaan ei osu reittimerkkejä.

Kaivan taskustani kompassin ja varmistan suunnan - ja ehkä puolen kilometrin päästä saavun ystävällisen reittikyltistön luo. Suuntani on edelleen Tiilikka, vaikka en sinne asti aiokaan tänä yönä taivaltaa. Jostain syystä "päätepisteeksi" on valittu kylteissä Tiilikka, eikä esimerkiksi Pyhä-Häkkiä tai jotain niitä ennen olevaa taukopaikkaa.

On sekä hauskaa että hieman jännittävää kulkea yksin pimeässä metsässä, jota ei tunne. Ennen reissuun lähtöäni ajattelin, että saan tavallaan tilaisuuden verestää partiotaitokisojen muistoja, sillä niissäkin tuli reipasteltua oudossa maastossa pimeällä ja silti yörasti aina löytyi. Reitti erottuu edessäni melko hyvin puiden väliin jäävänä valoisampana kaistaleena. Pimeydestä kantautuvien, satunnaisten auton äänien ansiosta tiedän, että olen menossa oikeaan suuntaan.

Kun näen kaukana edessä valon välähdyksen, napsautan välittömästi otsalamppuni sammuksiin. Mitä? Ihmisiä? Kuuntelen hetken hiljaisuutta; välähdys oli vain ohiajanut auto. Kävelen suoraa polkua tielle lamppu pimeänä, pehmein askelin. Haluan saapua huomaamattomasti, vain varjona yössä.

Vuosjoen taukopaikka on noin puolen kilometrin päässä Kannonkoskelle johtavalta tieltä. Loiva alamäki johdattaa minut puusillan alla solisevan, puroa muistuttavan Vuosjoen ylitse kodan ja laavun tykö.

Taukopaikalla ei ole muita, polttopuita on puuvajassa riittävästi ja yösija löytyisi laavusta. Pimeydestä kajahtaa silloin tällöin muutama laukaus. Näinköhän metsästäjät piipahtavat yöllä laavulle? Teen nopeasti tulet ja mietin, jäänkö Vuosjoelle yöksi vai kävelenkö tietä pitkin takaisin Saarijärvelle. Astun ulos kodasta ja nostan katseeni tummalle taivaalle, missä pilviverho on väistynyt ja tehnyt tilaa tähdille. Se ratkaisee asian; kaivan makuupussin repusta. Ainakin näen aamulla, millaisessa paikassa olen yöpynyt.